Aina kun tulen löytäneeksi jonkun yliherkän, yliälykkään ja pikkuvanhan nuoren bloggaajan, sieluni lepää jonkin aikaa. En ole niitä ihmisiä, jotka haluavat tuntea itsensä "ainutlaatuisiksi". Toivoisin, että kaikki ihmiset olisivat sellaisia kuin minä. Mitä enemmän tässä maailmassa on kaltaisiani räkänokkia, sitä vähemmän minua vituttaa.
Rehellisesti sanottuna nämä pikkuvanhat nuoret bloggaajat eroavat minusta kyllä lähes poikkeuksetta yhdellä ratkaisevalla tavalla: heidän kirjoituksensa ovat huomattavasti vakaampia, asiallisempia ja mukavampia kuin minun.
Mulle tuottaa vaikeuksia kirjoittaa yhtäkään bloggausta yhdestä ja samasta aiheesta. Yleensä kirjoitan juttuni tietynlaisessa maniassa, jossa tulen nopeassa tahdissa vuodattaneeksi ulos kaikki päässäni juoksevat sata miljoonaa ajatusta. Se on varmaan aika raivostuttavaa luettavaa. Olen täysin kykenemätön havainnoimaan jotain melkein-kiinnostavaa yhteiskunnallista tai arkielämän ilmiötä ja kirjoittamaan siitä asiallisesti erittelevän esseen. En vaan osaa.
Ehkä kyse on lopulta siitä, että mulla on nuorisorikollisen mielenlaatu. Kulturellit nuoret bloggaajat ovat yleensä lähimenneisyydessään olleet rauhallisia ja tottelevaisia lauhkeita koululaisia, mutta minä olin 67% peruskouluajastani sietämätön ja kovaääninen häiriköijä. Monista ala-asteaikaisista kavereistani tuli erilaisia häirikköjä ja laitosihmisiä. Ala-asteen jälkeen olisinkin varmaan voinut jatkaa kahteen suuntaan. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut dokaaminen ja rötösteleminen ja riehuminen, mutta ajauduin valitettavasti toiseen vaihtoehtoon: musta tuli syrjäytynyt, yksinäinen ja aggressiivinen pikkuvanha äärimmäisyysihminen, joka haluaa aloittaa vallankumouksia.
Jos tää tie ei vie minnekään, voin aina tarttua pulloon ja teräaseisiin.
Oho, tää teksti uhkaa lipsua asialliseksi ja yksiaiheiseksi - korjaan tilanteen lopettamalla jutun mihinkään liittymättömään Hagridin kuvaan:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen