Loppuun asti. Loppuun asti. Loppuun asti.

Siskoni löysi taas linnun, joka oli pulassa. Tällä kertaa paikalle saapui viisi palomiestä, jotka antoivat linnun pelastamiselle sydämensä. Ja katso: maailmassa on salakavala valo, jota et aina näe.

Yksi Morrisseyn uusista lauluista; olen kuunnellut sen nyt ehkä 30 kertaa putkeen; sen melodiassa on sitä toiveikasta kauneutta, joka vetoaa minuun kaikissa asioissa enemmän kuin mikään muu:

Toivo.

Kolme tärkeintä voimaa kirjassa, jota nyt kirjoitan, ja kaikissa kirjoissa, jotka tulen koskaan kirjoittamaan:

Suru.

Tappelunhalu.

Toivo.

Olen todella hyvä kirjoittamaan kirjoja. Hohhoijaa. Parhaimmillani olin 16-vuotiaana. Silloin kirjoitin parhaan kirjani. Se oli puhdasta, laskelmoimatonta neroutta, johon eivät välttämättä pysty yli 16-vuotiaat ihmiset.

Viikko yksin saaressa, enkä ollut surullisempi kuin yleensäkään elämässäni.

Tämä oli vähän yllättävää, koska yleensä yksin saaressa ollessani suruni 1,5-kertaistuu.

Vasta kun tänään tulin takaisin ja avasin oven kotiimme – jossa ei tällä hetkellä ole muita kuin minä – ja astuin tyhjään eteiseen, tajusin olevani helvetin surullinen.

Tarvitsin kengät, joten ostin kengät. ("I was looking for a job, and then I found a job.") Kotona tajusin että ne ovat täysin liian pienet. Siis jalkani kuolevat näiden sisällä. Mitä KOKOA nämä ovat? MIKSI ostin nämä? Miksen osaa koskaan ostaa mitään OIKEIN?

Aion kuitenkin käyttää näitä, koska niiden palauttaminen olisi käytännössä mahdotonta enkä jaksa, JAKSA yrittää uudestaan. Ehkä jalkani kuolevat ja lakkaavat välittämästä.

Tietysti olen aina enemmän tai vähemmän surullinen maailmasta. Se on suru, joka on aina läsnä. Mutta se on sellaista surua, jonka läsnä ollessa voi elää ja iloita. Vähän niin kuin silloin kun olet menettänyt jonkun rakkaan kauan aikaa sitten. Et koskaan lakkaa suremasta häntä, mutta opit elämään maailmassa.

Tai kuin olisit menettänyt jalan. Opit elämään maailmassa ilman jalkaa.

Aion oppia elämään maailmassa.

Lupaan.

Tämä on lupaus.

Aion oppia elämään tässä maailmassa. En aio antaa pimeyden voittaa.

Se vie aikaa. Pimeyteen tottuminen vie aikaa. Valon voitto vie aikaa.

"Se vie aina aikaa", Leonardo da Vinci sanoo kirjassani surullisesti ja laskee kätensä päähenkilön olkapäälle, kun he katselevat lähestyvää myrskyä yhden pohjoisen ravintolan ikkunasta.

Saaressa kirjoitin huvikseni villin blogimerkinnän, mutten julkaise sitä nyt, koska minusta ei tunnu nyt SILTÄ vaan TÄLTÄ.

Ennen muuta kirjoitin kirjaa aivan valtavasti eteenpäin. Kappas, osaan kirjoittaa tuota kirjaa eteenpäin! Jopas nyt, tulen vielä saamaan sen valmiiksi!

Puolet vuorokaudesta (yöpuolen) kirjoitin ja kirjoitin ja kirjoitin. (Puolet vuorokaudesta = 12 tuntia.) Toisen puolen nukuin ja sitten makasin kalliolla ja makasin kalliolla.

Olen ajatellut taas Harry Potteria Houdinia. On tietty joukko ihmisiä, joita epätasaisin väliajoin palaan ajattelemaan. Olen ajatellut Harry Houdinia ensinnäkin siksi, että hän on olennaisimpia henkilöitä kirjassani (vittuako minä tiedän että miksi), toiseksi siksi, että kuolleiden ihmisten ajatteleminen rauhoittaa minua, ja kolmanneksi siksi, että minusta tuntuu että olen Harry Houdini. Minulla on Harry Houdinin kunnianhimo ja ehkä vielä enemmän. Harry Houdini oli ruma, lyhyt ja omituisen näköinen mies, mutta hän oli puhdasta seksiä. Voin nähdä itseni tuossa. Oman arvioni mukaan olen rumempi kuin Harry Houdini (en tosin tiedä), mutta pidempi kuin hän, joten olemme tasoissa. Vain puhdas seksi vielä puuttuu. Aion hankkia sen. Palavilla silmillä.

Puhdasta... seksiä...

Niin että ennen muuta olen tänään ollut surullinen, koska. En minä vaan tiedä. En jaksa olla enää surullinen. Tämä on typerää. Take me out tonight.

Höpisenkö noloja järjettömyyksiä? Aivan. Menen vain pidemmälle ja pidemmälle. Tämä kaikki, tämä kaikki on harjoittelua. Harjoittelen elämään ilman pelkoa ja häpeää. Tai pikemminkin elämään kaikesta tästä pelosta ja häpeästä huolimatta. Vittu että se on pitkä taistelu, mutta aion harjoitella paremmaksi ja paremmaksi. Vain siten voin tehdä sen mitä aion tehdä.

Vapautua kahleista.

Vapautua kahleista. Vapautua kahleista. Roikun nyt pää alaspäin sidottuna kahleisiin ja tilanne näyttää toivottomalta, mutta ennemmin tai myöhemmin seison jaloillani maan pinnalla ja en välitä vittuakaan siitä miltä siinä seistessäni näytän ja kenties joku hurraa.

Miksi olen näin kunnianhimoinen? Ihan valtavan kunnianhimoinen. Melkein ihastunut itseeni. Olen ihan kuin joku hahmo kirjoissani.