Nyt on kevät!

No niin. Sdlfköfd.

Syksystä 2011 lähtien olen kirjoitellut tätä blogia kasvottomana hirviönä, ja syksystä 2012 lähtien olen lupaillut ryömiä luolastani ja muuttua oikeaksi ihmiseksi. Mua on pyydetty mm. Abun pizzakebabiin, Janoiseen loheen, Kirjakahvilaan, sanaisiin sessioihin, Hietaniemen hautausmaalle ja en edes muista minne kaikkialle ja niin edelleen ja niin edelleen ja lisäksi sovin tavata Effyn keväällä Eiran rannassa.

Syksystä 2012 lähtien olen järjestelmällisesti väistänyt kaikkia ojentuvia käsiä ja sanonut että kyllä, jonain päivänä, myöhemmin, kyllä vielä joskus.

Syksystä 2013 lähtien olen tarkentanut että kyllä, sitten kun kevät tulee, sitten.

No, nyt on kevät ja olen oikeastaan menettänyt kaikki tekosyyni piileskellä huoneessani kuin Saatana. Tässä ei yksinkertaisesti ole enää mitään järkeä. Itse asiassa päinvastoin, sillä olen vähitellen tulossa ihan aidosti ja iloisesti hulluksi ja muuttumassa jonkinlaiseksi susi-ihmiseksi mikäli en kohta ala toteuttaa lajityypillistä sosiaalista käytöstä.

Viimeiset 6 vuotta ja niistä erityisesti viimeiset 3 olen elänyt todella outoa elämää. (Tämä on ehkä välittynyt siitä mitä olen kirjoittanut tänne.) Olen ollut ihmisten ilmoilla vain jonkinlaisena yöllisenä haamuna. Kuin ihmiskunnan ja minun välillä olisi jokin näkymätön energiakenttä, jonka ylittämällä voi vain tuhoutua. (Olen ajatellut tuhoutuvani.)

Olen kaikesta tästä kiitollinen, sillä kaiken tämän ansiosta olen se mitä nyt olen, mitä helvettiä se sitten tarkoittaakaan. Minusta on tullut jotain oikeasti ärsyttävää ja kusipäistä ja epävakaata, mutta luulisin että olen samalla jotain lojaalimpaa ja itsenäisempää ja kiinnostavampaa kuin olisin koskaan voinut olla ilman kaikkea tätä. Ymmärrän kipua ja välitän sinusta.

Oikeastaan viimeiset vuodet ovat olleet jotain todella kaunista ja ihmeellistä, siitä huolimatta että niiden eläminen on ollut enimmäkseen tuskaa ja kipua ja paskaa ja surua. Säännöllisin väliajoin olen ollut euforiassa toivosta.

Nyt jo jonkin aikaa on kuitenkin tuntunut, etten saa tästä enää mitään uutta irti. Olen jo ajellut joka ikisellä helvetin bussilinjalla viisisataa kertaa, olen toistanut kaikkea tätä samaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, illasta ja aamuyöstä toiseen. Nyt voisin aloittaa jotain uutta. Kuolemasta suoraan elämään.

Jos todella alan olla olemassa uudella tavalla, niin se tulee olemaan huimaavaa. En tiedä miten se ylipäätään tulee käytännössä toimimaan. Kaiken tämän ajan jälkeen en osaa kuvitella miten tulen käyttäytymään ihmisten seurassa. Siis sellaisten, jotka valmiiksi tietävät jotain sielustani, ja te tiedätte lähes kaiken sielustani, joten en voi luikerrella stand up -komedialla pakoon.

Tämä on siis hyppy tuntemattomaan. Mutta on pakko hypätä, koska haluan elää!

Ollessani yksin liikkeellä olen omasta mielestäni ihan vitun JÄNNITTÄVÄ, mutta en yhtään tiedä millainen olisin muiden seurassa tätä nykyä. Ehkä olen pettymys itselleni ja koko maailmankaikkeudelle. Saattaa olla että ilmestyn paikalle ja paljastuu että olen jonkinlainen susilapsi tai Frankensteinin hirviö tai Kaspar Hauser.

No niin. Voisiko joku olla ystävällinen ja ottaa riskin?



Tiedän että tässä on mennyt miljoona vuotta, mutta...

onko siellä vielä joku?

Abun pizzakebab?

Effy?

Joku?

Oikeastaan ihan kuka tahansa.

Sanokaa vain minne ja milloin haluatte minut, niin olen siellä. Kauhuissani ja 15 minuuttia myöhässä, mutta aion olla siellä.