Hugo Simberg

Nuokuin Tampereen Tuomiokirkon parvekkeella ja todella kovaääninen kuoro lauloi hymnejä kielellä jota en ymmärtänyt. Jonkin matkan päässä seinällä oli kuva pikkupojista, jotka kantavat haavoittunutta enkeliä. Se oli kaikki kaunista mutta olisin voinut kuolla väsymyksestä. Odotin että kello tulee 20. Kun kello alkoi tulla 20, lähdin rautatieasemalle. Kiertelin asemaa hetken ja lopulta asetuin nojaamaan ovien viereen.

Kello oli ehkä viittä yli enkä nähnyt lähietäisyydellä ainuttakaan vampyyrin näköistä ihmistä. (Jostain syystä oletan että ihmiset jotka lukevat tätä blogia ovat vähintään saatananpalvojan näköisiä.) Olinkin koko ajan ollut varma ettei kukaan kuitenkaan tulisi, ainakaan näin lyhyellä varoitusajalla. Olin helpottunut. Elämää varjoissa vielä pari viikkoa lisää.

Sitten edessäni olikin joku, joka kysyi olenko minä. Reaktioni oli muistaakseni "En" ja hihittää kämmeneeni tai muuta vastaavaa. Sitten inisin jotain siitä etten ole puhunut kenellekään kuuteen vuoteen. Seuraavaksi istuin hiljaisessa baarissa ja näin naamani peilistä ja ajattelin että voi luoja.

En tiedä. Se oli mullistavaa. Ensinnäkin: en ole oikeastaan tiennyt millainen ihminen olen. Olen tiennyt vain millainen ihminen olen oman pääni sisällä eli tässä blogissa. No, vaikuttaa siltä että olen se ihminen joka kirjoittaa tätä blogia. Se joka kirjoittaa tätä blogia olen minä. 'Olli Brander' on olemassa.

Nähtävästi olen se ihminen joka olen ajatellutkin olevani: epäselvästi kommunikoiva, älyttömästi mutiseva, itseäni pilkkaava, nerouttani korostava, 14-vuotiaan peikon oloinen hirviö. Yllätys oli vain kuinka villieläinmäiseksi paljastuin. Muistan vilkuilleeni koko ajan eläimellisesti ympärilleni.

(Jälkeenpäin tajusin myös, että ilmeisesti mulla on joku juttu etten halua kenenkään kävelevän takanani. Haluan olla se joka tulee jäljessä. MIKSI?)

En tiedä. Keskiyön jälkeen kuljin 40-luvulla valmistetun saastaisen repun kanssa Tampereen keskustassa ja katselin kirkkaiden valojen värittämää öistä kaupunkia. Katseeni osui läjään yrjöä ja ajattelin että voi jumala että sekin on kaunis.

Sinä joka löysit minut rautatieaseman edestä, olen vilpittömästi pahoillani että jouduit näyttelemään osaa tässä sairaassa ja inhottavassa ja pervossa ihmiskokeessa / vitsissä / tarinan aloituksessa. Et varmaan saanut tästä muuta kuin lievästi infernaalisen ja kysymyksiä herättävän muiston, mutta mulle tää oli jotain tunnetun todellisuuden tuolla puolen.

Voi saatana: olen olemassa. Todella sotkuisella ja typerällä tavalla, mutta kuitenkin olemassa.

Joka tapauksessa kiitos että veit minut hylättyyn tulitikkutehtaaseen. Ylin kerros auringon laskiessa oli jotain ahdistavan kaunista. Se olisi hyvä paikka tehdä itsemurha. Kiitos että joit kanssani kaljaa ja puhuit kanssani Ke$han älykkyysosamäärästä, ranskanopettajastani ja Hermann Hessestä. Kiitos että istuit kanssani jalkakäytävän reunalla. Kiitos. Olen tosi pahoillani.

_____________

Lähden muuten viikoksi Roomaan. Lähden viikoksi Roomaan. En tiedä miksi, mutta näin tapahtuu. Toivottavasti Rooma ei ole paskaa. Tämä kuulostaa nyt siltä kuin elämässäni tapahtuisi jatkuvasti paljonkin asioita. Ei yleensä tapahdu. Jos joku haluaa tuhlata ainutkertaista elämäänsä kanssani 27. päivän jälkeen, niin olen valmis. Olen valmis mihin tahansa.