Jotain parempaa

Tapasin unelmamieheni eilen bussissa. Aiheesta kohta lisää.

Ehkä kaikkein ällöttävin kuva-aihe on irrallinen kuva ihmisen suusta. Oikeasti. Olen pahoillani. Se on ällöttävämpää kuin mikään muu, esim. kuva jostain... infektiosta. Suut ovat kuvottavia; valitettavasti tunnen vetoa niihin. Pahinta ovat amisviikset.

Tapasin hullun peruuttajamiehen taas metrossa. Ilmeisesti hän viettää päivänsä kävelemällä takaperin metroasemilla. Siskonikin näki hänet ja sääli häntä. Minä en sääli häntä, koska pidän mahdollisena että hän on onnellisempi kuin kukaan meistä.

Aloin kuunnella tätä kappaletta, ajattelin että se oli tylsä ja yllätyin kun siitä tuli yhtäkkiä kaunis:

En tiedä saako näistä kuvista mitään kuvaa siitä miltä näytän reaalitodellisuudessa. Reaalitodellisuudessa näytän joka päivä erilaiselta. Yleensä näytän jonkinlaiselta 50-luvun nuorisorikolliselta, joskus näytän 20-luvun teini-ikäiseltä viinatrokarilta. Usein näytän 1870-luvun 10-vuotiaalta kengänkiillottajapojalta. Tämä kaikki johtuu siitä että ostan kaikki mun vaatteet kämäisiltä kirpputoreilta. (Sinne 1870-luvun kengänkiillottajat jättävät vaatteitaan.)

Don Rosa oli joskus elämäni. En liioittele yhtään. 11-vuotiaana opettelin piirtämään Ankka-tarinoita yhtä hyvin kuin Don Rosa. Sain siitä valtavaa feimiä koulussa ja siitä piti tulla tulevaisuuteni. Sitten tajusin että Aku Ankka on noloa ja hylkäsin unelmani. Todellisuudessa ainut nolo juttu oli oma harhani noloudesta.

Karismaani on mahdoton tavoittaa näkemättä naamaani. Lopulta se on ainut hyvä asia minussa. Naamani. Ainoa kohta minussa joka näyttää edes etäisesti ikoniselta. Ainoa kohta minussa josta voisi saada oikeasti kauniita valokuvia. Jos valot vain osuisivat siihen oikein.

Toivoisin että joku voisi joskus ottaa naamastani tällaisen kuvan:



Mutta se tuskin onnistuisi, sillä naamani ei ole täydellinen. Joskus ajattelen näyttäväni Oasikselta, mitä tahansa se sitten tarkoittaakin. Joskus hiukseni menevät pilalle ja näytän hetken Tarja Haloselta.

Niin, tapasin siis unelmamieheni eilen bussissa myöhään illalla. Istuin bussin takapenkillä matkalla kotiin, kun yhtäkkiä huomasin että parin metrin päässä sivuttaisella istuimella istui italialaisen herrasmiesgigolon näköinen mies.

Kun huomasin hänet, hänen läsnäolonsa valtasi välittömästi koko tilanteen. Hän oli niitä ihmisiä, joilla vain on jotain synnynnäistä karismaa, joka yksinkertaisesti hehkuu heistä kaikkialle ympärille. Tällaisia ihmisiä tapaa TODELLA HARVOIN reaalimaailmassa, joten jos osun heidän läheisyyteensä, haluan pitää tilaisuudesta kiinni.

Ensiksi kiinnitin huomion siihen, että hän hymyili. Hän oli kääntänyt päänsä ja tuijotti bussin menosuuntaan ja hymyili vinosti itsekseen kuin huvittuneena jostain omasta ajatuksestaan. Se oli mahtavaa. Itse hymyilen niin koko ajan. Se tuo erityistä läsnäolon tuntua. Yleensä ihmiset busseissa vain tuijottavat liikkumattomina ulos tai kännyköitään. Se on tappavan tylsää. Tuntui uskomattomalta olla kerrankin niin lähellä toista ihmistä, joka on läsnä.

Hänellä oli viininpunainen sateenvarjo. Bussi ajoi pysäkkini ohi, mutta jäin istumaan paikalleni koska en halunnut lähteä tästä tilanteesta. Ulkona satoi lujaa ja bussi kulki lujaa ja heiluin italialaisen herrasmiesgigolon kanssa eteenpäin. (<- Hauska lause.) En osannut tehdä mitään (mitä ylipäätään olisin tehnyt?) mutta toivoin että hän kumartuisi lopulta puoleeni ja sanoisi: "Hauska tavata sinut. Älä kysy kysymyksiä. Lähdetään."

Päädyin ajelemaan päätepysäkille asti. Herrasmiesgigolo nousi edelläni bussista ja avasi viininpunaisen sateenvarjonsa. Hyppäsin perässä kadulle ja katselin kuinka hän asteli pois katulamppujen valaisemaan sateeseen ja ajattelin että voi vittu, mitä vittua mä pelleilen.

Sitten kävelin monta kilometriä sateessa ja pimeydessä ja kastuin taivaallisesti. Tykkään kastua.

En usko, että koskaan haluaisin harrastaa seksiä unelmamiesteni kanssa, en ylipäätään tiedä olenko kiinnostunut heistä "seksuaalisesti", mutta tietynlaiset yksinäiset herrasmiehet ovat parasta. Sellaiset jotka voisivat hyvin olla psykopaatteja: mieleni on vahvistunut niin paljon, että karismaattisinkaan psykopaatti tuskin voisi huijata minua mihinkään, mutta mielelläni tavallaan leikkisin sellaisten ihmishaasteiden kanssa.

Jotenkin säälittävää, mutta en ole pitkään aikaan pitänyt säälittävyyttä ongelmana.