Olen tulossa, olen tulossa, olen tulossa, ihan kohta

Lupaan olevani tulossa. Oikeastaan milloin tahansa.

Kaksi tapahtumaa:

Kohtasin entisen ruotsinopettajani bussissa. Tai en tiedä voiko sitä kutsua varsinaisesti kohtaamiseksi, koska hän ei tietääkseni nähnyt minua. Se oli silti outoa. Olisin voinut oksentaa. Pääni olisi voinut irrota. Voisin kirjoittaa kirjan psykologisesta suhteestani ruotsinopettajaani kolmena vuotenani yläasteella eikä se siltikään selittäisi kaikkea. En tiedä miksi se oli silloin niin vaikeaa ja kivuliasta.

Muistan kun eräänä keväisenä päivänä istuin tapani mukaan portailla ja odottelin oppitunnin alkamista, kun opettajani kulki ohitseni ja ojensi minulle korjatun ruotsinkokeeni. Otin kokeen vastaan ja katsoin tekstiä, jonka hän oli kirjoittanut paperin ylälaitaan: Den som går sina egna vägar behöver ingen karta. 

.......... Se oli kauneinta mitä minulle on koskaan sanottu. Tiesin täysin mitä hän tarkoitti. Itse asiassa se oli niin hätkähdyttävää että muistan vain hoippuneeni pystyyn ja kävelleeni pois ja lukkiutuneeni vessaan kyynelehtimään ja hakkaamaan naamaani seinään.

Toinen tapahtuma:

Passini vanheni. Hankin uuden. Uusi passi taskussani kävelin Sörnäisissä juhlallisesti kauppaan ostamaan kaljaa. Haettuani kaljani hyllystä katselin vapaita kassoja ja huomasin että yksi heistä oli väsynyt tyttö kirjastani. Kävelin hänen luokseen ja laitoin kaljat kassahihnalle. "Moi", hän sanoi. Minä en muistaakseni sanonut mitään, koska tilanne oli epätodellinen. Hymyilin vain mielipuolisesti ja tuijotin jonnekin pois. En saanut mielipuolista hymyä naamaltani ja todistin henkilöllisyyteni uudella passillani ja katsoin kulmieni alta kuinka tyttö tutkaili passikuvaani. Kun tyttö kysyi "Haluutsä kuitin?" ja vastasin "Ei kiitos" ja vilkaisin häntä, näin että hänen silmissään oli intensiivisen hämmentynyt, huvittunut, nuorisorikollisella tavalla innostunut katse. Rakastin häntä.

Tajusin vähän aikaa sitten etten voi kääntää koko maailmaa ylösalaisin. Päätin siis asettaa itselleni henkilökohtaisen tavoitteen. Päätin näin:

Olen tyytyväinen sitten kun kirjojani on myyty enemmän kuin Suomessa on ihmisiä. Jos saavutan tämän tavoitteen, koen onnistuneeni siinä mitä yritin. Tällä hetkellä Suomessa asuu suunnilleen 5,5 miljoonaa ihmistä. 5,5 miljoonaa. Aion iskeytyä jonkun sieluun 5,5 miljoonaa kertaa. Tavoite on siis hulluuden rajamailla mutta toteutettavissa. 55 miljoonaa kirjaakin olisi vielä teoriassa mahdollista, ainakin pitkällä aikavälillä, mutta siinä liikutaan jo niin oksettavissa luvuissa että mielelläni sivuutan koko mahdollisuuden.

5,5 miljoonaa on Suomen mittakaavassa aivot räjäyttävän hyvin, mutta vielä vaatimatonta ja kotoisaa verrattuna Stieg Larssoniin, Dan Browniin, Nälkäpeliin tai Harry Potteriin. Tai Jo Nesbøøn. Jo Nesbø on myynyt 19 miljoonaa kirjaa. Ehkä voisin myydä 19 miljoonaa kirjaa.

En tiedä. En tiedä ovatko juttuni yleisinhimillisesti kiinnostavia. Luulisin että kyllä, mutta toisaalta ne ovat myös todella outoja ja kaikki saattaa olla harhaa. Voin vain kirjoittaa niin hyviä kirjoja kuin osaan. Sitten kun olen kirjoittanut tämän kirjan, aion ottaa hyvin määrätietoisen tappeluasenteen ja vakuuttaa joukon muita ihmisiä siitä, että olen jotakin jonka kohdalla on syytä pysähtyä. Aion olla todellinen pain in the ass (ja käyttää messiaanista karismaani). Tämä on välttämätöntä.

Nyt aion olla jonkin aikaa hiljaa. Tai ainakin hiljempaa. Viime aikoina olen hoitanut kaikenlaista sälää pois alta voidakseni keskittyä sataprosenttisella intensiteetillä kirjoittamiseen. Tämän merkinnän kirjoittaminen on viimeinen sälä, ja Taivas tietää että yritän tästä eteenpäin olla hankkimatta mitään uutta sälää sen tilalle.

Nyt on keskityttävä.

Jos haluan, voin kirjoittaa tämän kirjan valmiiksi ennen kesää. Ainut potentiaalinen este olen minä itse. Olen estänyt itseäni kirjoittamasta tämän tarinan loppuun jo tarpeeksi monta vitun kertaa; nyt haluan heittää itseni väkivaltaisesti ja verisesti sivuun ja päästä voittajana eteenpäin.

Helvetti sentään. Käännä murehtija pois päältä ja käännä unelmoija päälle.