Billy the Kid II

Tämän vuoden alussa sanoin saavani kirjani valmiiksi vappuun mennessä.

No, nyt on melkein vappu eikä kirjani ole valmis. Mutta voisin saada sen valmiiksi parissa viikossa jos vain haluaisin.

Totta kai haluan. Haluan ihan helvetisti. Mutta en tiedä. Jokin estää. Tämä ei ole vain laiskuutta vaan myös jotain syvempää, alitajuisempaa ja väkivaltaisempaa. Pitää voittaa tämä.

Kun yritän kuvitella hetkeä jona voisin vain hitaasti nostaa sormeni näppäimistöltä ja kääntyä tuijottamaan ulos ikkunasta ja todeta että nyt se on valmis, nyt se on vittu valmis!, tunnen suurta tärisyttävää onnea. Se olisi uskomatonta, ja voin päästä sinne yksinkertaisesti päättämällä päästä sinne.

Sitten kun kirja olisi valmis, lähettäisin sen eteenpäin. Ja sitten voisin hetken vain odottaa ja hengitellä.

Sitten joku sanoisi kyllä ja alkaisi seuraava vaihe. Tiedän jo mitä täytyy tehdä. On tehtävä selväksi, että en missään nimessä halua sitä mitä kustantamot yleensä tarjoavat esikoiskirjailijoille. (Että itse asiassa kustantamo tappaa itsensä tarjoamalla minulle sitä mitä yleensä tarjoaa esikoiskirjailijoille: pari mainintaa parissa katalogissa, pari mainosta parissa lehdessä, kaksi haastattelua, esiintyminen kirjakaupassa.) Haluan kunnon suunnitelman, kunnon markkinoinnin, kunnon tappelun, koska minussa on potentiaalia enemmän kuin kenessäkään muussa.

On tärkeää onnistua ensin Suomessa, mutta ennen muuta haluan Suomen ulkopuolelle. Menestyneimmäksi suomalaiseksi nykykirjailijaksi pääseminen ei ole erityisen haastava temppu, koska kilpailu on toistaiseksi olematonta ja säälittävää. Sofi Oksanen, voi vittu.

No niin, tämä on nyt taas sitä Ylimielistä Käytöstä. Yritä tykätä siitä, beibi.

Yksi mahdollisuus on tämä:

Lähden mökille ja sulkeudun sinne kahdeksi viikoksi yksin vailla TV:tä tai internet-yhteyttä ja kirjoitan tämän kirjan niin valmiiksi kuin kahdessa viikossa on mahdollista. Tämä saattaisi lopulta johtaa joihinkin Black Swan -tyylisiin hetkiin:

mutta se on hauska riski jonka olen valmis ottamaan. Ehkä teen näin.

VOI VITTU, haluan jo päästä eteenpäin, argh.


_____________

(Viime päivinä olen käyttäytynyt sekopäisemmin kuin ehkä koskaan. En ole ollut sekopäisempi, olen vain käyttäytynyt niin ja näyttänyt siltä. Yksi juttu: en jaksa enää kulkea oikeita teitä. Hypin koko ajan aitojen ja kallioiden ja moottoriteiden yli. Se on rasittavaa mutta helvetin jännää.

Lisäksi höpisen kaikenlaisia tärkeitä ideoita ja muistiinpanoja ihmisten ilmoilla koko ajan itsekseni ja näytän kaiken kaikkiaan tältä:

Kävin tänään apteekissa ja korttini kanssa oli jotain ongelmaa ja huomasin että apteekin täti ei luottanut minuun. Tiedostin näyttäväni nuorelta spurgulta ja kuulostavani siltä kuin yrittäisin huijata häntä ja varastaa apteekista lääkkeitä. Se oli mukavaa. Parasta on näyttää epäluotettavalta rikolliselta ja olla samalla syvästi lojaali, hyvä ja luotettava.

Arvelen että suru ja onni sijaitsevat hermostossa aika lähellä toisiaan, koska silloin kun jompaakumpaa on liikaa tai liian voimakkaasti, siihen sotkeutuu aina iso määrä myös sitä toista. Voimakkain suru tai voimakkain onni on aina pakahduttava, kaoottinen sekoitus varjoa ja valoa, menetystä ja toivoa.)