Huhtikuun yhdeksäs

Tiedätkö sen vettä pitkin liikkuvan junan Henkien kätkemässä? Kirjastani on tullut se juna. Kirjani tuntuu siltä junalta nykyään. Olen kirjoittanut kuuluisista kummituksista kertovaa* kirjaani uudestaan ja siihen on hiipinyt tällainen fiilis. Outoa, koska kun syksyllä 2012 aloin kirjoittaa tätä, tässä ei todellakaan ollut Henkien kätkemän junan tunnelmaa.

*Yllättäen kirjani ei kyllä kerrokaan kuuluisista kummituksista. Yllättäen kuuluisat kummitukset ovatkin vain sivuhenkilöitä. Yllättäen tämä onkin tarina kahdesta maailman rusentamasta teinistä. Minusta ja Rebekasta.

Näistä asioista huolehtivat voimat joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.

Haluaisin irrottaa pääni hetkeksi vartalostani.

Miten tämä Army Dreamers liittyy mihinkään? Paskat siitä. Rakastan sitä vähän, tai aika paljon. Ilmeisesti kuuntelen nykyään vuonna 1958 syntyneitä naisartisteja. (Kate Bush. Joan Jett. Heillä on noin kahden kuukauden ikäero.) Voi vittu.

Nyt on 9.4. vuonna 2014. Eletään sitä kohtaa vuodesta joka jää aina mieleeni. Aina tähän aikaan vuodesta tuntuu siltä kuin kaikki olisi alkamassa alusta. Voimakkain kohta vuodesta. Muistan tarkasti mitä olen tehnyt täsmälleen tähän aikaan neljänä vuotena tästä taaksepäin.

Tämä vuosi eroaa kaikista edellisistä siinä mielessä että tänä vuonna kaikki todella alkaa alusta. Ottakaa minut vastaan, koska aion hypätä tuntemattomaan.

Huhtikuu 2010.

Aika lailla tasan neljä vuotta sitten kirjoitin viimeiset lauseet ensimmäiseen kirjaani. Joo, kirjoitin ensimmäisen kirjani 15-vuotiaana. En ole muistaakseni maininnut siitä täällä juuri mitään, sillä koko projekti on kauhistuttava, nolo salaisuus, joka tulisi hävittää ja polttaa. Tuhkat olisi imuroitava.

Se oli ihan hauska kirja. Ainakin se oli intohimoinen. Se oli trilleri 15-vuotiaista lesboista. Kyllä.

Vuosi myöhemmin, aika lailla tasan kolme vuotta sitten kirjoitin tätä sivua:

Oskar istui parin metrin päässä, lattialle viskattujen tyynyjen päällä, pää vasten viileää seinää, ja pani merkille että eräs hänen niin sanotun työnantajansa harrastuksista oli leikkiä tupakointiin liittyvillä esineillä ilman pienintäkään aikomusta tupakoida.
”Toissa yönä”, Witt sanoi kuin ohimennen, ”se tyttö.”
”Tyttö?” Oskar toisti hajamielisesti.
”Teille tuli kiire jonnekin.”
”Mistä sinä puhut?”
Witt kohdisti katseensa Oskarin silmiin, jotka viestivät laiskaa ihmetystä. Syväluotaus venähti sopimattoman pitkäksi. Se ei häirinnyt Oskaria. Hän ei tiennyt mistä Witt puhui. Hänellä ei ollut mitään salattavaa.
”Ihmisen ydin piilee hänen vioissaan”, Witt sanoi lopulta, palautti katseensa sytyttimeen ja painoi liekin taas palamaan.

Jos menisin yhden lauseen pidemmälle, voisitte saada jonkinlaisen käsityksen siitä miltä tämä kirja näyttää, ja se taas tuntuisi sairaalta ja silloin joutuisin oksentamaan.

Tasan kolme vuotta sitten olin aika varma että kirjoitin maailmanhistorian parasta kirjaa. Ehkä kirjoitinkin. Luulen että kirjoitin. Yrgjhk.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin:

Puhelin ehti ulista kahdesti ennen kuin jokin vastasi. Ihmisääni vastaaja ei ollut vaan jonkinlaista rahinaa ja ujellusta, ehkä tuulen ääntä. Aivan kuin lihallinen vastaaja olisi odottanut soittajan sanovan jotakin ensin.
Siispä Oskar sanoi:
”Haloo?”
Mitään ei hetkeen kuulunut. Sitten väritön ääni sanoi:
”Haloo?”
Oskar vaikeni neuvottomana. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Siksi hän sanoi:
”No haloo haloo.”

Meinasin laittaa tähän ihan toisen kohdan samasta luvusta, mutta kanttini ei sitten kestänytkään. Nauti nyt siis ontosta pelleilystäni. (Harjoittelen pokkaa vielä.)

Keväällä 2012 olin lakannut uskomasta kirjaani ja kaikkeen. Ajattelin ettei ketään tulisi kiinnostamaan. Maailma oli pimeyttä ja kuraa. En halunnut kuolla, mutten jaksanut elää. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut miten vitun sekaisin olin. Peloillani ei ollut pohjaa. Demonini eivät olleet läheskään niin suuria kuin silloin kuvittelin.

Mulla oli melkein valmis kirja käsissäni ja se oli jännittävämpi kuin Millennium-trilogia ja älykkäämpi kuin Oscar Wilde, ja sitten heitin koko projektin järjettömissä depressiohöyryissäni nurkkaan ja kuvittelin että toivo oli menetetty. Toivoa ei ollut menetetty! Olisin voinut vain kirjoittaa sen saatanan (Saatanan) tarinan silloin loppuun. Masennuksella ja ahdistuksella ja muulla sellaisella paskalla on voima vääristää käsitystä todellisuudesta.

Hylkäsin siis kirjan täydellisesti, pyörin hetken pimeydessä ja aloin kirjoittaa jotain muuta.

Vuosi myöhemmin (eli tasan vuosi sitten, eli huhtikuussa 2013) kirjoitin sitten tätä sivua:

”Se on todella…” Rebekka sanoi ja haki hetken sanoja, ”– raskasta. Tai siis – minä rakastan äitiäni. Minä säälin häntä enkä halua että hänelle tapahtuu mitään pahaa – mutta silti aina kun seison hänen kanssaan samaan aikaan keittiössä alan nähdä tilaisuuksia tappaa hänet. Minun pitää pidätellä itseäni etten iskisi kuorimaveistä kylkiluiden väliin hänen selkäänsä.”
Hän veti maastokuvioisen takkinsa taskusta Bob Marleyn sytkärin ja painoi liekin palamaan. Tuli maalasi oranssin naamion hänen kasvoilleen.
”Voisin vain sytyttää tämän huoneen palamaan”, hän sanoi ja liekki paloi hänen pupilleissaan. ”Minä hetkenä hyvänsä. Vaikka… nyt.”
Hän nosti sormensa. Liekki hävisi. Hän katsoi minua synkästi.
”Jonain päivänä minä vielä tapan jonkun”, hän sanoi. ”En pysty rentoutumaan ennen kuin viimein jonain päivänä näen äitini makaamassa lattialla verilammikossa."

Lol, näetkö tässä nyt jonkin kuvion?

Jutuissani on tarkoituksella toistuvia ärsyttäviä yksityiskohtia, mutta niissä on muutakin kuin tupakansytyttimiä ja häilyviä tyttöjä. Ihan aidosti puhtaan sattuman takia Teokseni näyttävät nyt muodostavan tällaisen Itseään Toistavan Kokonaisuuden.

Haluan irrottaa pääni hetkeksi vartalostani.

Voi vittu mitä paskaa. Ihan sama. Ihan sama.

Miksi kopioin tähän tällaisia pätkiä? Ne eivät voi kuin antaa vääristyneen kuvan kyseessä olevista tiedostoista. Arvosta tätä vääristynyttä kuvaa, Simba! Hiljene kiitollisena, että annoin sinulle edes tämän!

Voi Luoja! Miten Simba liittyy tähän?

Elämäni on nykyään niin vitun epätodellista. Niin kuin aina tähän aikaan vuodesta.

Nähtiinkö me ratikassa?