En voi uskoa että todella matkustin kesän lopulla Pohjoisen jäämeren rannalle. Muistikuvat koko matkasta ovat sumeita ja epätodellisia. Viimeinen etappi oli pieni paikkakunta Pohjois-Norjassa. Kun muistelen sitä paikkaa, tuntuu kuin siellä ei olisi ollut ollenkaan ihmisiä. Näen vain autioita pölyisiä katuja ja puuttomia maailmanlopun sorarantoja. Muistan esim. kun oli päivänkirkas keskiyö ja seisoin isolla hiljaisella sillalla ja katsoin alas meriveteen ja pohjalla erottui hylätty polkupyörä kuin luuranko. Ei voi olla todellista että olin siellä. Ehkä en ollutkaan siellä.
Nyt pitäis lähtee Tampereelle jne.
olet aivan oikeassa.. olen pitkän aikaa jo kadottanut itseni miettimään muistoja jotka ovat muuttuneet selkeistä hämäriksi ja sitten vain lauseiksi ja ehkä unikuviksi. joskus jopa jonkun toisen muistoiksi. en tunne kai enää itse olleeni paikalla. tai jotain. siltä se tuntuu. ja siihen ajatukseen katoaa. se on niin hassua, kummallista. siksi menneisyydestä pitäisi kai jotenkin positiivisella tavalla osata päästää irti.
VastaaPoistamenneisyys on niin kummallinen asia. miksi muistot ovat niin outoja.
jotkut haalistuvat ja unohtuvat kokonaan. ja on hassua kuinka jostkut tuoksut tuovat voimakkaasti mieleen jotain mitä ei enää muka muistanut.
ulkona on kummallsista päivisin. varsinkin asemalaiturilla istuessa. en ikinä muista minkä väristä. suljen silmät ja avaan ne ehkä viiden minuutin jälkeen, ja ulkona on kuitenkin aina vähän erisävyistä kuin kuvittelin.
hhh. kummaa.
"somebody elses past on my wall, in a picture frame i've found. my life is dead end destiny, but i'm stuck in here and now. mr.clock is still hanging around, making that awful sound. -countdown to breakdown."
PoistaMenneisyys on outoa. Nykyisyys on outoa. Ja olen aika vakuuttunut että myös tulevaisuus tulee olemaan outoa.
PoistaPitää vaan oppia näkemään tässä jotain mukavaa ja lasketella vapaasti. Aina ei kyllä jaksa.