You're the shining light

 
Okei, lopetan nyt tän väkinäisen Tauon pitämisen. Ei tästä tuu mitään. Ehkä joskus myöhemmin mulla on kärsivällisyyttä todella pysytellä poissa. Tällä hetkellä olen sellaiseen ihan liian hukassa.

Vaikka en yrittäisikään pysytellä tästä hommasta pakonomaisesti erossa, sen ei tarvitse automaattisesti tarkoittaa että yrjöän tämän blogin päivittäin täyteen turhaa paskaa. (Miten yrjötään paskaa?) Olen opetellut pidättäytymään kirjoittamasta kaikkein turhimpia juttuja. Tyyliin "ostin tikkarin ja se maistui pahalta kihihii". Pystyn kyllä bloggailemaan kohtuudella. Pystyn hoitamaan tätä juttua ilman että se täyttää pääni ja vie tilan kaikelta muulta.

Toivottavasti.

Haluan ystäviä. Tai siis pärjään kyllä ilmankin niin kuin olen pärjännyt tähänkin asti. Mutta uskon että tää yksin yhdessä huoneessa kyyristely on lopulta tärkeimpiä syitä hulluuteeni ja onnettomuuteeni. Ei ole tervettä elää näin. Ei ole tervettä olla päivästä toiseen, yöstä seuraavaan maanisesti unelmoiva, Aaveita kaipaava lääkkeitä nappaileva kostonhimoinen runkkari. En edes tiedä millaista on omistaa ystäviä. Viimeksi mulla oli ihan oikeita kavereita kun olin 12, joten mulla ei ole mitään kokemusta teini-iän sosiaalisesta elämästä. (Teini-iän sosiaalinen elämä on äärimmäisen tärkeää terveen persoonallisuuden kehitykselle. Jos tämä vaihe jää väliin, ihmisestä kehittyy vihamielinen vastarannankiiski, jota on vaikea saada mukaan mihinkään yhteiseen kivaan niin kuin esim. kansanmurhiin, jääkiekon MM-juhliin tai broileriteollisuuteen.)

Viime yönä istuin sängyllä ja suutelin yhden tytön printattua mustavalkoista valokuvaa intohimoisesti. Siitä jäi vereslihainen olo.

En osaa kuvitella, että joku tyttö oikeasti puhuisi minulle elävästi ja palavasti ja vilpittömästi sen sijaan että katsoisi minua varovaisen huolestuneesti ja hymähtelisi kohteliaan hämmentyneenä. Haluaisin vain törmätä tässä jonain keväisenä aamuyönä harhaillessani johonkin kiehtovaan, burn burn burning tyttöön, joka näkisi mitä olen, näkisi LÄVITSENI eikä antaisi mun paeta ja piiloutua, ja jonka kanssa voisin puhua oikeasti tärkeistä asioista ja sitten lähteä pois. Lähtisimme vain pois. Ihan yksinkertaisesti vain pois. Ihan sama minne. Mutta pois.

Olisin valmis tekemään sen vaikka heti. Kymmenen minuutin varoitusajalla. Heittäisin vaan vähän vaatteita ja hammasharjan ja ehkä tietokoneen johonkin laukkuun ja sitten avaisin varmuuslukon ovesta ja hiipisin yöhön.

No. Ehkä pitää vain odottaa. Tässä pysähtyneisyydessä on helppo liikkua kohti tulevaisuutta. Olen kirjoittanut Aavekirjaani nyt todella paljon hyvin lyhyessä ajassa ja yhtäkkiä kaikki on alkanut näyttää hyvältä. Jos tästä tulee jotain, tästä todella tulee jotain.

Kesäkuun alettua alan tehdä matkoja jotka on pakko tehdä. Pitää matkustaa Barentsinmeren rannalle yök. Saa nyt nähdä mitä siitä tulee. Varmaan joukko mafiosoja pahoinpitelee mut kuoliaaksi heti kun pääsen ovesta ulos. So be it.

Ja sitten kysymys: miksi annan ihmisten kohdella minua kuin paskaa ja alan sitten pitää heistä taas kun he armollisesti osoittavat jonkinlaista suopeutta? Miksen vain aja heitä vittuun?

Nää ihmiset kuitenkin läimäyttää mua vielä uudestaan. Vain jotta antaisin taas aivan liian helposti anteeksi.

Plargh.

Voisiko joku sanoa jotain johonkin? Mitä tahansa? Voisiko joku kertoa että olen vittu olemassa?