Pitäisi lopettaa Bret Easton Ellisin lukeminen. Se on paskaa ja vaikuttaa omaan kirjoittamiseeni niin että siitäkin tulee paskempaa kuin yleensä. Kun luin Bukowskia, kirjoitin hyvin.
Mulla on vainoharhainen tunne, että muhun luodaan pitkiä katseita kun seikkailen Helsingin kaduilla. Saattaa liittyä iljettävään olemukseeni, tai sitten kyse on siitä että joku oikeasti tunnistaa mut.
Jos joku siis uskoo nähneensä ja tunnistaneensa minut, saa jatkossakin kertoa. Haluan tietää. Kertokaa myös näytinkö hyvältä.
Eilen kännäsin yksin. Istuin yksin baarin nurkassa ja tuijotin jo kuukausia salaa rakastamaani naista, joka seisoi viiden metrin päässä. Olisin mennyt puhumaan hänelle kännisiä juttuja, mutta tiesin ettei hän ottaisi minua millään tasolla vakavasti, koska, kuten on todettu jo ainakin 20 kertaa tässä blogissa, näytän korkeintaan 15-vuotiaalta. Itsetuntoani ei kohottanut se että baarimikko näki ison vaivan pujotellakseen baarin läpi kysyäkseen henkkareitani.
Alkoi vähän vituttaa, joten lähdin harhailemaan kaduille. Törmäsin todella outoon välikohtaukseen, ja siitäkin huolimatta että tiesin ettei kukaan ottaisi minua vakavasti, polvistuin poliisien maahan iskemän ja käsiraudoittaman miehen viereen ja kerroin hänelle arvostavani häntä helvetisti.
...............................
Tänään tapasin viimeisen kerran erään psykiatriaihmisen. Hän on nuori nainen ja kaikista tapaamistani psykiatriaihmisistä ylivoimaisesti mukavin, koska hän on hyvä ja älykäs ja hän pitää minusta ja arvostaa minua ja pitää minua hyvänä ja älykkäänä.
Kognitiivisia kykyjä mittaavien testien mukaan olen selvästi keskitason yläpuolella jokaisella alueella. Tiesin sen kyllä jo valmiiksi. Ei ginosta saako näin sanoa.
| Mä |
Vahvin alueeni oli kielellinen käsittäminen. Tms. Musteläiskävastausteni perusteella saattaisin olla psykoottinen, mutta minun tapauksessani kyse on todennäköisesti vain "luovasta ajattelusta".
Pidin tästä psykiatriaihmisestä paljon. Hänkin piti minusta. Huomasin sen tänään kun kosketin nenääni ja hän teki automaattisesti samoin. Se on ihmisten välisen sympatian merkki. Pidän hänestä tosi paljon.
Kun minun sitten piti lähteä huoneesta, katsoimme hetken toisiamme alakuloisina. Hän kysyi monta kertaa, halusinko vielä sanoa jotain. Lopulta mutisin, että pimeimpinäkin hetkinä toivo on aina horisontissa ja liikutuin vähäsen omista sanoistani, mikä oli vaivaannuttavaa.
(No niin, MIKSI VITUSSA kirjoitan TAAS tätä paskaa???? OLENKO ADDIKTOITUNUT????? IS THERE NO WAY OUT???? MULLA ON OIKEAAKIN TEKEMISTÄ!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen