Fleet Foxesin musiikki on kaunista. Se on nimenomaan kaunista, niin kaunista ettei se oikeastaan ole mitään muuta... Musiikin on oltava enemmän kuin vain kaunista. Luulisin. En tiedä.
Tykkään tästä Bloggerin tekstinmuokkaustyökalusta. Tykkään siitä miten kaikki tekstin sekaan laitetut kuvat menevät aina ihan perseelleen. Kun asiat menevät perseelleen, niistä tulee taidetta.
Okei. Nyt kirjoitan oikeista asioista...
Ihan kohta...
Kirjoitan oikeista asioista tuota pikaa...
...
...
Äh. On niin vaikeaa kirjoittaa oikeista asioista. En ole jaksanut kirjoittaa mitään tärkeää minnekään pitkään aikaan, koska sydämen repiminen auki sattuu perkeleesti. Olen jotenkin jäänyt jumiin tällaiseen... runkkaamiseen ja pelleilemiseen. En saa mitään oikeaa aikaan. Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa taas kirjoittaa juttuja joilla on merkitystä. Se tulee olemaan raskasta ja vaikeaa ja varmaan putoan taas jonnekin niljaiseen kaivoon.
Olen jonkinlaisessa tunnelissa, enkä käsitä mistä on kyse. Olen tavallaan menettänyt hallinnan itseeni. Elän oudossa sumussa, jossain täydellisen välinpitämättömyyden ja tappavan pakokauhun välissä.
Ajelin tänään busseilla sinne tänne. Katsoin heijastustani ikkunasta pimeyttä vasten ja hengitin sen päälle ja ajattelin, että olen todellinen epäonnistuja.
Sosiaalisesti olen epäonnistunut täydellisesti. Olen epäonnistunut osana yhteiskuntaa. Olen niin vähän muiden ihmisten kanssa tekemisissä, etten enää osaa puhua heille kunnolla. Tuntuu, että loukkaan ihmisiä vahingossa jos avaan suuni. Kun yritän sanoa jotain todellista ja kaunista, se kuulostaa tylyltä ja karulta.
Tai sitten jokin pelko ottaa vallan juuri ennen kuin sanat tulevat kurkustani ja yhtäkkiä huomaan vääntäväni äänensävyn iniseväksi ja vitsailevaksi.
Ja vitsiin vastataan hajamielisellä hymyllä ja minä voin vain tuijottaa ja olla hiljaa vaikka oikeasti ajattelen: Ei kun ihan oikeasti arvostan sinua! Se ei ollut vitsi! Älä jätä minua, olet viimeinen oljenkorteni, kukaan ei ole puhunut minulle viiteen viikkoon!
En osaa pukeutua. Tai varmaan osaisin, mutta mikään vaate ei sovi minulle. Voisin lakata käyttämästä vaatteita, mutta vihaan itseäni alasti. Ruumiini on oudon muotoinen, sille eivät sovi iho eivätkä vaatteet. Kaiken lisäksi pelkään kaljuuntuvani, mikä on outoa, koska minulla on poikkeuksellisen paljon hiuksia. Ehkä kyse on nimenomaan siitä: minulla ei ole mitään muuta kuin hiukseni.
Välillä elämässäni avautuu ovia, ja hetken aikaa olen valmis menemään niistä sisään ja jättämään kaiken paskan taakseni. Jos joku vain lopultakin hyväksyy minut, haluaa minut, olen varmis huuhtelemaan sydämeni viemäristä alas ja lähtemään minne tahansa.
Mutta jokin jarruttaa minua. Se on hyvä.
Samalla pelkään aivan helvetisti. Ja nimenomaan siksi olen aivan helvetin rohkea. Rohkeus ei ole pelottomuutta vaan kykyä toimia pelosta huolimatta.
ILMAN PELKOA ROHKEUTTA EI OLE.
Bussi pysähtyi tänään 30 sekunniksi jonkun bussipysäkin viereen. Pysäkillä seisoi tosi erikoisen näköinen tyttö. Hän vilkuili huolestuneena aikatauluja ja näytti kauniilta ja vilustuneelta. En osaa selittää, mikä hänessä oli erityistä. Sellaiset asiat vain tietää. Voisinpa halata häntä edes 30 sekunnin ajan.
Huonoina hetkinä jokainen vastaantulija saa minut toivomaan että omistaisin aseen. Hyvinä hetkinä jokainen vastaantulija on seikkailu. Sumuisina hetkinä kaikki on sattumanvaraista.
Melkein itkin eilen kun tulin vahingossa katsoneeksi puolituntisen dokumentin nimeltä Maan lähellä. Olen pitänyt monta kuukautta taukoa itkemisestä ja nauramisesta. Viime päivinä olen melkein-itkenyt kaksi kertaa (toinen kerta oli kun katsoin dokumenttia siitä mitä vitun punaniskat ja hillbillyt tekivät aikoinaan intiaaneille). En muista että olisin nauranut kertaakaan, mutta kaikelle on aikansa.
Maan lähellä kertoo kahdesta luonnon ja eläinten keskellä elävästä naisesta. Siinä ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista, mutta yllättäen heissä on ihan helvetisti viisautta ja kauneutta ja totta. "Suomitytöt New Yorkissa" eivät ikinä tule saavuttamaan häivähdystäkään siitä kauneudesta mitä noissa kahdessa kiltissä naisessa ja heidän kanoissaan ja vuohissaan on. Eivät häivähdystäkään.
Haistakaa vittu kaikki minna ajot ja alexandra alexikset ja sara nurmet ja muut vitun suomitytöt (paitsi se yksi kiltti poikkeusyksilö), teillä ei ikinä tule olemaan edes miljoonasosaa siitä mitä noilla todellisilla ihmisillä on. Te tulette kuolemaan ennen kuin silmissänne ehtii välähtää sekuntiakaan kauneutta ja ymmärrystä.
 |
| Mene pois, mene pois, MENE POIS |
...
En kai vain yksinkertaisesti ole vielä valmis törmäämään maailmaan. Aion aloittaa vallankumouksia, mutta vasta vähän myöhemmin. Aion elää, mutta vasta vähän myöhemmin. Nyt pitää vain kirjoittaa ja odottaa ja kirjoittaa ja ajella busseilla ainakin vuosi. Vuoden kuluttua voin alkaa olla olemassa oikeasti, vuoden kuluttua voin käydä kaljalla Abun pizzakebabissa ja vuokrata pienen matkailuauton ja ajaa vittuun täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen