En tiedä miksi, mutta olen jo pitkään tiennyt, että joskus vielä menetän järkeni. Jonkinasteinen hulluksi tuleminen on ollut varmaan kaikkein yleisin aihe kirjoittamissani teksteissä siitä lähtien kun olin jotain 9.
Viime aikoina olen viimeinkin oikeasti päässyt aika lähelle hulluutta. Toistaiseksi en kuitenkaan vielä ole hullu, sillä kykenen tarkastelemaan toimintaani analyyttisesti ja toteamaan, että se ei ole millään mittareilla normaalia.
Mutta en tiedä. Varmaan tällainen on ihan hyödyllistä. Olen aina toivonut psykoosia salaa. Saa nähdä. Tykkään muutenkin intuitiivisesti kaikista resuisista, oudosti kävelevistä ja yksinään höpisevistä ihmisistä, joita näkee kaupungilla.
En osaa vielä sanoa, tuleeko edellinen merkintäni pysymään paikoillaan. Saatan säilyttää sen jonkinlaisena dokumenttina lievästä hermoromahduksesta.
Sitten toinen outo juttu: Jarmo Papinniemi on yhtäkkiä kuollut. Hän vain on yhtäkkiä kuollut. Kun maanantaina voitelin ruisleipää keittiössä, Jarmo Papinniemi oli elossa; nyt ei enää ole. Häntä ei enää ole. Ei minulla ollut mitään erityistä suhdetta häneen, en edes kunnolla tiedä kuka hän oli paitsi että hän oli joku aika merkittävä kirjallisuusihminen tai jotain. Olen pari kertaa selaillut Parnassoa, ja Jarmo Papinniemen ensimmäisellä sivulla hymyilevä, terveen ja urheilullisen näköinen kuva on painunut osaksi turvallista, vakaata käsitystäni todellisuudesta.
Todellisuus, mielenterveys, elämä. Ohimeneviä asioita. Aika surullista.
+
kommentti:
Anonyymi:
"mene töihin, ei tarvitse näitäkään miettiä ja saat oikeasti jotain josta kirjoittaa"
Ei ne ota. Olen yrittänyt melkein kaksi kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen