james deanin ruumis.
Kuuntelen lauluja, joita kuuntelin kesällä junan hytissä kun juna syöksyi sumuisen kesäyön läpi. Olin kesällä sietämättömän onneton. En jaksanut elää (mutten toisaalta halunnut kuolla). Onkin outoa, että nämä laulut tuovat mieleen muistoja pelkästä onnesta ja lohdusta ja toivosta. Ehkä olinkin aika onnellinen siinä hytissä.
Kun ajelen joukkoliikennevälineillä ympäriinsä, tunnen itseni yhä enenevissä määrin rikolliseksi. Kun kyräilen ympärilleni, minusta oikeasti tuntuu kuin hautoisin päässäni jotain tuhoisaa ja vaarallista, tai niin kuin taskussani olisi veitsi tai kellarissani puolivalmis pommi. Mutta veitsiä tai pommeja ei ole. On vain tiedostoja. Tuhoisia, väkivaltaisia tiedostoja, joiden on tarkoitus tappaa ja pelastaa. Saa nähdä miten käy, kaikki voi mennä pieleen.
En ole ensimmäinen rikollinen, joka yrittää näyttää James Deanilta. Amerikkalainen teini Charles Starkweather kehitti 50-luvun lopulla James Dean -kompleksin ja ryhtyi myöhemmin pyrähdystappajaksi. Hän lähti tyttöystävänsä kanssa road tripille ja tuli kaiken kaikkiaan murhanneeksi 11 ihmistä. Hän oli ilmeisesti tehokas tappaja mutta kaikkine terveysongelmineen aika huono James Dean -imitoija. Sitä paitsi hän näytti enoltani Heiskalta.(Mitään "enoani Heiskaa" ei ole.)
Kirjoitan kolmea kirjaa. Se on järjetöntä. Niillä on työnimet: LIHA, VAINAJAT ja LUUSERIT. Kaksi niistä on yrityksiä aloittaa vallankumous. Yksi on vain eroottinen kertomus seksistä Marilyn Monroen kanssa.
Ongelma on, etten tiedä mihin niistä keskittyisin. Tuntuu, että petän kahta jos kirjoitan yhtä. Hidasta ja hankalaa. On pakko tehdä valinta. On pakko keksiä järjestys. On pakko tehdä suunnitelmia. On KIIRE.
Yhdestä vaatimuksesta on pidettävä kiinni: kerro murhaavan tajunnanräjäyttävän musertavan hyvä tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen