Dreams and politics

FUCKING ÅMÅL ON IHAN HELVETIN HYVÄ ELOKUVA. IHAN HELVETIN HYVÄ. En usko että siitä on enää mahdollista pistää paremmaksi. Se on yksinkertaisesti aivan helvetin hyvä.

Tai ehkä ajattelen näin vain siksi että olen tällainen hintti-Agnes. (Mikä on hintti-Agnes?)



Kuuntelen Maija Vilkkumaan, Marilyn Monroen ja Roy Orbisonin levyjä. Löysin ne vanhasta levyhyllystä. Voi kunpa Elin tulisi heittelemään kiviä ikkunaani. Liftattaisiin Tukholmaan.

NYT KERRON MILLAISTA UNTA NÄIN:

Kuljeskelin helteisen aavekaupungin kaduilla. Nousin aurinkoisille, ruohoisille kukkuloille ja menin sisään kukkulassa olevasta ovesta. Tajusin olevani jonkinlaisessa ikkunattomassa, kellertäväseinäisessä kylpylässä/uimahallissa: alhaalla oli iso uima-allas, ylempänä pienempi banaaninmuotoinen kylpyallas. Itse olin ylemmällä tasolla, joten liu'uin banaaninmuotoiseen kylpyaltaaseen. Allas oli tyhjä lukuun ottamatta yhdessä uivaa perhettä, johon kuuluivat isä, äiti ja kolme lasta. Perheen isä sanoi minulle jotain, mutta kiirehdin heidän ohitseen koska olin juuri kiusaantuneena käsittänyt olevani veden alla alasti. Uin banaaninmuotoisen altaan toiseen ääripäähän, seinänkaarteen taakse mahdollisimman kauas uivasta perheestä.

Yhtäkkiä tajusin, että HE TULIVAT MINUA KOHTI. He uivat omasta altaanpäästään nopeasti lähemmäs, pelkät päät pinnalla näkyen. Kun he alkoivat ilmeettöminä saavuttaa minua, juttu alkoi mennä oudoksi - perheen isä vain jatkoi ja jatkoi etenemistään kunnes hänen naamansa tökki rintakehääni. Silloin tein järkyttävän havainnon:

HE OLIVAT PELKKIÄ PÄITÄ. Heillä ei ollut ruumista. HE OLIVAT PELKKIÄ MOOTTOROITUJA MUOVIPÄITÄ, JOTKA LIPUIVAT VEDEN PINNALLA. Tuijotin kauhun vallassa muovisia surisevia mallinukenpäitä, jotka piirittivät minua, ja yhtäkkiä käsitin: olin yksin koko helvetin uimahallissa. KAIKKI muut uijat rakennuksessa olivat pelkkiä robotteja. Olin yksin. Olin vaarassa.

En tiedä mitä sitten tapahtui. Herättyäni katselin vanhoja luokkakuvia. Tuijotin taas yhtä luokkakuvaa, jossa vieressäni istuu tyttö, jota rakastin. Puhuin hänelle kaiken kaikkiaan ehkä kolme kertaa, mutta jostain syystä ajattelin aina, että lopulta meistä tulee jotain. Hän oli todella poikkeuksellinen ihminen. Hän oli mysteeri. Miksi rakastin häntä? Varmaan siksi.

Eivät kai kaikki kokoomusnuoret muuten ole sellaisia kuin Wille Rydman? Mielestäni nykykokoomuksessa on jonkin verran ihan selväpäisiä ja fiksujakin ihmisiä, mutta jumalauta Wille Rydmanhan on ihan pimeä. Luoja, lupaa minulle että psykopatia ei ole kokoomuksen ja maailmankaikkeuden tulevaisuus.