Depressed is the new sexy

Oho. On melkein aamu. Suunnitelma oli "aloittaa alusta" mm. nukkumalla öisin. Ei onnistu. Päivänvalo tekee minut onnettomaksi.


Olen masentunut. Se on mielestäni hauskaa ja seksikästä. Pidän masentuneista ihmisistä, masentuneista ilmeistä ja masentuneista ajatuksista. Masentuneet ihmiset ovat usein älykkäitä, herkkiä ja kaiken kaikkiaan kiinnostavia ja seksikkäitä.

En tiedä milloin Masennukseni alkoi. Saattaa olla että se alkoi jo kuusi vuotta sitten. (6 vuotta on iässäni hyvin pitkä aika. Tykkään sanoa "iässäni" jne. ja ylipäätään korostaa sitä tosiasiaa, että olen 18, koska se on mielestäni hyvä vitsi. On aivan naurettavaa että olen 18. Yritän ottaa tästä ohimenevästä, häviävästä faktasta kaiken irti, tuntea sen, koska hyvin pian olen 38 ja 18 vuoden ikä tuntuu vielä epätodellisemmalta kuin nyt.)

Kun olin 12, tajusin yhtäkkiä ettei Taivasta ole ja menin sekaisin. Aloin ajatella kuolemaa pakonomaisesti. Melkein kuristuin ajatukseen "Sitten ei mitään, ei edes pimeyttä, ei mitään". 12-vuotiaana tajusin, että kaikki oli huijausta, eikä havainto ole tähän päivään mennessä muuttunut.

Yläasteen läpi olin söpöllä tavalla onneton. Yritin muuttua nörtistä jonkinlaiseksi "emoksi". Pienet emotytöt pitivät minua söpönä ja vakoilivat minua. Heidän ihailustaan huolimatta minulla ei ollut kavereita. Istuin yksin portailla ja luokkahuoneiden kulmissa. Katselin salaa muita luusereita ja vihasin heidän hermostuneisuuttaan, kömpelyyttään, ällöttävyyttään, sitä että kuuluin heihin. Piilouduin vanhoihin käytöstä poistettuihin WC-tiloihin. Opin teeskentelemään raastavaa yskää aamuisin. Opettajat rakastivat ja säälivät minua. Olin yli-ihminen. Uskonnonopettajakin palvoi minua mutta luuli kolmen vuoden ajan, että nimeni oli Lari.

Viimeisenä aamuna istuin hetken huonosti istuvissa vaatteissa kuuntelemassa rehtorin käsittämätöntä hölinää ja koin outoa vetoa nudismiin. Käsittämättömän hölinän loputtua ja epäinhimillisen hyvän todistuksen vastaanotettuani astuin koulun ovista viimeisen kerran taivaallisen aurinkoiseen aamupäivään ja astelin koulun portaita alas hyvin pukeutuneiden, kauniiden, tavallisten, toisiaan halailevien ihmisten ohi ja näytin heille keskisormea vasta kulman taakse ehdittyäni.

Sitten kokeilin hetken lukiota. Se sujui hetken hyvin, kunnes tajusin että pidin Morrisseystä enemmän kuin ihmisistä. Lukiossa opin lähinnä, millaista euforiaa tuottaa ajaa aamulla bussilla koulun ohi tai lähteä kohteliaasti vittuun kesken oppitunnin.

Hyvin nopeasti päätin luovuttaa ja ryhtyä Syrjäytyneeksi Ihmiseksi. Suunnilleen niihin aikoihin Masennukseni saavutti tuskallisimman ja polttavimman vaiheensa, joka jatkuu yhä.

Olin kyllä ollut onneton aikaisemminkin, mutta tyytyväisesti - olin nimittäin pitänyt itsestäänselvänä, että kun vain lyön yhteiskuntaa Vitun Hyvällä Kirjalla kasvoihin, kaikki muuttuu. Olin ollut sataprosenttisen varma, että koko maailma muuttuu hyväksi ja saavutan itse jonkinlaisen davincimäisen legenda-yleisnero-aseman heti kun Minä pääsen Ohjaksiin. Yhtäkkiä yhteiskunta ilmoitti joka suunnalta, että olin naiivi hullu, jolla ei ollut mitään käsitystä realiteeteista.

Tätä pettymystä olen nieleskellyt kuukausia, kuukausia, kuukausia. Taivasta ei olekaan olemassa. En voi kääntää maailmaa ylösalaisin. En voi uhmata universumia. Voin tehdä parhaani, mutta se ei tule koskaan olemaan tarpeeksi. Voi paska.

Masennus tarkoittaa tapauksessani kaikkein konkreettisimmin sitä, etten pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin toivottomuuteen.


Lähden nykyään elokuvista useimmiten kesken näytöksen. Kun yritän pysyä salissa ja tuijottaa valkokangasta, joudun miltei poikkeuksetta toteamaan, että ihmiset tekevät tätä nykyä ihan vitun paskoja elokuvia. Viimeksi elokuva nimeltä Café de Flore kyllästytti minut kuoliaaksi. Sitä katsoessani en miettinyt henkilöhahmoja tai juonta tai sanomaa vaan sitä kuinka

juoksisin pitkin elokuvasalin seiniä!
kuristaisin itseni edessä istuvan naisen kaulakoruun!
hyppäisin ylätasanteelta alempana istuvan yleisön päälle!

yms.

En pysty nykyään lukemaan mitään. Usein yhden lyhyen uutispätkänkin lukeminen on mahdotonta, ellei aihe ole minulle äärimmäisen tärkeä. En tajua sanoista mitään. Ne eivät tarkoita minulle mitään. Mikään ei syty päässäni ilman suurta ponnistelua. Saatan lukea lauseen "Marjasato jäi tänä vuonna poikkeuksellisen vaatimattomaksi" ja päässäni kuulla vain "Maailma on paha".

Omia juttujani pystyn lukemaan. Olen mielestäni niin jännittävä. Joskus on päiviä, joina olen selittämättömässä euforiassa - silloin pystyn lukemaan mitä tahansa miten vaivattomasti tahansa. Mutta harvemmin.

Jostain syystä olen päättänyt kiduttaa itseäni Michel Houellebecqin kirjoittamalla kamalalla kirjalla nimeltä Maasto ja kartta. Noin kuuden viikon ajan olen yrittänyt silloin tällöin lukea sitä, mutta kuten sanoin, kirja on yksinkertaisesti kamala. Sillä voisi kiduttaa mielipidevankeja. Se kertoo jostain yhdentekevästä ihmisestä, jonka nimeä en jaksa muistaa, ja siitä kuinka tämä ottaa kuvia kartoista ja työkaluista. Välillä hän istuu jonkun Olgan tms. kanssa ravintoloissa, ja sitten Houellebecq kuvaa kymmenen sivun verran menujen kokoamista eri puolilla Ranskaa. NIMENOMAAN NÄIN KIRJOJA EI MISSÄÄN NIMESSÄ PIDÄ KIRJOITTAA!!!!!!!!

Joku voisi kysyä, miksen keskeytä ko. kirjan lukemista. Ette voi pakottaa.

Joka tapauksessa Michel Houellebecq on kammottava sieluton ihminen. Haluan - ja aion - paloittelumurhata hänet.



(Huom: Myönnän liioitelleeni parissa kohtaa. Oikeasti luen kaikenlaisia juttuja koko ajan. Olen katsonut pari elokuvaakin loppuun. Äsken luin näännyttävän pitkän Michel Houellebecqin haastattelun ja melkein pidin siitä. Aion silti tappaa hänet.)