Internet ja pitäisikö sitä pelätä

Kirjoitin tänne vähän aikaa sitten pitkän merkinnän aiheesta internet. Se oli hieno teksti, mutten enää tiedä olenko samaa mieltä sen sisällön kanssa, joten en julkaise sitä ikinä. Yritän nyt uudestaan.

Internet on aihe, jota olen ajatellut satoja tunteja viime aikoina. Ajattelen sitä, koska pelkään sitä. Yritän ratkaista onko pelkoni perusteltua vai järjetöntä.

On joka tapauksessa välttämätöntä, että edes jotkut pelkäävät. Se, että internet on yhtäkkiä läsnä kaikkialla, on valtava muutos, joka vie väistämättä tilaa kaikilta muilta inhimillisen elämän alueilta. Internet ei välttämättä ole ollenkaan paha asia, mutta se saattaa, ehkä, EHKÄ, olla paha asia, ja annamme sen nielaista itsemme ennen kuin edes tiedämme kunnolla mitä se tekee meille. Tällainen sokeus pätee kaikkein suurimpiin ongelmiin lopulta aina. Ihmisten on helppo havaita pienet ongelmat ja huolestua niistä, koska niiden varjot on helppo erottaa. Kaikkein suurimmat, kokonaisten yhteiskuntien kokoiset ongelmat ovat niin suuria, että yksinkertaisesti totut siihen että on yö.

Kohtuullisesti käytettynä internet on varmasti ok. Mutta entä jos ihmiset ovat internetissä käytännössä koko ajan? Pitää ottaa huomioon, että älypuhelimet eivät ole olemassa siksi että niitä palavasti tarvittaisiin, vaan yksinkertaisesti siksi että tajuttiin että niitä osattaisiin tehdä, ja sitten tehtiin. Sitten joku osasi markkinoida ne ihmisille oikein. On mukavaa kun voi tarkistaa bussiaikataulut baarista käsin, mutta se on nimenomaan mukavaa, ei tärkeää tai välttämätöntä. Internetin läsnäolo joka paikassa ei tee elämästä onnellisempaa, se ei perustu mihinkään tarpeeseen, se perustuu siihen että primitiiviset apina-aivomme nauttivat tietynlaisesta stimulaatiosta. On ihan mahdollista, ettei tällainen kollektiivinen addiktio ole lopulta mitenkään vaarallista; ihmiset ovat arkielämässään muutenkin riippuvaisia lukuisista asioista ja se on usein ihan harmitonta. Mutta entä jos se on vaarallista? Entä jos? Jos?

Tosimaailma ei addiktoi samanlaisella nopeasti aivoja palkitsevalla tavalla kuin internet, mutta eikö tosimaailma anna lopulta inhimillisesti ihan helvetin paljon enemmän? En tiedä. En edes tiedä miten tosimaailma määritellään. Mutta minusta tuntuu, että ihmisyyteen liittyy lähtökohtaisesti tiettyjä vastenmielisiä juttuja, sellaisia kuin pinnallisuus ja epäaitous ja vihamielisyys, ja että internet mahdollistaa noiden juttujen moninkertaistumisen.

Pelkoni ydin on siinä faktassa, että ihmiseläin ei pärjää kovin hyvin informaatiotulvassa. Se on meille vieras ja hankala ympäristö. Jos ihmisiä informoidaan ja viihdytetään joka. puolelta. koko. ajan, useimmat ylikuormittuvat. Kun ihminen ylikuormittuu, hänestä tulee impulsiivinen, aggressiivinen, hermostunut ja aika tyhmä. Internet ruokkii mustavalkoista, huonoa, liian nopeaa ajattelua. Se on vaarallista, koska lähes kaikki tärkeät asiat maailmassa ovat monimutkaisia ja vaativat paneutumista ja aikaa.

Tyhjyyden hetkillä on valtavaa arvoa. Sillä on valtavaa arvoa, että joskus ei tapahdu oikein mitään; katselet vain bussin ikkunasta ulos ja annat ajatusten virrata.

Tyhjyyden arvosta todistaa esim. meditaatio. Meditaatio on sitä, että vain istut hiljaa ja annat ajatusten tulla ja mennä eikä mitään tapahdu. Meditaation on todettu tekevän meistä parempia ihmisiä oikeastaan kaikilla kognitiivisilla ja emotionaalisilla alueilla; hiljaisuuden hetkillä tapahtuu ajattelua ja kasvua. Entä jos hiljaisuus menetetään kokonaan? Mitä sitten tapahtuu? Jääkö ihmisen henkinen kehitys kesken? Tuleeko meistä idiootteja?

Yhtenä osana elämää älypuhelin on hauska ja käytännöllinen, mutta entä jos siitä tulee tärkein osa ihmisen olemassaoloa? Entä jos kukaan ei enää osaa vain olla? Pelkään dystopiaa, jossa ihmiset ovat vaihtaneet ajattelemisen kokonaan älypuhelinten silittelyyn. Se ei ole väistämätöntä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sellainen mahdollisuus pelottaa minua ihan helvetisti. Entä jos niin tapahtuu? Kuka haluaa elää maailmassa, jossa ihmiset eivät ajattele? (Roistot, jotka hyötyvät siitä ettei kukaan ajattele?) Tai ehkä pienikin määrä hiljaisuutta riittää? Ehkä suurin osa kasvusta ei tapahdukaan hiljaisuudessa vaan ihmisen tehdessä jotain muuta, ja hiljaisuus vain täydentää sen? Ehkä? En tiedä. Ihminen tarvitsee sekä toimintaa että hiljaisuutta, mutta missä suhteessa? En tiedä.

Näitä teorioita syö lopulta ratkaisevasti yksi asia: arkitodellisuuteni on ristiriidassa niiden kanssa. Itse en koskaan hankkinut älypuhelinta, mutta miltei kaikki nykyään tuntemani ihmiset hankkivat, ja tunnen nykyään aika paljon ihmisiä. Kiinnostavaa on, että he ovat kaikkea muuta kuin pinnallisia, mustavalkoisia idiootteja. Tuntemani ihmiset ovat yleensä monessa suhteessa fiksumpia ja tarkkanäköisempiä kuin minä. He ovat viisaita ja viisastuvat koko ajan. He osaavat ajatella ja ajattelevat koko ajan syvemmin. Heillä on omat vaikeutensa ja tarinansa, ja se matka jota he tekevät niiden läpi on merkityksellistä ja kaunista. Suoraan sanottuna en voi kuvitella, että tuntemani ihmiset olisivat ilman älypuhelimiaan parempia tai huonompia kuin nyt. Älypuhelimella ei tavallaan ole mitään tekemistä asian kanssa. Se ei näytä vaikuttavan ystävieni ja tuttujeni ihmisyyteen, no, mitenkään. Siitä on lähinnä hyötyä ja iloa arkielämässä; se on aina mukana, mutta se ei kontrolloi tai määrää tai myrkytä mitään. En tiedä, käyttävätkö kaverini älypuhelimiaan "kohtuudella", mutta se vaikuttaa yhdentekevältä.

Tämän perusteella tekisikin mieli peruuttaa kaikki mitä sanoin. Sanoa että unohtakaa kaikki mitä aikaisemmin kirjoitin; pelottelin turhaan.

En tiedä. Mikäli onnistuin vakuuttamaan sinut noilla pelottavilla mietteillä internetistä ja ajattelun tulevaisuudesta, ja olet nyt samanlaisessa huolestuneessa tilassa kuin minä olen ollut usein viime kuukausina, niin ota huomioon että olen paitsi epämääräisen ahdistunut, myös älykäs ja kielellisesti lahjakas. Tämä nyt vain on tosiasia (lol). Älykkyydestä ja kielellisestä lahjakkuudesta on huomattu yksi kiehtova juttu: kun nämä asiat kasvavat, myös taipumus uskoa aivan hulluunkin hevonpaskaan kasvaa. Yksinkertaisesti: älykkäiden ihmisten valmius uskoa teorioihin jotka eivät ole totta on keskimäärin tavallista korkeampi, koska he ovat taitavia keksimään argumentteja ja vakuuttamaan itsensä (ja muut) siitä että asiat ovat tavalla x, vaikka asiat eivät olisi tavalla x. Älykäs ihminen voi helposti vakuuttaa itsensä siitä, että hänen ahdistuksensa johtuu internetistä tai maailmaa hallitsevasta liskoihmisten/juutalaisten/naisten salaliitosta, vaikka lopulta hänen ahdistuksensa johtuu jostain aivan muusta, esim. ikävästä lapsuudesta, tyytymättömyydestä omiin saavutuksiin tai epätyydyttävästä elämäntilanteesta.

Yritänkin vähitellen ratkaista, ovatko tämän tekstin ajatukset vain pintapuolisesti toimiva mutta epätosi teoria. Saatan olla oikeassa, saatan olla väärässä. Toivon koko sieluni voimalla olevani väärässä. Koko sieluni voimalla. Aika näyttää.

Yhdestä jutusta olen melko vakuuttunut: jos ihminen olisi muutenkin urpo, niin internet antaa hänen urpoudelleen ennennäkemättömän hyvän alustan kasvaa. Urpot voivat kokoontua yhteen ja kasvattaa paskakasaansa yhdessä ennennäkemättömällä tehokkuudella. On vain ideoita eikä oikeita ihmisryhmiä tarvitse kohdata. Pelkään, että internetin valloittamassa maailmassa vaarassa ovat ne, joilla menee kaikkein huonoimmin. Heikot, hullut ja hauraat.

1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla aloimme ehkä viimein päästä eroon sellaisista ihmiskunnan pimeistä puolista kuin heikkojen ja kummajaisten julkinen nöyryytys, mutta nyt se on helppoa taas emmekä ole vielä oppineet torjumaan sitä. (En kyllä ollut 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla paikalla, joten saatan jälleen puhua paskaa.)

Löysin hiljattain Facebookista vahingossa yläasteaikaisen luokkakaverini Laurin. Hän oli ihan kiltti ja harmiton koululainen, mutta huomasin että hän on tykännyt Facebookissa sivusta nimeltä "ÄLÄ ANNA RAHAA KERJÄLÄISILLE!!!" Ymmärrän jos kerjäämistä vastustetaan siksi että kuvitellaan että taustalla on "ihmiskauppaa", mutta tällaisissa sivuissa ei tietenkään ole kyse kerjäämisen vastustamisesta toimintana vaan kerjäläisten vihaamisesta ihmisinä; jotkut ihmiset tarvitsevat heikkoja, joita vihata, ja paikan, jonne postata videoita joissa heikoille käy huonosti ja romanimummot saavat pakokaasua kasvoilleen.

Monista tulee internetissä pahempia kuin todellisuudessa. Moni ikään kuin juoksee ympäri internetiä vihaisena jokaiselle joka tulee vastaan. Minäkin olen harrastanut sitä joskus.

Samana päivänä törmäsin "yrittäjän ja naistenmiehen" Henri Heikkisen kirjoittamaan tekstiin otsikolla "V*tun köyhät!" Siinä hän kirjoittaa, kuinka vastenmielisiä köyhät hänestä ovat, kun antavat raskaan perhetaustan, psyykkisten ongelmien ja huonojen lähtökohtien masentaa itsensä sen sijaan että pyrkisivät uutterasti menestymään. Mitä vittua. (Heikkisen teksti vastaanotettiin ilmeisesti riemulla hänen piireissään: viimein joku antoi niiden paskiaisten kuulla kunniansa! vitun köyhät!)

Minun mielestäni ei ole yhtään hyvä asia, että jokainen itsetyytyväinen, jotain asiaa 5 sekuntia ajatellut tomppeli saa äänensä kuuluviin siinä missä asiantuntijat, jotka ovat omistaneet aiheen tutkimiselle vuosia. Jos Henri olisi paneutunut yhdenkin artikkelin verran siihen kuinka köyhyys vaikuttaa ihmisen psyykeen, hän olisi ehkä oppinut jäljittämään missä hänen äkkireaktionsa menee metsään, mutta kun ihmiset eivät paneudu, varsinkaan informaatioon josta eivät "tykkää". Ihmiset vain vilkaisevat ja reagoivat ja oksentavat.

Tieteellinen totuus on, että köyhyys kuormittaa päätä; sillä on vahva taipumus syödä psyykeltä niitä kykyjä, joita ihminen tarvitsisi köyhyytensä kukistamiseen. Toinen tieteellinen totuus on, että rikkaudella ja hyvällä asemalla on vahva taipumus syödä psyykeltä niitä kykyjä, joita ihminen tarvitsisi toisten ihmisten vaikeuksien ymmärtämiseen: mitä hyväosaisempi ja -tuloisempi olet, sitä surkeammin todennäköisesti selviydyt empatiaa mittaavista tehtävistä. Yksi seksikäs jäbä kirjassani kutsuu sekä köyhyyttä että rikkautta sairauksiksi, ja mielestäni siinä on jonkin verran totuutta.

Voiko olla, että informaatiotulva rikkoo meitä kuten köyhyys ja kuten rikkaus samaan aikaan? En tiedä. Ehkä ei. Mutta olen varmasti ainakin jonkin verran oikeassa. Toivottavasti olen vain vähän oikeassa.

Tämä on kiinnostava video, koska Louis C.K. on miettinyt näitä samoja asioita, empatiaa, tyhjyyttä, ja päätynyt samantyyppisiin pohdintoihin. Hänessä on joskus tiettyä messiaanisuutta. Joskus hän ampuu ihan ohi. En tiedä. Toivon että olemme väärässä. Saatamme olla väärässä. Toivon että olemme väärässä ja muutaman vuosikymmenen kuluttua meille naureskellaan lempeästi.

Itse aion pyrkiä antamaan tarpeeksi aikaa asioille, joilla on merkitystä.

Kaikella mitä puuhaat ei tarvitse olla merkitystä. On ihan ok sukeltaa välillä yhdentekevään informaatiotulvaan, kunhan et menetä kykyäsi pysähtyä kadulla ja auttaa ylös niitä jotka on lyöty asfalttiin. Teknologian ei tarvitse tarkoittaa että mitään hyvää ihmisyydestä menetetään. Niille ystäville jotka tämän joskus lukevat: handlaatte tämän teknologiahomman hyvin. Jatkakaa.

Homobaarit ja seksi ja rakkaus

Tajunnanvirtaa.

Olen uskoakseni poikkeuksellisen terävä ja tarkkanäköinen kun kyse on yhteiskuntien kokoisista asioista. Teoriasta ja etiikasta. Koen ymmärtäväni melko hyvin, kuinka ihmiset suurina joukkoina toimivat ja kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu.

Jostain syystä arkielämässä ja kahdenkeskisissä suhteissa olen lahjaton ja tyhmä. Olen myös tarkkaamaton. Tajusin muutama päivä sitten, etten tiedä mistä vaatteeni ovat tulleet. En muista ostaneeni vaatteitani tai saaneeni niitä lahjaksi. En myöskään osaa nimetä kenenkään tuntemani ihmisen silmien väriä.

Yksi järjetön juttu mitä olen harrastanut viime aikoina on homobaareissa hengaaminen. Eräänä yönä joulukuussa eräs nelikymppinen homomies tuli metrolaiturilla laulamaan minulle Jari Sillanpäätä, ja totta kai, täysin loogisesti, annoin hänelle puhelinnumeroni koska hän pyysi sitä. Siitä lähtien hän on lähetellyt minulle tekstiviestejä ja pyytänyt minua eri paikkoihin. Kaksi kertaa olen lähtenyt, koska vaihtoehtona on ollut joko se tai maailman sureminen sohvalla.

Kutsuttakoon häntä vaikka Jariksi. Muutama viikko sitten menin Jarin kanssa viimein homobaariin keskustaan. Istuin seurueeseen, joka muodostui minusta (syntynyt 1990-luvulla), Jarista (s. 1970-luvulla), Riitasta (s. 1950-luvulla) ja Pietarista (s. 1937). Se oli kiehtova sukupolvien välinen kohtaaminen, joka kiihdytti minua suuresti. Olisin halunnut jäädä keskustelemaan Pietarin kanssa 50-luvusta (koska itsekin olen viettänyt osan nuoruuttani siellä), mutta valitettavasti Jari halusi siirtyä toiseen homobaariin Kallioon. Hänen kanssaan kaupungilla käveleminen on hauskaa, koska hän juttelee ja laulaa kaikille ja tämä johtaa toistuvasti villeihin tilanteisiin. (Vastaantulijoille hän esitteli minut Leonardo DiCaprioksi ja itsensä Kate Winsletiksi. Olen kertonut tämän jutun ihmisille monta kertaa, mutta kenenkään muun mielestä se ei ole hulvatonta tai edes lievästi hauskaa. Minusta se on hulvatonta. Jos näkisitte Jarin, ymmärtäisitte kyllä.)

Se, miksi olen hengaillut homobaareissa, on monimutkainen asia. Kaikkein eniten se liittyy siihen, että olen kyllästynyt ja ahdistunut. Kun asioita tapahtuu, voin hetkeksi lakata olemasta kyllästynyt ja ahdistunut. Bilettävien homojen kanssa asioita tapahtuu koko ajan. Silloin elämä on hetken arvaamatonta ja absurdia ja hurjaa. Ei tarvitse ajatella ja surra.

Homomiehet pitävät minusta. Missään muualla minulle ei olla niin ystävällisiä. Uskon, että osittain on kyse ihan aidosta lämmöstä ja ystävällisyydestä. Homobaareissa on usein tiettyä reipasta yhteishenkeä, tavallaan kuin homous olisi edelleen asia jonka takia piilotellaan yhdessä maan alla.

Toisaalta homomaailma (siis se bilehomomaailma, jossa olen vieraillut) on jotenkin pinnallinen ja näännyttävä. Vaikuttaa siltä, että suuri osa homosedistä inhoaa muita homosetiä eikä kelpuuta "liian vanhoja" (eli itsensä ikäisiä?). Kaikkein kuuminta kamaa ovat ilmeisesti nuoret turmeltumattoman näköiset pojat. Viimeksi kun menin homobaariin, kaikki lauloivat minulle. Siinä maailmassa en ole tylsä ja ruma ja ihmiset oikeasti juttelevat avoimesti minulle ja toisilleen. On sähköinen läsnäolon ja seikkailun tuntu. En lopulta tiedä mitä ajatella bilehomomaailmasta. Siinä on hyvää ja huonoa. Kyllä se jännittävämpi maailma on kuin bileheteromaailma.

Viimeksi joka tapauksessa päädyin aamuyöllä johonkin kommuuniin(?) tai jonnekin; olin aivan käsittämättömässä humalassa, koska kaikki olivat tarjonneet minulle, ja sitten havahduin nojatuolissa siihen, että kirkas aamun valo häikäisi silmiäni ja joku aikoi tunkea sukuelimensä suuhuni. Se oli hirveää, ja olin painajaismaisessa tilassa koko seuraavan päivän. Luojan kiitos mitään sen ahdistavampaa ei tapahtunut, ne sattuivat onneksi olemaan ihan kunnon ihmisiä (oikeasti!), mutta ehkä sillä hetkellä havahduin siihen että pitää varmaan lopettaa tämä pelleily. Entä jos olisin lähtenyt siinä järjettömässä tilassa jonkun pahan ihmisen mukaan? Pitää keksiä jokin toinen vaarallinen harrastus. Hankin prätkän tai jotain.

En oikeastaan täysin ymmärrä ihmisten pakonomaista tarvetta etsiä ja löytää seksiä.

En ymmärrä kuinka joku voi esimerkiksi olla niin epätoivoinen, että päätyy raiskaamaan toisen ihmisen. En käsitä sitä. Totta kai ymmärrän seksuaalisen halun ja sen että seksuaalinen halu voi olla epätoivoista, mutta minulle on rehellisesti sanottuna, tunnetasolla, mysteeri, miksi pahimmasta epätoivosta ei voisi hankkiutua eroon yksinkertaisesti runkkaamalla. Arvelenkin, että kyse ei olekaan siitä että omalla kädellä ja sukuelinten hankaamisella toisiaan vasten olisi sinänsä ratkaiseva fyysinen ero. Siinä on henkinen ero. Ihmiset ovat eläimiä, jotka tarvitsevat läheisyyttä pysyäkseen kasassa, ja seksi on hyvä tekosyy mennä toisen lähelle. Toisaalta varsinkin miehet oppivat ajattelemaan, että ollakseen onnistunut yksilön on oltava seksuaalisesti aktiivinen eikä missään tapauksessa neitsyt. Seksin harrastaminen on siis jonkinlainen sosiaalinen voitto, jolla itsensä voi tuntea hyväksi ja onnistuneeksi ja merkitykselliseksi.

Okei, en tiedä, nämä ovat pelkkiä arvauksia. Joskus ajattelen itsestään selviä asioita niin paljon etten enää ymmärrä niitä niin kuin normaalit ihmiset.

Itse etsin ennen kaikkea rakkautta. Jonkinlaista kumppanuutta. Rikoskumppanuuden tuntua. Sitäkään en etsi mitenkään epätoivoisesti; jos rakkaus joskus tulee, niin se tulee. Ehkä siihen liittyy seksi. Miten vaan. Mielestäni moni muukin asia kuin seksi on syvästi seksikästä. En tiedä. Katsotaan.

No niin

Mun on pitänyt kirjoittaa tänne "kolmisen merkintää" nyt jo viikko- ellei kuukausikaupalla. Niin ei ole kuitenkaan tapahtunut, koska voi saatana, saamattomuus ja epävarmuus ja kaikki sellainen inhimillinen paska. Olen ajatellut, että ennen kuin saan nämä kolmisen merkintää kirjoitettua "en voi siirtyä tekemään täysillä mitään muuta", mikä on tietysti aivan järjetöntä, koska näiden merkintöjen kirjoittaminen ei ole mitenkään "välttämätöntä" ja koko juttu on muutenkin täysin irrationaalinen.

Olenkin ihan vitun irrationaalinen, koska olen ihminen. Joka ikinen ihminen tällä planeetalla on enemmän tai vähemmän irrationaalinen ja hämmentynyt lapsiraukka. Sen myöntäminen mahdollistaa edes jonkintasoisen rationaalisen itsetietoisuuden.

No joo, joka tapauksessa päätin nyt että KIRJOITAN NE KAIKKI MERKINNÄT TÄNÄÄN. Seuraavien tuntien aikana saatana oksennan ne piinallisesti hartioitani painavat postaukset yksi kerrallaan ulos ja sitten jätän tämän blogin taakseni. No niin, wish me luck

Anteeksi sekavuus ja vittumaisuus, olen voinut aika huonosti.

Toivoisin että tyhmät valinnat voisi perua yrjöämällä ne jälkeenpäin vessanpönttöön.

Tänne tulee lähipäivinä vielä kolme tekstiä, sitten tämä hiljenee.

Helsinkiläinen kupla on ihan jees

Kävin äänestämässä. Se tuntui inhottavalta ja vastenmieliseltä, mutta monet tärkeät ja tekemisen arvoiset asiat ovat melko inhottavia ja vastenmielisiä, joten hoidin homman. Pääsinpähän kävelemään vanhan kouluni käytävillä. (Sekin oli inhottavaa ja vastenmielistä.)

Keskusta ja perussuomalaiset voittivat vaalit. Ne edustavat kuulemma "maalaisia arvoja". Helsingin Sanomien jutussa näyttelijä Krista Kosonen ihmetteli vaalitulosta ja kertoi, ettei henkilökohtaisesti tunne ketään joka äänestäisi perussuomalaisia. "Tulos ei edusta minun Suomeani", Kosonen sanoi. "Minun Suomeeni kuuluvat tasa-arvoiset ihmisoikeudet ja kaikille hyvinvointivaltio ja kaikenlainen rasismi pois. Minusta se on vain rikkaus, että tänne tulee ihmisiä, eikä vain suljeta ovia."

Tästä kommentista nousi "kohu". Onhan kerta kaikkiaan pöyristyttävää, syvästi suvaitsematonta ja aivan valtavan epäpullantuoksuista, että Krista Kosonen sanoi näin. Tasa-arvoiset ihmisoikeudet? Mitä paskaa! Kaikille hyvinvointivaltio? Hyi! Häpeä, Krista Kosonen!

Tämä "kohu" on tietysti lähtökohtaisesti aivan feikkiä. Kommentissa ei yksinkertaisesti ole mitään loukkaannuttavaa. Se on kiltin näyttelijän vilpitöntä ihmettelyä. Krista Kososella on tietääkseni täysi oikeus ilmaista omat arvonsa, siinä missä Timo Soinilla, joka lienee heittänyt kymmenen toisia äänestäjäryhmiä selvästi härskimmin leimaavaa kommenttia vaalituloksen jälkeen, eikä kukaan ole loukkaantunut, koska, no, heittäköön.

Pöljä ja provosoiva on (tarkoituksella) ainoastaan Hesarin jutun nettiversion otsikko:

(Ihmisillä on suuri tarve raivostua internetissä + Lehtien nettiversiot elävät klikkauksista --> Journalismista ja etenkin otsikoista tulee paskaa, jonka ainut tarkoitus on synnyttää voimakkaita tunnereaktioita ja täten tehdä rahaa. -> Ihmiset ovat tietämättömämpiä asioista kuin aikoihin.)

Tämä tässä on kaikkein ärsyttävintä: kukaan ei ole loukkaantunut. Vahvat tunteet on revitty tyhjästä.

Kaikkein äänekkäimmin Kososen kommentista "loukkaantuneet" ovat kulttuuri-ihmisiä ja/tai kaupunkilaisia, jotka yrittävät todistella että he itse ovat reippaita joka aatteen ystäviä eivätkä suinkaan elä punasinivihreässä kuplassa juomassa lattea ja kannattamassa ihmisoikeuksia. Esimerkkinä kirjailija Jari Järvelän twiitti:

Keskivertopersu vaikuttaa minusta erilaisuutta ymmärtävämmältä kuin Krista Kosonen. http://t.co/JciiA80Ng5
— Jari Järvelä (@JarvelaJari) 21. huhtikuuta 2015

Häh? Siis millä perusteilla? Onko "keskivertopersu" esimerkiksi jossain kohtaa tätä keskustelua osoittanut olennaisesti ymmärtävänsä liberaalien näyttelijöiden maailmankuvaa? Linkki?

Kaikella kunnioituksella "keskivertopersulle" ja Jari Järvelälle, mutta ei tällaista voi heittää vilpittömästi. Nämä ihmiset lähinnä röyhkeästi ratsastavat tilanteella retweettien perässä, koska heille sosiaalinen hyväksyntä > kaikki muu. Älykkäiden ihmisten älyllinen epärehellisyys on välillä hurjaa.

Otetaan joku todellista erilaisuutta edustava henkilö: katsotaan kun mielenterveysongelmista kärsivä puoliksi irakilainen yksijalkainen transnainen pyytää tukea ja ymmärrystä sekä "keskivertopersulta" että Krista Kososelta. Pitääkö joku oikeasti todennäköisenä, että "keskivertopersulta" irtoaisi enemmän empatiaa? (Yksittäinen persu ja "keskivertopersu" ovat tietysti eri asioita. Yksittäisillä ihmisillä on erilaisia syitä äänestää perussuomalaisia, mutta käsittääkseni "keskivertopersun" määritelmään kuuluu jo lähtökohtaisesti tietty varautuneisuus kaikkein erilaisimpia kohtaan.) (Uskon silti että merkittävä osa perussuomalaisiakin äänestäneistä äänesti ennen muuta ihan ymmärrettävällä logiikalla tyyliin "Hyvä, viimein löytyi ehdokas joka haluaa laittaa tämän seudun tiet kuntoon", ei siksi että esim. raivoisasti vastustaisi muita ihmisiä.) 

Nimenomaan mielenterveysongelmista kärsivä puoliksi irakilainen yksijalkainen transnainen on henkilö, jonka ymmärtämisessä myötätunto erilaisia kohtaan lopulta mitataan. Tällaisen yksilön erilaisuus ja hätä on niin räikeää ja ilmiselvää, että yksi yhteiskunnan moraalisen sivistystason tärkeimmistä mittareista on se kuinka se häntä kohtelee.

Tällaisten asioiden perusteella minä päätän ketä äänestän.

Yhteiskunnallisessa muutoksessa on tiettyjä mekanismeja.

Olisi todella hyvä, jos tavalliset ihmiset ajattelisivat itse. Toisin sanoen olisi hyvä, etteivät he identifioituisi puolueiden mukaan. Se on nimittäin vaarallista ainakin kahdesta syystä: 1) Oikeistolaiseksi itsensä katsova ei kuuntele vasemmistolaiseksi itsensä katsovaa ihmistä, ja toisinpäin. Ihmiset ovat irrationaalisia: he kuuntelevat lähinnä ihmisiä, jotka laskevat omaan ryhmäänsä. 2) Oikeistolaiseksi, vasemmistolaiseksi, konservatiiviksi, liberaaliksi tai vihreäksi identifioituessasi otat yleensä sisään ison joukon mielipiteitä, jotka joku muu on ajatellut puolestasi. Jos ottaisit itse asioista selvää, voisit huomata että moni omaksumistasi mielipiteistä voi olla melkoista roskaa.

Minä en ole oikeistolainen, vasemmistolainen, konservatiivi, liberaali tai vihreä. Olen jotain mieltä ainoastaan niistä asioista, joista tiedän tarpeeksi ollakseni niistä jotain mieltä. Monista asioista en vielä tiedä tarpeeksi. En siis ole niistä vielä mitään mieltä. Yritän koko ajan sivistyä lisää, jotta voisin olla asioista jotain mieltä.

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa pitäisi toteutua ainakin kaksi asiaa, jotta "länsimainen sivistys" olisi enemmän kuin vitsi: 1) Päätöksenteon pitäisi perustua tutkittuun, puolueettomaan tietoon. Sen tulisi olla ennakkoluulotonta ja rationaalista. Jos ideologia on ristiriidassa tieteen kanssa, ideologia on väärässä. 2) Rationaalisuus ei tarkoita psykopatiaa. Päätöksenteossa on välttämätöntä sydämen sivistys. On kunnioitettava ihmisten vapautta, arvoa, virheellisyyttä ja erilaisuutta. Ilman armoa ja myötätuntoa sivistystä ei ole.

Valitettavasti valtava enemmistö ihmisistä on niin järjettömiä tunneolentoja, että käytännössä todella harva poliitikko toimii noiden periaatteiden mukaan. Jotkut kuitenkin toimivat niiden mukaan enemmän kuin toiset. Tämä on olennaista. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen sivuuttaminen on yksinkertaisesti epätieteellistä ja vaarallista, eikä ihmisen tarvitse jotenkin erikseen identifioitua "vihreäksi" sen tunnustaakseen. Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen oikeuksien polkeminen taas on yksiselitteisesti inhimillisesti väärin. (Ainakin näyttäisi olevan mahdotonta eettisesti perustella kuinka se voisi olla oikein.) Miljoonien ja taas miljoonien villieläinten kiduttaminen pienissä ritiläpohjaisissa häkeissä osoittaa myös aivan suunnatonta sydämen sivistyksen puutetta, varsinkin nyt kun tiedämme monen nisäkkään olevan tuntemisen suhteen ja kognitiivisesti ihmislapsen tasolla. Monen asian voi perustella siitä saatavalla rahalla, mutta johonkin on vedettävä raja. Taloudellisen hyödyn nimissä ei voi hyväksyä mitä äärimmäistä hirveyttä tahansa. Turkistarhaus on erinomainen esimerkki äärimmäisestä hirveydestä.

Väitän, että nämä ovat kaikki kantoja, joihin ihminen saapuu kun tieteellinen tieto yhdistyy eettisesti vastuulliseen ajatteluun. Toisin sanoen, kun yhteiskunta kehittyy moraalisesti, se alkaa suhtautua ympäristö-ongelmiin vakavammin, kannattaa vähemmistöjen oikeuksia ja vastustaa eläinten huonoa kohtelua. Kaikki muutos ei todellakaan lähtökohtaisesti ole hyvää. Osa on. Esimerkiksi tämä.

Isossa kaupungissa ollaan esimerkiksi näissä asioissa vähän pidemmällä kuin pienemmillä paikkakunnilla keskimäärin.

Modernien yhteiskuntien lähihistoriassa voi erottaa tiettyjä kehityskulkuja, jotka myöhemmin on helppo arvioida "järjen" ja "hyvyyden" voitoiksi. Hyvä esimerkki on esimerkiksi se, että ihmistä ei enää tuomita orjaksi tai kakkosluokan kansalaiseksi siksi että hänellä on tumma iho.

Nykyään meille on ilmiselvää, että tässä on voittanut järki ja hyvyys. Kehitys ei kuitenkaan selity sillä, että ihmiset yksilöinä olisivat kovinkaan järkeviä. Yksilöt eivät ole kovinkaan järkeviä. Kaikki eivät vetäytyneet yksin vuorille filosofoimaan ja tulleet itsenäisesti siihen johtopäätökseen, että rotuerottelu on perseestä. Jos lukee tutkimustietoa siitä, kuinka ihmiset tekevät päätöksiä, reagoivat epäkivaan tietoon ja muuttavat mieltään, on ilmiselvää että ihmisen kognitiiviset prosessit ovat usein aivan helvetillistä, epärehellistä ja pelokasta mössöä.

Merkittävä enemmistö ihmisistä ei ole ajattelijoita. Yhteiskunnalliseen muutokseen riittää, että jotkut ovat.

Ajattele yläastetta. Uskon, että yläasteet ovat merkittävän samanlaisia minne tahansa menetkin länsimaailmassa. Yläasteella on tärkeää olla riittävän samanlainen kuin muut, ja syvällinen ajatteleminen on noloimpia asioita mitä voit tehdä. Älyköt, taiteilijat ja ylipäätään ne ihmiset, joilla on ratkaisevasti erilaiset arvot ja intressit kuin muilla, ovat yläasteen sosiaalisessa järjestyksessä usein hylkiöitä ja outolintuja. Vaikkeivät olisi, oudoista ideoista ja uusista ideologioista on paras pysytellä enimmäkseen hiljaa.

Iso kaupunki eroaa pienemmästä paikkakunnasta siinä, että yläasteen jälkeen maailma avautuu enemmän. Pienempienkin paikkakuntien hylkiöt ja outolinnut usein muuttavat tänne, koska täällä on enemmän tilaa olla erilainen. Koska ihmisiä on paljon enemmän, tiettyä naapuripainetta ei ole. Erilaisten on helpompi löytää muita erilaisia. Muodostuu alakulttuureja. Miltei poikkeuksetta, elävät alakulttuurit vaikuttavat vähitellen valtakulttuuriin.

Kaupungissa vaihtoehtoja sosiaalisessa ympäristössä on enemmän. Yhtäkkiä esimerkiksi ympäristötietoisuus onkin hyväksyttävä vaihtoehto. Siihen päätyäkseen ei tarvitse enää ajatella itse, riittää että imitoi, näkee että työkaveri on tehnyt hyvät johtopäätökset ja tekee perässä. Uudet ideat saavat varttua ja hengittää, ja jos niissä on jotain järkeä ja sydäntä johon tarttua, ne alkavat myös levitä.

Keskimääräinen kaupunkilainen on ihan yhtä typerä ei-ajattelija kuin keskimääräinen pikkupaikkakuntalainen. Mutta siellä missä on ihmisiä, on myös ajattelijoita, ja kaupungissa heille on enemmän tilaa.

Koko maa tulee liikkumaan siihen suuntaan mihin Helsinki liikkuu. Siihen vain menee jonkin verran enemmän aikaa.