Homobaarit ja seksi ja rakkaus

Tajunnanvirtaa.

Olen uskoakseni poikkeuksellisen terävä ja tarkkanäköinen kun kyse on yhteiskuntien kokoisista asioista. Teoriasta ja etiikasta. Koen ymmärtäväni melko hyvin, kuinka ihmiset suurina joukkoina toimivat ja kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu.

Jostain syystä arkielämässä ja kahdenkeskisissä suhteissa olen lahjaton ja tyhmä. Olen myös tarkkaamaton. Tajusin muutama päivä sitten, etten tiedä mistä vaatteeni ovat tulleet. En muista ostaneeni vaatteitani tai saaneeni niitä lahjaksi. En myöskään osaa nimetä kenenkään tuntemani ihmisen silmien väriä.

Yksi järjetön juttu mitä olen harrastanut viime aikoina on homobaareissa hengaaminen. Eräänä yönä joulukuussa eräs nelikymppinen homomies tuli metrolaiturilla laulamaan minulle Jari Sillanpäätä, ja totta kai, täysin loogisesti, annoin hänelle puhelinnumeroni koska hän pyysi sitä. Siitä lähtien hän on lähetellyt minulle tekstiviestejä ja pyytänyt minua eri paikkoihin. Kaksi kertaa olen lähtenyt, koska vaihtoehtona on ollut joko se tai maailman sureminen sohvalla.

Kutsuttakoon häntä vaikka Jariksi. Muutama viikko sitten menin Jarin kanssa viimein homobaariin keskustaan. Istuin seurueeseen, joka muodostui minusta (syntynyt 1990-luvulla), Jarista (s. 1970-luvulla), Riitasta (s. 1950-luvulla) ja Pietarista (s. 1937). Se oli kiehtova sukupolvien välinen kohtaaminen, joka kiihdytti minua suuresti. Olisin halunnut jäädä keskustelemaan Pietarin kanssa 50-luvusta (koska itsekin olen viettänyt osan nuoruuttani siellä), mutta valitettavasti Jari halusi siirtyä toiseen homobaariin Kallioon. Hänen kanssaan kaupungilla käveleminen on hauskaa, koska hän juttelee ja laulaa kaikille ja tämä johtaa toistuvasti villeihin tilanteisiin. (Vastaantulijoille hän esitteli minut Leonardo DiCaprioksi ja itsensä Kate Winsletiksi. Olen kertonut tämän jutun ihmisille monta kertaa, mutta kenenkään muun mielestä se ei ole hulvatonta tai edes lievästi hauskaa. Minusta se on hulvatonta. Jos näkisitte Jarin, ymmärtäisitte kyllä.)

Se, miksi olen hengaillut homobaareissa, on monimutkainen asia. Kaikkein eniten se liittyy siihen, että olen kyllästynyt ja ahdistunut. Kun asioita tapahtuu, voin hetkeksi lakata olemasta kyllästynyt ja ahdistunut. Bilettävien homojen kanssa asioita tapahtuu koko ajan. Silloin elämä on hetken arvaamatonta ja absurdia ja hurjaa. Ei tarvitse ajatella ja surra.

Homomiehet pitävät minusta. Missään muualla minulle ei olla niin ystävällisiä. Uskon, että osittain on kyse ihan aidosta lämmöstä ja ystävällisyydestä. Homobaareissa on usein tiettyä reipasta yhteishenkeä, tavallaan kuin homous olisi edelleen asia jonka takia piilotellaan yhdessä maan alla.

Toisaalta homomaailma (siis se bilehomomaailma, jossa olen vieraillut) on jotenkin pinnallinen ja näännyttävä. Vaikuttaa siltä, että suuri osa homosedistä inhoaa muita homosetiä eikä kelpuuta "liian vanhoja" (eli itsensä ikäisiä?). Kaikkein kuuminta kamaa ovat ilmeisesti nuoret turmeltumattoman näköiset pojat. Viimeksi kun menin homobaariin, kaikki lauloivat minulle. Siinä maailmassa en ole tylsä ja ruma ja ihmiset oikeasti juttelevat avoimesti minulle ja toisilleen. On sähköinen läsnäolon ja seikkailun tuntu. En lopulta tiedä mitä ajatella bilehomomaailmasta. Siinä on hyvää ja huonoa. Kyllä se jännittävämpi maailma on kuin bileheteromaailma.

Viimeksi joka tapauksessa päädyin aamuyöllä johonkin kommuuniin(?) tai jonnekin; olin aivan käsittämättömässä humalassa, koska kaikki olivat tarjonneet minulle, ja sitten havahduin nojatuolissa siihen, että kirkas aamun valo häikäisi silmiäni ja joku aikoi tunkea sukuelimensä suuhuni. Se oli hirveää, ja olin painajaismaisessa tilassa koko seuraavan päivän. Luojan kiitos mitään sen ahdistavampaa ei tapahtunut, ne sattuivat onneksi olemaan ihan kunnon ihmisiä (oikeasti!), mutta ehkä sillä hetkellä havahduin siihen että pitää varmaan lopettaa tämä pelleily. Entä jos olisin lähtenyt siinä järjettömässä tilassa jonkun pahan ihmisen mukaan? Pitää keksiä jokin toinen vaarallinen harrastus. Hankin prätkän tai jotain.

En oikeastaan täysin ymmärrä ihmisten pakonomaista tarvetta etsiä ja löytää seksiä.

En ymmärrä kuinka joku voi esimerkiksi olla niin epätoivoinen, että päätyy raiskaamaan toisen ihmisen. En käsitä sitä. Totta kai ymmärrän seksuaalisen halun ja sen että seksuaalinen halu voi olla epätoivoista, mutta minulle on rehellisesti sanottuna, tunnetasolla, mysteeri, miksi pahimmasta epätoivosta ei voisi hankkiutua eroon yksinkertaisesti runkkaamalla. Arvelenkin, että kyse ei olekaan siitä että omalla kädellä ja sukuelinten hankaamisella toisiaan vasten olisi sinänsä ratkaiseva fyysinen ero. Siinä on henkinen ero. Ihmiset ovat eläimiä, jotka tarvitsevat läheisyyttä pysyäkseen kasassa, ja seksi on hyvä tekosyy mennä toisen lähelle. Toisaalta varsinkin miehet oppivat ajattelemaan, että ollakseen onnistunut yksilön on oltava seksuaalisesti aktiivinen eikä missään tapauksessa neitsyt. Seksin harrastaminen on siis jonkinlainen sosiaalinen voitto, jolla itsensä voi tuntea hyväksi ja onnistuneeksi ja merkitykselliseksi.

Okei, en tiedä, nämä ovat pelkkiä arvauksia. Joskus ajattelen itsestään selviä asioita niin paljon etten enää ymmärrä niitä niin kuin normaalit ihmiset.

Itse etsin ennen kaikkea rakkautta. Jonkinlaista kumppanuutta. Rikoskumppanuuden tuntua. Sitäkään en etsi mitenkään epätoivoisesti; jos rakkaus joskus tulee, niin se tulee. Ehkä siihen liittyy seksi. Miten vaan. Mielestäni moni muukin asia kuin seksi on syvästi seksikästä. En tiedä. Katsotaan.