Eri taajuudella

Elämässäni tapahtuu nyt niin paljon suuria ja vaikeita asioita, että olen "emotionaalisesti" vähän "epävakaa". Jos siis tuntuu että reaktioitani asioihin on vaikea ymmärtää, niin älä ota sitä henkilökohtaisesti, en minäkään ymmärrä nyt reaktioitani asioihin. Yllätyn niistä itsekin. Et ole tehnyt mitään radikaalisti väärin.

En tajua mikä se juttu on, että ihmiset pitävät minua jonain erikoisihmisenä. En ollut oikeastaan tietoinen tästä, mutta nyt se on ilmaistu monta kertaa eikä kukaan "osaa selittää". En jaksa mitenkään kärsiä tästä, mutta en myöskään tajua sitä, enkä osaa sivuuttaa asioita joita en tajua. Johtuuko se siitä miltä näytän vai siitä miten puhun vai siitä, että teen itsestäni erikoisihmisen itse näillä blogimerkinnöillä? Tiedän itse olevani paskainen ei-kovinkaan-erikoisihminen ja mietin että missä vaiheessa olen huijannut ihmisiä.

Otan maailman ongelmat todella henkilökohtaisesti. Todella henkilökohtaisesti. Voi vittu, VOI HELVETTI että se on rankkaa, en tiedä miksi teen niin. Useimmilla ihmisillä on taito pitää maailmansa hyvin pienenä ja rajattuna, lähipiirissä. Minä en osaa sitä. Ei sekään olisi oikein. Vähitellen on pakko löytää tasapaino ongelmien kylmän tiedostamisen ja niistä ahdistumisen välillä. Liioitellun emotionaalinen reaktio vie toimintakyvyn. Ahdistukseni maailman ongelmista on yleensä suurempi kuin kykyni tehdä niille mitään. Parhaimmillani voin tehdä vain vähän. Aion tehdä sen vähän.

Aika usein haluaisin elää jossain menneessä ajassa. Siitäkin huolimatta että se tarkoittaisi huonompaa elintasoa ja asioiden suurta epävarmuutta. Se ei haittaisi yhtään, nyt kun tiedän miten tyhjää helppo elämä lopulta on. Mietin, että voisikohan jostain ostaa esim. 1900-luvun alkupuolen vaatteita ja pukeutua huvikseen vain niihin ja katsoisivatko ihmiset sellaista oudosti?

Se mitä haluan tehdä kirjoillani ei ole mahdollista Suomessa. Se voi vain alkaa täältä. No joo, katsotaan

Nuku

En tiedä miksi olen näin surullinen. Näin surullinen. Siinä on niin monta kerrosta, että en enää ymmärrä niitä kaikkia. Bussissa tunsin itseni loskaiseksi lätäköksi, joka yrittää esittää ihmistä.

Toistan ja toistan ja toistan loputtomasti näitä samoja asioita. Välillä väännän nämä vitsiksi ja höpisen Arto Nybergistä ja sitten kirjoitan taas tällaisen "En tiedä miksi olen näin surullinen" -postauksen. Sain tänään kahteen kertaan eri yhteyksissä kuulla, ettei tätä blogia jaksa lukea enää. Olen pahoillani, että olen paska. Tai olen pahoillani, että odotitte jotain muuta. Aion jatkaa näin, ja jos tämä joskus muuttuu paremmaksi, niin sitten se vain tapahtuu, paskasta tulee ehkä maata ja siitä kasvaa jotain.

Aaaarrrrrrrrrrrrgh. On vaikea olla mitään. On vaikea riittää kenellekään. Ymmärrän muiden pettymyksen, koska petyn itsekin muihin jatkuvasti. Mulla on valtava tarve maalata ihmisistä päässäni ihanteellisia kuvia, uskoa aina kerrallaan vähintään yhden ihmisen loputtomaan hyvyyteen ja kärsivällisyyteen, mutta ei kukaan ihminen ole loputtoman hyvä ja kärsivällinen. Sen ymmärtäminen yhä uudestaan on raskasta, vaikka ei sen pitäisi olla.

Näyttää siltä, että voidakseen hengittää ihminen tarvitsee paitsi keuhkot ja happea myös sopivan määrän illuusioita. Olen menettänyt liian monta. Haluaisin, että tulisi joku jolla olisi alusta asti kaikki kortit pöydällä, joku joka olisi niin taianomaisella tavalla totta että mitään illuusioita ei edes tarvittaisi (ja sitten kai nousisimme junaan ja ajelisimme sillä täältä pois johonkin kauniiseen utopiaan, josta hän varmaan olisi kotoisin)

Ehkä olen vain kirjailija, jolla on liian korkeat odotukset todellisuuden suhteen. Mielelläni eläisin maailmassa, jossa eläimiä ei esimerkiksi tungettaisi minimaalisiin häkkeihin ja kaikki ihmiset saisivat hyvät vanhemmat. Vitun paskakasa, jos hankit lapsen niin ei voi, ei voi olla liikaa pyydetty että rakastaisit häntä ehdoitta. Tietysti jos kukaan ei koskaan rakastanut sinua ehdoitta... niin ehkä et vain osaa.

Ihan oikeasti, ei tätä kannata lukea. Olen sanonut nämä kaikki asiat tuhat kertaa ennenkin. "Kaikki" on sanottu, eikä mitään ole sanottu. En tiedä mistä se tuli, mutta kokeilin tänään olla vastenmielisen rehellinen jonkin aikaa. Hyvässä ja pahassa. (Jos olisin niin rohkea kuin haluaisin olla, olisin vastenmielisen rehellinen lähes aina. Pidän itse sellaisista ihmisistä eniten.) Sanoin kerrankin täsmälleen mitä ajattelin, hyvässä ja pahassa, ja se tulkittiin ehkä jotenkin väärin koska ihmiset olivat minulle lähinnä aika ilkeitä sen jälkeen. Tämä on osittain itsesäälinen harha ja alakulon huumorintajuttomuutta, mutta ihmiset ovat minulle usein aika ilkeitä.

"Ole vain oma itsesi, kyllä se siitä sitten helpottaa" on tosi hyvä neuvo, vähän epäkäytännöllinen vain kun et tiedä että kuka olet. Taistelu jatkuu.

Arto Nyberg

Haluan pahoitella huonotuulisuuttani ja epäselvyyttäni ja sulkeutuneisuuttani ja katkeruuttani ja mököttämistäni ja ajoittaista pahantahtoisuuttani. Haluan pahoitella ajattelemattomuuttani. Haluan pahoitella mihinkään perustumatonta ylimielisyyttäni. Haluan pahoitella paskamaisuuttani. Haluan pahoitella sitä, että joskus ihmisten seurassa olen yrittänyt muuttua heiksi sen sijaan että olisin ollut minä. Haluan pahoitella sekavaa päätäni ja riehumistani ja välinpitämättömyyttäni ja poissaolevuuttani ja kärsimättömyyttäni. Haluan pahoitella epäkypsyyttäni ja keskeneräisyyttäni ja lapsellisuuttani. Haluan pahoitella sitä, että olen valittanut muiden ihmisten vastaavista ominaisuuksista heidän selkänsä takana sen sijaan että olisin puhunut niistä suoraan heille tai yksinkertaisesti antanut heidän rakastettavan epätäydellisyytensä anteeksi niin kuin kaiken kohtuullisuuden mukaan pitäisi.

Enimmäkseen käyttäydyn ihan mukavasti, mutta joskus käyttäydyn yllä mainituilla tavoilla, ja pystyn antamaan tälle joitain selityksiä. Minua on esimerkiksi viime kuukaudet syönyt sellainen ajatus, että olen läpikotaisin, täydellisesti, peruuttamattomasti kaoottinen ja ruma ihminen. Pidän kaikkea itsessäni äänestäni varpaankynsiin hirviömäisesti epäonnistuneena.

Suhteeni itseeni ei ole häiriintynyt vain fyysisesti vaan tämä hulluus ulottuu kaikkialle. Kaikkialle, Harry. Siitä että lähdin huoneestani ulos hankkimaan kavereita on nyt n. 8 kuukautta, ja jossain vaiheessa aloitin jonkinlaisen kroonisen kaiken häpeämisen. Kun ajattelen kaikkia hurjia ja vähemmän hurjia seikkailujani viime kuukausilta, irvistelen ja pitelen päätäni. Siitä hetkestä, kun aloin hihitellä puolihysteerisesti kun joku ensimmäisen kerran tuli tapaamaan minua Tampereen rautatieasemalle, puutarhabileiden kautta, joissa vedin ensimmäisen kerran perseet ja väitin jollekulle vaikuttuneelle kirjailijalle että älykkyysosamääräni on 260, viime lauantaihin, jolloin hörppäsin liikaa viinaa kerralla ja menetin kykyni laittaa sanoja koherentisti toistensa perään, koko uusi sosiaalinen elämäni kaikkine yksityiskohtineen näyttäytyy silmissäni aivan sietämättömänä katastrofina. (Ajattelen tuskaisesti jopa sitä, kuinka kättelin Morrisseytä; kuinka hikinen käteni varmaan oli silloin ja miten epämiellyttävältä sen on täytynyt tuntua)

En jaksa tai ymmärrä tätä. En TAJUA mistä tämä on TULLUT, katsokaa tämän blogin varhaisempia vaiheita, ennen siedin omaa naurettavuuttani erinomaisesti. Kuka helvetti on istuttanut päähäni ajatuksen, että lähes kaikki mitä teen tai sanon on noloa? En tule saamaan aikaan mitään, jos tämä meno jatkuu. Se ura ja elämä, jota olen suunnitellut itselleni, tulee olemaan mahdollinen vain jos pystyn olemaan rohkeasti aivan vitun naurettava.

Joskus olin häpeämättömästi älytön ja sekava ja nolo. Se oli ihanaa! Nimenomaan jokin ylpeys on nyt hukassa ja se pitää löytää uudelleen. Löydän sen uudelleen, hemmetti, löydän sen.

Kirjoitankin sopivasti kirjaa, jossa tällaisia asioita käsitellään ja ne ehkä voitetaan. Siitä tulee ihastuttavan naurettava ja suuruudenhullu trilleri (trilleri!!!), mutta toivottavasti myös ihan hyvä.

Huom huom HUOM! NYT TULEE TÄMÄN MERKINNÄN TÄRKEIN KOHTA. OLE TARKKANA: Olen käsittänyt, että Luomistyössä tärkeintä on tämä: sitä tehdessä sinulla on oltava hauskaa. Jos ei ole hauskaa, on syytä pysähtyä ja vaihtaa suuntaa. Jos sinulla ei ole hauskaa, jäljestä ei tule kovin vilpitöntä tai hyvää ja on epätodennäköistä että muutkaan ihmiset tulevat saamaan siitä paljon mitään. Tämä on tietysti sikäli epäreilua, että miten hitossa sinulla voisi yhtäkkiä alkaa olla hauskaa, kun makaat syvässä masennuksessa naama tyynyssä ja kaikki on vain kauheaa? Siinä tapauksessa luomistyöstäsi voi ja pitää tulla vaikka ainut asia, jota tehdessäsi sinulla on hauskaa, ainakin vähemmän kipeää kuin tavallisesti, vaikka kyse olisikin kirjasta jossa kerrot kokemuksistasi keskitysleirillä. Siitä voi tulla se asia, joka vapauttaa ja vetää sinut lopulta takaisin valoon. Tähän Morrisseyn kaverin biisi:

Häpeän tätä biisiä vain siksi että laitoin sen tähän. Suurin osa häpeämistäni asioista on asioita, joiden häpeäminen on hullua. Ylipäätään suurin osa ihmisten harjoittamasta häpeämisestä on hullua. Jos olisit järkevä ihminen, lakkaisit häpeämästä tällaisia välittömästi. Häpeä on paitsi harhaisuutta myös armottomuutta ja armottomuus on hullua ja vastenmielistä.

Muutama kuukausi sitten rekisteröidyin jollekin Jari Sarasvuon sekopäiselle sähköpostilistalle, jonka jäsenille hän kirjoittelee loputtomia omahyväisiä melodramaattisia manifestejään. Yksi niistä oli niin älytön, että lähetin hänelle vastauksena ”Voi vittu mitä paskaa”. Kaikkein järkyttävintä oli kuitenkin, että tiesin että toistaiseksi ainut ihminen jonka myös tiedän Suomessa harrastavan tämäntyyppistä pelleilyä olen minä. Niin, Harry, minä, oma isäsi. Jos voisin lakata olemasta näin naurettava, lopettaisin kyllä. Tai en. (Itse asiassa muistin juuri nyt kolmannenkin minun ja Jarin kaltaisen, mutta no joo)

Vietin taas muutaman yön yksin maaseudulla katsomassa telkkaria ja kirjoittamassa kirjaa, ja kaikki tuskalliset itseinhoiset muistot mukiloivat aivojani niin lujaa että osasin niitä torjuakseni vain höpistä itsekseni järjettömyyksiä (torjuakseni tuskallisia muistoja höpisen yleensä järjettömiä ajatuksenpätkiä – tällä kertaa parhaat olivat ”Mä haluun kiivetä sun partaa pitkin” ja ”…pukeutuvat huiveihin…”) ja tajusin yhden tärkeän asian: valtaosan käytöksestä, josta nyt olen kärsinyt, selittää alkoholi. En halua juoda näin paljon enää. Juomisesta tulee eksynyt olo. Alan tästä lähtien noudattaa periaatetta, että juon korkeintaan kolme tuoppia illan aikana. Siis korkeintaan. Kukaan ei saa minua järkkymään päätöksestäni, ja koska tämä on valhe, niin toivon ettei kukaan edes yritä.

En halua enää olla sekaisin ja vieras ja ääliö.

Mietin ylipäätään valintoja, joita olen tehnyt. En kai osannut ennustaa, miten ne vaikuttaisivat psyykeen, tai ehkä en vain välittänyt. Mutta samalla tiedän, että en olisi voinut valita toisin. Kuljen tämän tien loppuun asti. Kuljen tämän tien loppuun asti. Miltä tämän tien loppu näyttää, siitä minulla ei ole toistaiseksi aavistustakaan, aina pitäisi olla valmis syttymään tuleen.

Näin unta, jossa olin kaukaa rakastunut Arto Nybergiin. Näen tällaisia unia aika paljon nykyään, unia joissa olen rakastunut yllättäviin ihmisiin, tällä kertaa Arto Nybergiin. Hänessä on totta kai tiettyä aseksuaalista vetovoimaa, sitä ei voi kukaan selväjärkinen kiistää, mutta olen vähän yllättynyt siitä että alitajuntani katsoi hänet haikean himoni arvoiseksi. Toinen yllättävä asia on, että tylsän Tintti-elokuvan TV:stä katsottuani vietin vähintään tunnin lukien kännykkäni pieneltä ruudulta fan fictionia, jossa Tintti ja Kapteeni Haddock harrastavat seksiä keskenään. Tein sen kai "vitsin" vuoksi, mutta voisi varmaan sanoa että heteroksi olen aika homo. Totisesti, totisesti.

Tiedän mitä ajattelet. Minä näen sen myös. Se on selvää: Tintti on Arto Nyberg nuorena.

Löysin viimein selkärankani ja lopetin julman tekstiviestisuhteeni parikymmentä vuotta vanhemman homomiehen kanssa. Hoidin sen tahdikkaasti, mistä olen ylpeä, mutta tietysti se olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin.

Olen tavallaan viharakastunut kirjaan, jota nyt kirjoitan. Ainakaan vielä se ei ole paskuuteen uponnut laiva. Kenties saan pidettyä sen hyvänä ja kirjoitettua sen loppuun. Mietin, että oikeastaan sen kirjoittaminen saattaa vaikuttaa minuun enemmän kuin haluaisin. Ehkä tämä häpeäminen, perusteellinen kauneuden/rumuuden merkityksen ajatteleminen, melkein-homous, katkeruus, ehkä tämä kaikki selittyy lopulta sillä, että päätin kirjoittaa näistä asioista.

En kyllä tiedä, mikä on syytä ja mikä seurausta. Kirjoitanko näin homoa kirjaa, koska olen vähän homo, vai olenko nyt vähän homo, koska kirjoitan näin homoa kirjaa? Ja niin edelleen. En tiedä, herra Weasley. En tiedä.

:

Minä olen melkoista paskaa. Karuudessaan huojentava havainto

Mitä jos kaikkien pitäisi kaivaa oma hautansa itse?

Toivoisin että itsensä voisi vain pakottaa pois päältä niin kuin tämän kannettavan tietokoneen, joka usein ylikuumenee ja pysähtyy

Oireilen vitun oudoilla ja vääristyneillä ja tyhmillä tavoilla. Olen vihainen melkein kaikille jotka tunnen. Ei voi selittää järjellä

Vittu vittu vittu vittu vittu vittu paska helvetti

Erikoista, ei olla koskaan tavattu ja vaikutit muhun kuitenkin näinkin paljon, kuuntelen tätä biisiä näin usein, se on tosi kaunis

Poistin 80% merkinnästä, jonka kirjoitin viime yönä. Teen sellaista äärimmäisen harvoin. Päädyin tähän toimenpiteeseen nyt, koska merkintä jonka kirjoitin viime yönä oli niin helvetin yhdentekevä. Kännisten öiden jälkeen kirjoittamani merkinnät ovat yleensä jotenkin yhdentekeviä. Minä olen kännissä yhdentekevä, liikun kauemmas siitä kuka oikeasti olen. Sanon asioita, joita en tarkoita, ihan viihteen vuoksi. Jotkut paljastavat kännissä kaikki korttinsa, minä keksin uusia kortteja.

En usko, että on tervettä tai fiksua olla näin usein humalassa. Kokoonnumme yhteen ja pakenemme yhdessä kukin omia ongelmiamme. Sairaat lapset.

On muuten turhauttavaa, kun ihmiset joita en ole tavannut pitkään aikaan kohtelevat minua kuin olisin edelleen sekava ääliö, joka ei kuuntele ketään muuta. Joo, olin sitä jossain vaiheessa, mutta en enää moneen kuukauteen. Se vitsi kävi itsestään vanhaksi ja se selviytymismekanismi häipyi ihan huomaamattani. Ärsyttävää tulla kohdelluksi jonkinlaisena paskiaisena, kun on ihan kiva nykyään. Sekava olen kyllä edelleen.

Selailin aamuyöllä kirjaa, johon on koottu Marilyn Monroen aikoinaan kirjoittamia kirjeitä ja merkintöjä ja muistiinpanoja. Loputonta, yksityiskohtaista, junnaavaa itseanalyysiä. Tajusin, kuinka tylsää luettavaa tämä blogi varmaan on tätä nykyä. Kiitti, Marilyn.

Tämä blogi oli joskus älyttömämpi. Laitoin tänne mihinkään liittymättömiä kuvia James Deanin naamasta, puhuin tulesta ja verestä ja kirjoitin siitä kuinka pelastin kastematoja ja kuinka valloittaisin maailman. Haluaisin löytää rohkeuden sellaiseen pyhään älyttömyyteen taas. (Huom: kastematojen pelastaminen ei ole älytöntä vaan järkevää ja kilttiä.) Koska jos vain uskallan olla hiukan älyttömämpi kuin nyt olen, saattaa olla että valloitankin maailman. Nerot ovat lähes poikkeuksetta hirvittävän lapsellisia ihmisiä. (Ja lapset ovat usein neroja.)

Viimeisimmän taistelun miltei näkymättömät jäljet. Silti paljon coolimpi olo