Luin edellisen merkinnän ja melkein itkin naurusta Cheek-lainaukselle.
Sanon liikaa jebou. En toistaiseksi tunne ketään muuta joka sanoisi jebou.
Kyky kertoa tarinoita on hyödyksi kirjailijana, mutta henkilökohtaiseen elämään se vaikuttaa lähinnä ärsyttävänä melodramaattisuutena. Jos asiat eivät ole vaikeita, niin sitten löydän keinon tehdä niistä vaikeita.
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
Ja nyt tajuan sen
Selailin Imagen suurta kirjanumeroa ja ajattelin, että hohhoijaa, en tiedä miksi minun pitäisi olla kiinnostunut lähes kenestäkään näistä tyypeistä tai heidän maailmastaan. Miksi kukaan olisi kiinnostunut siitä. Eihän kukaan edes ole. Ei. Kukaan. Ole. Minä aion tehdä jotain ihan muuta.
Miksi kaikki on nyt Regina Spektor? Hyvä kysymys, herra Watson. En minä vaan tiedä.
Ailahtelen toivosta epätoivoon ja takaisin ja se on varmaan todella ärsyttävää. Tätä on jatkunut nyt jo aika pitkään. En tee sitä mitenkään tahallani, joten ei ole oikein pointtia pyytää anteeksi.
Olen kyllä pahoillani siitä, jos epätasapainoisuuteni vaikuttaa muihin. En tiedä voisiko käytökseni satuttaa jotakuta. En tosiaan tiedä. Pidän teistä. En halua menettää teitä. En ole ollut lainkaan ihanteideni mukainen. Erään suuren ajattelijan sanoin:
Aina jossitella voi / mut ylpeys minut tähän toi / joku mennyt mun mieltä vaivaa / ois pitäny tehdä meille aikaa / kohti menestystä vaikka painaa / pitäis nainen ykköseks laittaa aina / ja nyt tajuan sen / unohdin olla parempi mies
Menen huomenna terapiaan. Siellä pitäisi osata puhua ongelmistaan suoraan, konkreettisesti, runoilematta ja kiertelemättä. Se tulee olemaan kiinnostavaa, koska en ole tottunut siihen. En puhu ongelmistani kenellekään, valitan vain epäselvästi ja jätän ihmiset ihmettelemään että mikä vittu minua vaivaa. Joskus vielä jaksan ja viitsin olla kirkkaampi ja lukija/kuulijaystävällisempi teillekin, mutta nyt voisin tiivistää asian niin, että mm. pääsisin mielelläni eroon siitä syövyttävästä, kaiken nielevästä kokemuksesta että olen vähemmän kuin ihminen.
En ole lopulta edes varma siitä vihaavatko ihmiset minua, mutta se on sentään varmaa että kukaan ei vihaa minua niin paljon kuin minä itse. Hyvä kun kerrankin on jostain varmuutta!
En ole kunnossa, mutta ööh, sellaista se on. Olen katsellut ympärilleni ja tajunnut, että ihmisillä todella on kyky selviytyä aivan hirvittävistä asioista. Joku menettää koko perheensä brutaalissa onnettomuudessa ja sen sijaan että hajoaisi surusta atomeiksi, hän jatkaa eteenpäin. En tiedä kuinka monen ihmisen elämässä on valtava tragedia, mutta varmaan aika monen, ehkä kaikkien. Ennemmin tai myöhemmin elämä pudottaa itse kunkin lentokoneesta pimeään kylmään mereen. Toisille se tapahtuu ennemmin, toisille myöhemmin, jotkut jaksavat uida rantaan, toiset eivät, round, round, the rhythm of life goes round.
maanantai 27. lokakuuta 2014
Ei sillä väliä, mää en usko kumpaankaan
Bussissa lähelleni istui joukko noin 10-vuotiaita tyttöjä, jotka haisivat todella pahalta. He haisivat niin läpitunkevasti, pistävästi ja väkivaltaisesti joltain imelältä vispipuurolta, että jouduin pidättelemään henkeäni. Sitten ajattelin kuinka kirjoittaisin nämä lauseet blogiini ja pärskähdin niin että he katsoivat minua säikkyinä villieläiminä. Kannattaa kuunnella tuo biisi. Oikeasti, KUUNTELE, kuuntele se, sen melodia on vieläpä(!) parempaa kuin Jeesus.
"Hyvyydestä" kiisteleminen tuntuu jälkeenpäin aivan typerältä. Ei jaksa. Kaikki me olemme kuitenkin ihan ok ihmisiä.
Olin siskoni kanssa Sörnäisissä illalla bussipysäkillä, kun Tupu, Hupu ja Lupu osuivat yllättäen paikalle. Se oli todella outoa. Tajusin miten kauas toisistaan olen erottanut vanhan kotielämäni ja tämän uuden Ankkalinna-elämäni, ja olin jotenkin niin hämmentynyt siitä tilanteesta, että kun Lupu tarjosi falafeleja osasin vain katsoa niitä ilmeettömänä ja sanoa: "Ei, ei. Ne ovat inhottavia."
Bussissa katselin tyttöä, joka oli humalassa. Hän oli yksin ja matkalla pois jostakin. Hän oli velton ja lämpimän näköinen ja puhui puhelimeen sellaisia juttuja että "Mä en oo silleen BÖöörgh, mä oon silleen haaaah..." Kaikki lähistöllä istuneet ihmiset hihittelivät heltyneinä. Jotkut ihmiset muuttuvat humalassa ihastuttaviksi ja pehmeiksi. Haluaisin olla yksi heistä. Valitettavasti olen kuullut, että humalainen persoonani on sietämättömimpiä ja itseensä käpertyneimpiä ja noloimpia ihmisiä joita moni on ikinä tavannut.
On ihmisiä, jotka ovat tavanneet minut jo monta kertaa mutta eivät koskaan muuten kuin silloin kun olen umpikännissä ja kauhea. En haluaisi olla niin paljon humalassa, mutta olen huomannut että en. pysty. kommunikoimaan. jos en ensin juo jotain. Se on väärin ja huolestuttavaa, mutta ilman alkoholia olen vain yksinkertaisesti liian hermostunut. Saavun paikalle ja istun täysin hiljaa niin kauan että olen juonut tarpeeksi kaljaa voidakseni alkaa puhua. Sitä ennen ihmiset puhuvat minulle, mutten pysty vastaamaan kunnolla vaan hieron vain naamaani ja pudistelen päätäni.
Aaa! Kauheaa! Kaikki ei ole kunnossa. Tänä yönä saavuin monta tuntia myöhässä boolibileisiin, ja yritin puhua mutta päädyin vain pyyhkimään kyyneleitä likaisiin käsiini.
Olen kuullut, että alkoholi saa ihmiset muuttumaan rehellisiksi ja avoimiksi. Olemaan Omia Itsejään. Kertomaan asiat niin kuin ne ovat. Minulle se ei (YLEENSÄ) toimi niin. Alkoholi pikemminkin antaa minulle rohkeutta valehdella ja keksiä juttuja omasta päästäni. Olen paljon aidompi kun en juo. Humalassa alan tavallaan lasketella suustani mitä hullua sattuu ihan vain nähdäkseni, miten ihmiset reagoivat siihen. En oikein tiedä mitä se on.
En tiedä miksi ihmiset vihaavat minua. En tiedä miksi käyn niin paljon ihmisten hermoille. Yritän oikeasti parhaani, mutta en vain osaa. Yritän koko ajan muuttua tuhanteen eri suuntaan, mutta en pysty muuttumaan tästä miksikään vaikka todella, todella, todella yritän, koko ajan, joka hetki. En pysty poistamaan itsestäni niitä elementtejä, jotka tekevät minusta "vaikean".
En jostain syystä loukkaannu helposti, ja ehkä ihmiset siksi kertovat minulle niin suoraan etteivät voi sietää minua. Se ei loukkaa minua (koska pikemminkin olisi outoa jos ihmiset tykkäisivät minusta), mutta se aiheuttaa stressiä, koska se tuntuu kehotukselta toimenpiteisiin. Yleensä sävy on nimenomaan "En tiedä miksi vihaan sinua, mutta vihaan sinua"; käytännössä tämä tarkoittaa siis, että joudun itse keksimään miksi vihaat minua, ja tämä taas tarkoittaa että joudun yhä uudestaan vähän kuin virustentorjuntaohjelma käymään läpi kaikki henkiset, fyysiset ja sosiaaliset ominaisuuteni jäljittääkseni sen osan, joka toimii väärin.
(Onko ärsyttävää lukea kun kirjoitan itsestäni? Deal with it. Blogin osoitteessa lukee "ollibrander". Tämän tehtävä on olla Olli Branderin julkinen päiväkirja, joten yritä kestää, senkin hirviö.)
Sietämättömyyteni ydin on varmaan tietyssä (itse aiheutetussa?) Asperger-piirteisyydessä, joka ilmenee lähinnä tahdittomuutena. (En Osaa Käyttäytyä!!!1) Koska en itse loukkaannu kovin helposti, en jaksa ottaa huomioon sitä että jotkut ihmiset loukkaantuvat hyvin helposti ja vaativat todella hellävaraista ja tahdikasta käsittelyä kuin höyhenet. Ei saa kysellä tuolla tavalla. Ei saa jankata. Nyt pitää kysellä ja olla kiinnostunut. Keskustelujen ainut tarkoitus ei ole antaa ja vastaanottaa informaatiota. Sanojaan pitäisi alituisesti varoa. Pitäisi tietää milloin saa puhua ja milloin ei saa puhua. Pitäisi tietää milloin totuus on liikaa ja milloin se on hyväksi. Pitäisi lukea ihmisten ajatukset ja aistia se minkä he jättävät sanomatta. Pitäisi olla tietoinen tilanteiden nyansseista ja pohjavireistä.
Joskus olenkin tietoinen tilanteiden nyansseista ja pohjavireistä, mutta en vain jaksa, jaksa, JAKSA välittää niistä, koska se tuntuu niin uuvuttavalta ja turhalta. Otan mieluummin kiinnostavan, hiukan hankalan tilanteen kuin tylsän, helpon, sääntöjen mukaisen haukottelutilanteen. Haluaisin että ihmiset olisivat keskimäärin seikkailunhaluisempia ja omituisempia ja uhkarohkeampia ja itsepintaisempia. Olen todella huono taiteilija ja melko huono ihminen.
Se sentään on mennyt oikein, että en oikeastaan koskaan loukkaa ihmisiä tietoisesti. En koe mitään tarvetta satuttaa ketään sanoillani. Haluan nostaa toiset sanoillani ylös, en painaa heitä alas. Vaikka en itse loukkaannu helposti (<-- kuinka monta kertaa aion sanoa tämän?), en ole mitenkään haavoittumaton. Jos jokin satuttaa minua, niin ihmisten taipumus jatkuvasti huomautella ja muistutella heikkouksistani ja puutteistani ihmisenä.
Tai siis, se on niin tarpeetonta ja epäreilua. "Hähä, olet epäonnistunut." En tiedä mikä pointti siinä on. Luuletko etten ole itse tietoinen siitä kuinka epäonnistunut olen? Tietysti olen siitä tietoinen! Koko ajan. Kuvitteletko tekeväsi jonkinlaisen palveluksen muistuttamalla minua siitä että sain huonot kortit? Elän niiden korttien kanssa koko ajan. Anna minun unohtaa ne hetkeksi. Ole kiltti.
En kamppaa sinua epävarmuuksillasi, miksi teet sen minulle.
Vihatuksi on sentään parempi tulla kuin säälityksi. Viha on tavallaan imartelevaa, se tarkoittaa että ihminen pitää sinua vertaisenaan. Toista sääliessään ihminen pitää itseään tätä parempana. Otan mieluummin vihan kuin säälin. Sitten kun tämä kallistuu lopullisesti säälin puolelle, lähden pois enkä tule takaisin enää koskaan.
Aina voi tehdä joukkoitsemurhan.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Mmmm
Kirkkaudessa ei ole kyse älykkyydestä vaan huomaavaisuudesta.
Pitäisi osata laskeutua korkealentoisten ajatuskulkujensa päältä, kohdata ihminen jolle puhuu ja havaita puhuvansa sanoilla joita hän ei ymmärrä. Hänen ei tarvitse ymmärtää. Hän ei ole sinä.
Kaiken tietämisen ja ymmärtämisen arvoisen voi selittää ihmiselle, joka ei ole opiskellut asiaa kymmentä vuotta ja nähnyt totuudesta psykoottisia näkyjä. Jos olet ymmärtänyt lukemasi, voit aina kaivaa asian ytimen esiin. Totuus taas on aina totuus ja osoitettavissa myös todellisuudesta.
Haluan olla tyhmä, hidas lapsi ja jatkaa kysymistä. "Ei nyt", saa aina sanoa.
Aion kirjoittaa ihan uuden kirjan ihan toisenlaisista aaveista.
Pitäisi osata laskeutua korkealentoisten ajatuskulkujensa päältä, kohdata ihminen jolle puhuu ja havaita puhuvansa sanoilla joita hän ei ymmärrä. Hänen ei tarvitse ymmärtää. Hän ei ole sinä.
Kaiken tietämisen ja ymmärtämisen arvoisen voi selittää ihmiselle, joka ei ole opiskellut asiaa kymmentä vuotta ja nähnyt totuudesta psykoottisia näkyjä. Jos olet ymmärtänyt lukemasi, voit aina kaivaa asian ytimen esiin. Totuus taas on aina totuus ja osoitettavissa myös todellisuudesta.
Haluan olla tyhmä, hidas lapsi ja jatkaa kysymistä. "Ei nyt", saa aina sanoa.
Aion kirjoittaa ihan uuden kirjan ihan toisenlaisista aaveista.
torstai 23. lokakuuta 2014
Hyvyys
Olen viime päivinä katsonut Twilight-elokuvia. (Siksi olen kysynyt kaikilta: "Oletko Team Jacob vai Team Edward?") Niissä on monta juttua aivan pielessä, mutta tietty taso tuntuu tutulta ja ymmärrän sitä, ja tämä on tosi hyvä biisi.
Twilight on parempi kuin moni huomattavasti korkeakulttuurisempi asia. Olen tajunnut olevani aika populisti. En jaksa väheksyä ihmisiä. Se, että miljoonat ihmiset pitävät tästä, kertoo että tässä on jotain yleisinhimillistä ja sydäntä koskettavaa. Ja Paramore on niitä juttuja, jotka tuntuvat läheisiltä ihan siksi että ne olivat pinnalla kun olin 13-v.
Minut heitettiin ulos Pub Magneetista. Siis ihan konkreettisesti heitettiin. Baarimikon otteessa oli todellista raivoa. Hän kantoi minut portaat alas. Hän oli oikeasti ärtynyt. En ole varma että miksi. Olin kai liian unelias. Ja vaikutin hiukan pahoinvoivalta. En muista! En tiedä! Ärsytän ihmisiä enkä mahda sille mitään. En yleensä satuta ketään. (Halusin olla tosi humalassa, ja sitten olin. En ole pitkään aikaan ollut yhtä sekaisin. Sanoin varmaan tosi tyhmiä juttuja.)
Nousin bussiin. Se meni lentokentälle. Okei, menen taas lentokentälle, ajattelin ja vaivuin katselemaan ohi juoksevaa öistä maisemaa. Jostain syystä jossain keskellä tyhjintä Vantaata kuski sai päähänsä PYSÄHTYÄ ja alkaa tentata minulta onko bussikorttini "seutu" vai Helsingin sisäinen. "Mitärgh?" sanoin. Se oli aivan älytöntä. Kävi ilmi että bussikorttini on Helsingin sisäinen. Kuskin silmissä oli outoa sadistista nautintoa, kun hän hääti minut bussista ulos jollekin pimeälle aamuöiselle teollisuusalueelle. ("Sinä valehtelit, sinä valehtelit!") En tiedä tajusiko hän, että minulla ei olisi mitään keinoa päästä sieltä pois. Hän tiesi, että olin vailla käteistä ja että korttini oli Helsingin sisäinen.
Siellä oli tappavan kylmä. Siis kirjaimellisesti. Noin voisi kuolla ja se olisi helppoa. Kävelin epätoivoisesti ympäriinsä ja yritin kutsua taksia. "Emme voi tulla, jos et tiedä bussipysäkin virallista osoitetta", sanoi nuori nainen puhelimessa. "On varmaan tosi ikävää olla siellä töissä", sanoin.
Lopulta eräs nuori pyörällä liikkunut nainen, eräs parrakas jäbä ja hänen ystävänsä pelastivat minut. He ottivat sen asiakseen. Se oli kaunista ja ihanaa. Parrakas jäbä maksoi matkani ja antoi minulle kaulahuivin ja purkin proteiinijogurttia. Hän sanoi että Magneetti on hieno paikka. (Kai mut muuten päästetään sinne vielä sisään?) Minä yritin ilmaista kuinka kiitollinen olin heidän inhimillisyydestään.
Näin pääsemmekin aiheeseen, josta olen pakkomielteisesti ja sekavasti keskustellut viikon tai pari suunnilleen kaikkien kanssa jotka ovat jaksaneet vaivautua: hyvyys. Kirjoittelen siitä nyt tähänkin, niin ehkä sitten voin siirtyä eteenpäin ja keksiä jonkin uuden aiheen, esim. rakkauden tai kuoleman tai sienestyksen.
Olen huomannut, että ihmisillä on moninaisia ja todella monimutkaisia käsityksiä hyvyydestä. Minulle hyvyys on yksinkertaista ja hyvin konkreettista. En koe mitään tarvetta tehdä siitä monimutkaista. En vain jaksa!
Olen varma, että auttajilleni tuli hyvä olo siitä että he auttoivat minua. Eräiden näkökantojen mukaan se tarkoittaa, että heidän hyvyytensä on valheellista. Olisi rehellisempää vaikka sylkeä naamalleni ja haukkua minua vitun neekeriksi, koska siitä ei kenties tulisi itselle hyvä olo. Kaikkein rehellisintä olisi tietysti olla tekemättä yhtään mitään.
Olen huomannut, että lähes aina kun teen jotain hyvää, tarjoudun esimerkiksi auttamaan toista, joku kysyy mitkä ovat "intressini" tai mitä oikein "yritän" tai "tavoittelen". Ehkä olen vain jotenkin hämärän oloinen tyyppi, tai sitten ihmiset ovat oudon vieraantuneita sellaisista asioista kuin myötätunto. Se, että joku voisi välittää oikeasti, on jotenkin vieras ajatus.
Minulle tällainen on uutta. Luotan ihmisiin. Luotan ihmisiin, koska tiedän itse välittäväni oikeasti ja oletan että useimmissa tapauksissa muut ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia. En usko olevani mikään luonnonoikku.
Toisten auttamisesta tulee usein hyvä olo, ja niin se saakin olla. Se on voima, joka ajaa miltei kaikkia hyviä asioita tässä maailmassa: että ihmisistä tuntuu hyvältä olla hyviä. Kaikkeen hyvyyteen tämä ei toisaalta päde. En esimerkiksi muista, että eläinaktivismini olisi tähän mennessä tuonut elämääni mielihyvän tai täyttymyksen kokemuksia. En saa siitä mitään. Se on toistaiseksi niin epäsuosittu ja niin marginaalinen arvo, että en koe kenenkään kiittävän minua siitä. Se on uuvuttavaa ja masentavaa juttelemista ylivoimaiselle, vihaiselle, pilkalliselle muurille. En kuitenkaan voisi lakata harrastamasta sitä, koska ajatus siitä mitä eläimille tehdään tuntuu vain niin vitun pahalta. Paha olo ajaa etsimään ratkaisuja. Jotain kauheaa tapahtuu, ja haluan että se loppuu.
Minulle oli ihan hirviömäisen vaikea ymmärtää että mistä ihmiset puhuivat, kun he puhuivat siitä kuinka paha juttu voi olla että ihminen yrittää olla "hyvä ihminen". Olin ihan pihalla. Kysyin monta kertaa enkä vain kerta kaikkiaan saanut kiinni siitä, mitä sillä tarkoitettiin. Ihmiset olisivat yhtä hyvin voineet puhua vaikka islantia, en tajunnut mitään. Kysyin selvennystä niin monta kertaa, että siitä tuli kanssaihmisille oikeasti ärsyttävää, ja senkin jälkeen kysyin vielä neljäkymmentä kertaa. Lopulta tajusin, että kyse on "hyvyydestä" jonkinlaisena normiin ja malliin vastaamisena ja pisteiden keräämisenä; siitä kuinka "hyvyys" voi siis oikeastaan olla ihan mitä tahansa, koska normi voi olla ihan mitä tahansa.
Tämän ymmärtäminen vei niin paljon aikaa, koska tuollainen on minulle luontaisesti vierasta. En vain yksinkertaisesti ole koskaan oikein kokenut painetta olla "hyvä ihminen" Jumalan tai valtion tai jonkin epämääräisen ihmisjoukon silmissä. Minulle on ollut itselleni aivan päivänselvää, mikä on oikein, sitä ei ole tarvinnut kysyä muilta. Olen tiennyt sen itse ja päätellyt sen omalla järjellä ja sydämellä. Ala-asteella olin hirveä huligaani, mutta puolustin kiusattuja lapsia järjestelmällisesti. Säännöt itsessään ovat merkityksettömiä, koska sen mikä on tärkeää tietää kuitenkin itse.
Jos hyvyys käsitetään rooliksi, jonka ihminen ottaa ollakseen oikeaoppinen ja hyväksytty kansalainen, hyvyydestä tosiaan tulee monimutkainen käsite. Mutta minun sanakirjassani oikeaoppinen kansalaisuus ja hyvyys ovat ihan eri asioita. Pyrkimys olla oikeaoppinen ei liity hyvyyteen vaan sellaisiin asioihin kuin normaalius tai coolius. Hyvyys on tervettä myötätuntoa, enimmäkseen automaattista, itsestä lähtöisin, helppoa. Sitä että tuntuu pahalta nähdä kun mummoa potkitaan ja tulee tarve auttaa. (Siis mummoa, ei potkimisessa.)
Ärsyttävintä on kun ihmiset tekevät hyvyydestä niin monimutkaisen kysymyksen, että menettävät kosketuksen ihan normaaliin ihmisyyteen. Että näet kun mummoa potkitaan, muttet tee mitään, koska "Moraali on loppujen lopuksi subjektiivista eikä mikään lopulta ole sen enemmän väärin kuin mikään muukaan" / "En minä voi tuomita, kun en minä itsekään ole mikään täydellinen ihminen" / "Filosofi x sanoi y" / "En edes voi tietää onko ketään muita kuin minä todella olemassa" / "No ei se maailmaa pelasta, jos mä autan yhtä akkaa." Lopeta!
Tässä ei ole kyse sinusta ja sinun syvällisistä oivalluksistasi vaan tuosta mummosta joka itkee lätäkössä! Älä monimutkaista yksinkertaista asiaa ja ole kunnolla! Nyt loppuu se angstiteineily heti paikalla!
Yritys olla hyvä ei vaadi minua mitenkään tukahduttamaan itseäni. Sielussani ei tunnu olevan jonkinlaista raivoisaa murhaajaraiskaajahirviötä, jota kaiken aikaa väkinäisesti hillitsen. Olen aika yksitasoinen ja tylsä ihminen.
Ihmiselämällä tuskin on ennalta määrättyä tarkoitusta, mutta jos tarkoituksen haluaa, niin pyrkimys oppia näkemään toisissa itsensä ja olemaan heille hyvä on aika jees. Siinä ei tarvitse olla lainkaan pikkutarkka tai täydellinen, kukaan ei voisi ikinä olla, kunhan jaksaa yrittää. Ja mitä mitättömämmästä asiasta on kyse, sitä sallitumpaa on vaikka ihan viihteen vuoksi olla omien ihanteidensa vastainen.
Twilight on parempi kuin moni huomattavasti korkeakulttuurisempi asia. Olen tajunnut olevani aika populisti. En jaksa väheksyä ihmisiä. Se, että miljoonat ihmiset pitävät tästä, kertoo että tässä on jotain yleisinhimillistä ja sydäntä koskettavaa. Ja Paramore on niitä juttuja, jotka tuntuvat läheisiltä ihan siksi että ne olivat pinnalla kun olin 13-v.
Minut heitettiin ulos Pub Magneetista. Siis ihan konkreettisesti heitettiin. Baarimikon otteessa oli todellista raivoa. Hän kantoi minut portaat alas. Hän oli oikeasti ärtynyt. En ole varma että miksi. Olin kai liian unelias. Ja vaikutin hiukan pahoinvoivalta. En muista! En tiedä! Ärsytän ihmisiä enkä mahda sille mitään. En yleensä satuta ketään. (Halusin olla tosi humalassa, ja sitten olin. En ole pitkään aikaan ollut yhtä sekaisin. Sanoin varmaan tosi tyhmiä juttuja.)
Nousin bussiin. Se meni lentokentälle. Okei, menen taas lentokentälle, ajattelin ja vaivuin katselemaan ohi juoksevaa öistä maisemaa. Jostain syystä jossain keskellä tyhjintä Vantaata kuski sai päähänsä PYSÄHTYÄ ja alkaa tentata minulta onko bussikorttini "seutu" vai Helsingin sisäinen. "Mitärgh?" sanoin. Se oli aivan älytöntä. Kävi ilmi että bussikorttini on Helsingin sisäinen. Kuskin silmissä oli outoa sadistista nautintoa, kun hän hääti minut bussista ulos jollekin pimeälle aamuöiselle teollisuusalueelle. ("Sinä valehtelit, sinä valehtelit!") En tiedä tajusiko hän, että minulla ei olisi mitään keinoa päästä sieltä pois. Hän tiesi, että olin vailla käteistä ja että korttini oli Helsingin sisäinen.
Siellä oli tappavan kylmä. Siis kirjaimellisesti. Noin voisi kuolla ja se olisi helppoa. Kävelin epätoivoisesti ympäriinsä ja yritin kutsua taksia. "Emme voi tulla, jos et tiedä bussipysäkin virallista osoitetta", sanoi nuori nainen puhelimessa. "On varmaan tosi ikävää olla siellä töissä", sanoin.
Lopulta eräs nuori pyörällä liikkunut nainen, eräs parrakas jäbä ja hänen ystävänsä pelastivat minut. He ottivat sen asiakseen. Se oli kaunista ja ihanaa. Parrakas jäbä maksoi matkani ja antoi minulle kaulahuivin ja purkin proteiinijogurttia. Hän sanoi että Magneetti on hieno paikka. (Kai mut muuten päästetään sinne vielä sisään?) Minä yritin ilmaista kuinka kiitollinen olin heidän inhimillisyydestään.
Näin pääsemmekin aiheeseen, josta olen pakkomielteisesti ja sekavasti keskustellut viikon tai pari suunnilleen kaikkien kanssa jotka ovat jaksaneet vaivautua: hyvyys. Kirjoittelen siitä nyt tähänkin, niin ehkä sitten voin siirtyä eteenpäin ja keksiä jonkin uuden aiheen, esim. rakkauden tai kuoleman tai sienestyksen.
Olen huomannut, että ihmisillä on moninaisia ja todella monimutkaisia käsityksiä hyvyydestä. Minulle hyvyys on yksinkertaista ja hyvin konkreettista. En koe mitään tarvetta tehdä siitä monimutkaista. En vain jaksa!
Olen varma, että auttajilleni tuli hyvä olo siitä että he auttoivat minua. Eräiden näkökantojen mukaan se tarkoittaa, että heidän hyvyytensä on valheellista. Olisi rehellisempää vaikka sylkeä naamalleni ja haukkua minua vitun neekeriksi, koska siitä ei kenties tulisi itselle hyvä olo. Kaikkein rehellisintä olisi tietysti olla tekemättä yhtään mitään.
Olen huomannut, että lähes aina kun teen jotain hyvää, tarjoudun esimerkiksi auttamaan toista, joku kysyy mitkä ovat "intressini" tai mitä oikein "yritän" tai "tavoittelen". Ehkä olen vain jotenkin hämärän oloinen tyyppi, tai sitten ihmiset ovat oudon vieraantuneita sellaisista asioista kuin myötätunto. Se, että joku voisi välittää oikeasti, on jotenkin vieras ajatus.
Minulle tällainen on uutta. Luotan ihmisiin. Luotan ihmisiin, koska tiedän itse välittäväni oikeasti ja oletan että useimmissa tapauksissa muut ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia. En usko olevani mikään luonnonoikku.
Toisten auttamisesta tulee usein hyvä olo, ja niin se saakin olla. Se on voima, joka ajaa miltei kaikkia hyviä asioita tässä maailmassa: että ihmisistä tuntuu hyvältä olla hyviä. Kaikkeen hyvyyteen tämä ei toisaalta päde. En esimerkiksi muista, että eläinaktivismini olisi tähän mennessä tuonut elämääni mielihyvän tai täyttymyksen kokemuksia. En saa siitä mitään. Se on toistaiseksi niin epäsuosittu ja niin marginaalinen arvo, että en koe kenenkään kiittävän minua siitä. Se on uuvuttavaa ja masentavaa juttelemista ylivoimaiselle, vihaiselle, pilkalliselle muurille. En kuitenkaan voisi lakata harrastamasta sitä, koska ajatus siitä mitä eläimille tehdään tuntuu vain niin vitun pahalta. Paha olo ajaa etsimään ratkaisuja. Jotain kauheaa tapahtuu, ja haluan että se loppuu.
Minulle oli ihan hirviömäisen vaikea ymmärtää että mistä ihmiset puhuivat, kun he puhuivat siitä kuinka paha juttu voi olla että ihminen yrittää olla "hyvä ihminen". Olin ihan pihalla. Kysyin monta kertaa enkä vain kerta kaikkiaan saanut kiinni siitä, mitä sillä tarkoitettiin. Ihmiset olisivat yhtä hyvin voineet puhua vaikka islantia, en tajunnut mitään. Kysyin selvennystä niin monta kertaa, että siitä tuli kanssaihmisille oikeasti ärsyttävää, ja senkin jälkeen kysyin vielä neljäkymmentä kertaa. Lopulta tajusin, että kyse on "hyvyydestä" jonkinlaisena normiin ja malliin vastaamisena ja pisteiden keräämisenä; siitä kuinka "hyvyys" voi siis oikeastaan olla ihan mitä tahansa, koska normi voi olla ihan mitä tahansa.
Tämän ymmärtäminen vei niin paljon aikaa, koska tuollainen on minulle luontaisesti vierasta. En vain yksinkertaisesti ole koskaan oikein kokenut painetta olla "hyvä ihminen" Jumalan tai valtion tai jonkin epämääräisen ihmisjoukon silmissä. Minulle on ollut itselleni aivan päivänselvää, mikä on oikein, sitä ei ole tarvinnut kysyä muilta. Olen tiennyt sen itse ja päätellyt sen omalla järjellä ja sydämellä. Ala-asteella olin hirveä huligaani, mutta puolustin kiusattuja lapsia järjestelmällisesti. Säännöt itsessään ovat merkityksettömiä, koska sen mikä on tärkeää tietää kuitenkin itse.
Jos hyvyys käsitetään rooliksi, jonka ihminen ottaa ollakseen oikeaoppinen ja hyväksytty kansalainen, hyvyydestä tosiaan tulee monimutkainen käsite. Mutta minun sanakirjassani oikeaoppinen kansalaisuus ja hyvyys ovat ihan eri asioita. Pyrkimys olla oikeaoppinen ei liity hyvyyteen vaan sellaisiin asioihin kuin normaalius tai coolius. Hyvyys on tervettä myötätuntoa, enimmäkseen automaattista, itsestä lähtöisin, helppoa. Sitä että tuntuu pahalta nähdä kun mummoa potkitaan ja tulee tarve auttaa. (Siis mummoa, ei potkimisessa.)
Ärsyttävintä on kun ihmiset tekevät hyvyydestä niin monimutkaisen kysymyksen, että menettävät kosketuksen ihan normaaliin ihmisyyteen. Että näet kun mummoa potkitaan, muttet tee mitään, koska "Moraali on loppujen lopuksi subjektiivista eikä mikään lopulta ole sen enemmän väärin kuin mikään muukaan" / "En minä voi tuomita, kun en minä itsekään ole mikään täydellinen ihminen" / "Filosofi x sanoi y" / "En edes voi tietää onko ketään muita kuin minä todella olemassa" / "No ei se maailmaa pelasta, jos mä autan yhtä akkaa." Lopeta!
Tässä ei ole kyse sinusta ja sinun syvällisistä oivalluksistasi vaan tuosta mummosta joka itkee lätäkössä! Älä monimutkaista yksinkertaista asiaa ja ole kunnolla! Nyt loppuu se angstiteineily heti paikalla!
Yritys olla hyvä ei vaadi minua mitenkään tukahduttamaan itseäni. Sielussani ei tunnu olevan jonkinlaista raivoisaa murhaajaraiskaajahirviötä, jota kaiken aikaa väkinäisesti hillitsen. Olen aika yksitasoinen ja tylsä ihminen.
Ihmiselämällä tuskin on ennalta määrättyä tarkoitusta, mutta jos tarkoituksen haluaa, niin pyrkimys oppia näkemään toisissa itsensä ja olemaan heille hyvä on aika jees. Siinä ei tarvitse olla lainkaan pikkutarkka tai täydellinen, kukaan ei voisi ikinä olla, kunhan jaksaa yrittää. Ja mitä mitättömämmästä asiasta on kyse, sitä sallitumpaa on vaikka ihan viihteen vuoksi olla omien ihanteidensa vastainen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)