Oudoin tarina jonka aion kirjoittaa: oma elämäni.

Makasin äsken lattialla ja tajusin tämän (taas).

Jos käy niin että kirjani ovatkin ihan paskoja, aina on tää elämäjuttu. Tarkoitan että siitä tulee hyvä tarina. Ehkä paras tarina jonka tiedän. Mutta luulisin että nää kirjatkin tulee olemaan ihan jees.

Work

Nostelin painoja peilin edessä ilman paitaa. Se oli vitsi.

Sitten katsoin musiikkivideoita The Voicelta. Kun Isac Elliot kasvaa isoksi, hän tulee näyttämään aika täydellisesti PistePisteeltä. Heillä on samat kasvonpiirteet.

PistePiste pienenä.

Isac Elliot isona.

Niin, syvällisten juttujen lisäksi tämä blogi tarjoaa myös tällaista.

Sitten katsoin dokumentin nimeltä Hilton!, joka kertoo karmeassa lähiöhelvetissä asuvista syrjäytyneistä nuorista. Se oli pelottavaa, koska olen vain parin väärin valitun askelen päässä Hiltonin nuorten elämäntilanteesta. En opiskele, en käy töissä ja huomasin dokumenttia katsoessani istuvani samalla tavalla kuin Hiltonin päähenkilöt. Kun katsoin heidän tuskaisia ilmeitään, tiesin täsmälleen miltä heistä tuntui.

Se ero tässä on että mulla on Suunnitelma. Minun on oltava pohjalla nyt, jotta voisin myöhemmin elää sitä elämää minkä haluan ja tehdä niitä asioita joita haluan. Jos haluan saada unelmani kiinni, mun on omistauduttava niille kokonaisvaltaisesti, vaikka se tarkoittaisikin sitä että muutama vuosi on vietettävä pimeissä huoneissa.

Mielelläni kyllä jakaisin vaikka mainoksia tai siivoaisin hautausmaata tai jotain tässä samalla. Ei olisi niska koko ajan niin kipeä tästä helvetin istumisesta. Yritin kyllä kerran päästä jakamaan mainoksia ja niin edelleen; en saanut mitään vastausta mistään, joten annoin olla. Jos jakaisin mainoksia, kävisin ne muutenkin ensiksi läpi ja heittäisin valheet suoraan paperinkeräykseen.

Aaarrrgh

Pääni on jo valmiiksi uitettu kokonaisvaltaisessa epätodellisuuden tunteessa, mutta tässä taas yksi käsittämätön juttu lisää: mistä koko ajan ilmestyy Unelmieni Tyttöjä? Mistä lähtien teitä on ollut oikeasti olemassa? Luulin että kaikkea tällaista oli vain Microsoft Word -tiedostoissani. Ja sitten: tunnetteko te kaikki toisenne? (Onko tämä kultti?)

Kysymys niille jotka seuraavat virallisesti tai epävirallisesti tai anonyymina tai ei-anynoomina tätä blogia: mitä odotatte tapahtuvaksi? Itse olen vakuuttunut omasta merkittävästä tulevaisuudestani, mutta uskotteko tekin siihen? Vai seuraatteko tätä hommaa vain yhtenä esimerkkinä puolihulluudesta?

Olispa mandariineja.

Olen varmaan ihan oikeasti tulossa hulluksi. Tai ehkä minusta on vain tulossa minä. Tuntuu että tämä on jotenkin odottanut koko ajan että saisi tilaa tulla esiin.

En edes osaa sanoa mistä on kyse. Yhtenä päivänä kirjaimellisesti konttasin ympäri äitini työhuoneen lattiaa ja yritin selittää hänelle jotain. Olin paniikissa.

Äitini saa kestää aika paljon.

Kun itken (tai yritän itkeä), tuotan ennen muuta limaa ja räkää. Kadehdin ihmisiä, jotka vain tyylikkäästi kyynelehtivät.

Nyt tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä tulla hulluksi. Eilen se tuntui tuskalliselta ja tuskastuttavalta.

En ole yhtään helppo ihminen. Olen hankala yhdistelmä sairaalloista epävarmuutta ja kohtuutonta itsevarmuutta. Ja todennäköisesti kohtelen sinua huonosti, VARSINKIN jos pidän sinusta. Olen pahoillani, koska olen varmaan jo tehnyt sen. Jos vaikutan välinpitämättömältä tai kusipäiseltä tai epäluotettavalta, se johtuu ihan oikeasti AINOASTAAN siitä että pidän sinusta ja arvostan sinua enemmän kuin osaisin koskaan ilmaista. Jos luet tätä, tiedä että todennäköisesti pidän sinusta. Toistaiseksi tätä blogia lukevat vain ihmiset joista pidän.

Argh

For what's missing

Mun naamassa on laastareita.

Pitäisi kirjoittaa. Mitään muuta ei tarvitsisi tehdä kuin kirjoittaa. Mutta koska tiedän mitä haluan, asiat muuttuvat monimutkaisemmiksi. En halua kirjoittaa mitä tahansa, haluan kirjoittaa tulta, vihaa ja rakkautta. Kohta yritän. Usein kun yritän, onnistun.

Kun kuvittelen itseni elämässä Hyvää Elämää, kuvittelen aina tällaista: olen jossain syömässä tai juomassa jotain. (Syöminen ja juominen ovat varmaan tärkeimpiä harrastuksiani. Jonain päivänä olen vielä oleva juoppo ja lihava.) Seison parvekkeella jossakin lämpimässä merenrantakaupungissa, vierelläni seisoo sydämenräjäyttävän mielenkiintoinen tyttö ja juomme alkoholia. Istun hämärässä ihmeellisessä ravintolassa, nurkassa, juomassa alkoholia ja syömässä tulista ruokaa, ympärilläni mielenkiintoisia ihmisiä.

Kuluneet 7 päivää ovat olleet kammottavin viikko pitkään, pitkään aikaan. Oloni on ollut tukala ja ankea. Olen voinut fyysisesti huonosti, minkä takia olen voinut henkisesti huonosti, minkä takia olen voinut fyysisesti huonosti. Syitä fyysiselle huonovointisuudelleni on useita, muun muassa "antidepressanttien" hämärät vieroitusoireet.

Toissapäivänä päätin nostella ja heilutella äitini kahvakuulia villisti. Tulos: oikean olkavarteni läpi säteilee kipu aina kun yritän liikuttaa sitä. Kuten esimerkiksi nyt.

Kaikista näistä syistä olen ollut irrationaalisen katkera ja ärtynyt. Tuntuu että sain elämältä huonot kortit. Haluaisin uskoa Jumalaan että voisin olla vihainen hänelle. Nyt voin olla vihainen vain epämääräisesti. Kaikki on raivostuttavaa. Raivostuttavinta on, että kun kaikki on raivostuttavaa ei mitään pysty näkemään kirkkaasti. Kun olen ärtynyt, olen sumea kusipää.

Argh. Pitää vain odottaa että tämä menee ohi. Pitää odottaa että tämä menee ohi.