fffffffffffhhhhhhhhhhhh

Olen aivan helvetin väsynyt. Aivan uskomattoman väsynyt. En jaksa enää elää tällä tavalla. Olen pyörittänyt tätä täsmälleen samaa kuviota nyt suunnilleen vuoden. Mun pitää ottaa itseäni niskasta kiinni. Pitää taistella, muttei kuluttavalla vaan parantavalla tavalla. Pitää hoitaa velvollisuuksia eikä vain ajatella niitä ja tehdä lupauksia. En ole unohtanut velvollisuuksiani vaikka olenkin vain maannut lattialla ja toljottanut kattoon.

Aion hiljalleen alkaa hoitaa hommia uudella tavalla. Pitää päästä irti tietyistä kahleista, kuten pakkomielteistä kirjoittaa aivan kaikki ylös, muistaa asiat joilla ei ole merkitystä, tarttua jokaiseen ajatukseen ja murehtia aina samoja asioita. On vain hyvä päästää irti tietyistä ajatuksista. Jos unohdat mitä olit sanomassa, hyvä! Älä sano mitään vaan hengitä ulos. Älä kirjoita blogia koko ajan. Älä takerru pieniin pahoihin asioihin, keskity suuriin hyviin. Tänäänkin vain havahduin kolkkoon ahdistuksen tilaani ja tajusin että kaikkihan on hyvin. Kaikkihan on ihan riittävän hyvin. Ulkoiset kahlitsevat tekijätkin alkavat vähitellen hellittää otettaan. Tuntuu hyvältä hengittää. Pitää alkaa hengittää ulos jotain vähän parempaa ja raikkaampaa, liikkua määrätietoisemmin oikeaan suuntaan, kohti maailmaa, ihmisiä ja tulevaisuutta. Siinä on onni. Tulevaisuus on hyvä ja kaunis.

Taidan mennä nukkumaan!

Se jota et voi voittaa

Toi bassojuttu on hyvä syy kuunnella tätä.
 
Avasin telkkarin 10 sekunniksi ja siellä Philip Roth sanoi että jokainen ihminen löytää lopulta oman "Nemesiksensä". Vihollisen jota ei voi voittaa.

Ehkä se on totta. En osaa sanoa mikä "Nemesikseni" olisi. Kenet tai minkä ensinnäkin lasken vihollisekseni? Yleensä suunnilleen kaikki ja kaiken. Uskon kuitenkin, että mikäli onnistun voittamaan vihollisistani suurimmat, suhteeni kaikkeen muuhun voi muuttua. Maailmassa jossa suurimmat viholliseni ovat kuolleet voin ehkä elää ja hengittää ja iloita niistä pienemmistä vittumaisuuksista jotka nyt tuhoavat minua.

Uskon voittavani lopussa. Uskon voittavani suurimmat viholliseni. Esimerkiksi eläinteollisuus ei tule olemaan täällä ikuisesti. Se katoaisi siinäkin tapauksessa että minä päättäisin asettua mukavaan asentoon ja olla tappelematta vastaan. Teoriassa voisin vain nojailla seinää vasten ja katsella lihateollisuuden putoavan polvilleen eteeni ja hitaasti kuolevan. Tämä vihollinen kuolee jopa ilman minua. Labraliha keksittiin äsken. Viikko sitten luin MTV3:n nettisivuilta uutisen, jonka mukaan "kasvissyönti yleistyy: joissain lukioissa jo puolet opiskelijoista kasvissyöjiä". (Mitä???? MITÄ????)

Sellaisia asioita kuin kuolema en tule voittamaan, mutta kuolema ei olekaan ollut viholliseni pitkään aikaan. On tärkeää kuolla.

Ihmisluonnon sisäänrakennettua typeryyttä ja pelkuruutta ja alhaisuutta ja kuvottavuutta ja epä-älykkyyttä tuskin tulen koskaan sinänsä voittamaan (vaikka voinkin tehdä jotain sen seurauksille). Ehkä se on mun Nemesis. Mutta oikeastaan: mitä vittua minä olisin ilman sataa miljoonaa idioottia ympärilläni? Mitä me olisimme? Emmekö me saa arvomme, voimamme ja tulemme nimenomaan siitä että emme ole niin kuin idiootit ympärillämme? Eikö kaikki palo ja tarkoitus ja hauska nouse juuri siitä? Että voimme juosta heidän välistään keskeltä katua ja näyttää rumilta ja oudoilta ja vihaisilta ja olla välittämättä vittuakaan siitä että he tuijottavat?


Silti vierauden tunnetta on vaikea kestää. Kävelin tänään tuntitolkulla sinne tänne pitkin Helsingin keskustaa ja kaikki oli väsyttävää ja vituttavaa ja keuhkoissa tuntui vain niin kolkolta, vihaiselta ja vieraalta. En pysty samastumaan ihmisiin ympärilläni. He ovat erilaisia. Voi tietysti ajatella että vika on minussa, mutta kaikki rationaalinen järkeni sanoo että vika on heissä.

Esimerkiksi:

Miksi, MIKSI joidenkin lasten on PAKKO juosta uhkaavasti lintuja kohti kun näkevät niitä kadulla? Mitä he saavat siitä? Mikä heitä vaivaa? Tänäänkin ratikkapysäkillä katselin pikkupojan ja pikkutytön säikäyttelevän puluja ja melkein hyppivän niiden päälle ontot ahnaat pedon tuijotukset silmissään. Tuijotin heitä ilmeisesti aika uhkaavasti, koska kohta pikkutyttö veti pikkupojan paidanselkämyksestä pois ja kuiskasi hermostuneena "Ei enää".
No, jäi päivästä sentään jotain mistä olla ylpeä. Sain 6-vuotiaan tytön pelkäämään.

Miksi, MIKSI ratikassa on ihmisiä jotka räpläävät koko ajan jotain älytöntä älykännykkää ja kuuntelevat häiritsevän kovaa sielutonta nakuttavaa tsäkätsäkä-onthedancefloor-jumputusmusiikkia kuulokkeistaan niin että kaikkien ympärilläkin on kuunneltava sitä? Ei mua häiritse se että musiikki kuuluu ulkopuolelle. Jos se olisi hyvää musiikkia, sammuttaisin mielelläni oman iPodini ja kuuntelisin. Mutta kun se musiikki on todella kamalaa, merkityksetöntä ja ankeaa. Eivätkä he koskaan edes vilkaise ikkunasta ulos. Miten sitä voi edes kutsua olemassaoloksi?

On tärkeää että musiikilla ja ihmisillä on sielu. Mutta olen niin vitun nirso, että sinänsä sielukkaatkin asiat voivat helposti mennä pilalle. Esim. Kari Tapiirissa ei sinänsä pitäisi olla mitään vikaa, mutta silti Kari Tapiiri ärsyttää minua, koska Kari Tapiirin musiikkia kuvaillaan "söpöksi" (blörgh) ja hän laulaa kappaleessaan että "Ratsastaa joku vitun heeevonen, ei ketään enää kiinnostaa länkkärit". (Miten helvetissä HEVONEN voi ratsastaa?)

Ja silloinkin kun näen kiinnostavia, kiehtovia, kipinöiviä ihmisiä, tulen vain entistä vihaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi koska tiedän että he ovat miljoonien valovuosien päässä. Tänään kaupan kassalla työskenteli kauniin ja älykkään oloinen tyttö, mutten sanonut hänelle mitään (esim. "moi" tai "kiitos"), koska en jaksa alkaa leikkiä että hänellä voisi olla jotain tekemistä kanssani. Toimin yleensä ostotilanteissa näin. Toivottavasti myyjät eivät loukkaannu. Toivon yleensä että he luulevat että olen esim. kuuro, jolloin käytökseni olisi ymmärrettävää.

Tulin myös astuneeksi vanhan lukioni ovista sisään (taas). Kävelin koulun ohi ja ovi oli auki joten menin sisään. Siellä oli vanhempainilta uusien opiskelijoiden vanhemmille. Menin sisään ja kuljeskelin uhkaavasti kädet selkäni takana ympäriinsä ja ajattelin että jahas, taas uusi sukupolvi meitä, jotka odottivat tältä paikalta jotain mutta löytävätkin itsensä pinnallisten idioottien keskeltä. Ja nyt ne, joiden kanssa minä kävin hetken aikaa sitä koulua, ovat melkein kaikki lähteneet ja aloittelevat nyt hurjaa nuorten aikuisten elämää tai jotain. Vaikka he eivät ansaitse sitä. Teki taas mieli kirjoittaa seinät täyteen varoituksia: TÄMÄ PAIKKA ON PERSEESTÄ. LÄHDE POIS ENNEN KUIN PETTYMYS TUHOAA SINUT. Olisin kyllä halunnut juhlia penkkareita. En sitten koskaan saanut penkkareita, vaikka rekan lavalla matkustaminen oli ehkä suurin syy miksi ylipäätään vaivauduin lukioon.

Vielä jonain päivänä matkustan rekan lavalla ja heitän karkkia kaduille. Saattepa nähdä. Vielä jonain päivänä. Mutta sinä päivänä ihmiset ympärilläni eivät ole ihmisiä joita vihaan, vaan ihmisiä joiden takia kannattaa olla hengissä.

Toissayönä kun olin sanonut äidilleni hyvää yötä ja olin matkalla omaan huoneeseeni, pysähdyin hetkeksi eteiseen suljettuani oven takanani. Nojauduin oveen ja hengitin hetken pimeää huonetta ja postiluukusta höyryävää yöilmaa.

Ja yhtäkkiä mut täytti kokonaisvaltainen tunne että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Ja tulevaisuus on kaunis.

2

Mä en oo koskaan tarvinnut kondomeja mihinkään muuhun kuin ilmapallojen puhaltamiseen. Ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran tein kondomilla jotain 14-vuotiaana kun ostin kaupasta yhden paketin ja sitten menin jonkun taloyhtiön pihalle puhaltelemaan niitä täyteen ilmaa ja vapautin ne sitten lentämään pöristen pihan halki.

Viime yönä ei ollut kännykkää tai paperia ulottuvilla, niin kirjoitin muistiinpanoja lyijykynällä seinään. Nyt katsottuna se näyttää runolta tai joltain:

Johnin evankeliumi

katse joka polttaa reikää sydämeen

katselimme kuinka sielumme kohosivat ilmaan

hengitä

pääkallot salamanvalossa

peili paskalla

bussin vierellä pyöräily

miksi pahat ihmiset saavat viettää joulua?

Voisin siirtää mun muistiinpanot Wordiin ja koostaa niistä postmodernin ironisesti kielellä leikittelevän runokokoelman. Ei olis vaikea tehtävä. Sen nimi olisi "Peura, sateen kasvoilla" tai "Gorilla maailmanpyörässä" tai "Kisimpäni suolema". Sitten se julkaistaisiin ja olisin kaikkien mielestä tosi raikas ja hyvä.

Hyvää yötä,

Olet tässä, se on voimaa

Daniel Johnston on niin hyvä.

Ankein kaupunki jossa olen koskaan käynyt: Sodankylä.
Todella tukehduttava paikka. Rakennukset ja ihmiset ja kaikki on aseteltu jotenkin niin klaustrofobisen ahtaasti, että olen varma että mikäli olisin syntynyt Sodankylään, olisin todennäköisesti fyysisesti tukehtunut ennen 15. ikävuottani.

Huonoimmat kirjat joihin olen (kuluneen vuoden aikana) koskenut:
Albert Camus - Sivullinen
Jack Kerouac - Dharmapummit
EL James - 50 Shades of Grey.
Valitettavasti. Tylsä on tylsää.

Tänään bussin takapenkillä oli kolme laittautunutta tyttöä.
Heillä oli KAIKILLA aivan KOKO AJAN kännykät kädessä ja he puhuivat TAUOTTA aivan KOKO AJAN pahaa joistakuista muista tytöistä aivottomilla pinnallisilla nakuttavilla kotkotusäänillään. Teki mieli mennä ja lyödä heiltä päät irti. Miksei heillä ole älyä ja rohkeutta ja munaa ja ajattelukykyä tajuta että typerän pikkulutkan onni ei koskaan voi olla oikeaa onnea? Ei koskaan. Voi jumalauta, katsokaa joskus ympärillenne, pysähtykää, katsokaa taivaalle, hiljentykää, HEITTÄKÄÄ NE VITUN ÄLYPUHELIMET KATUKAIVON RAOISTA ALAS ja jos ette keksi ystävienne kanssa muuta puhuttavaa kuin pahantahtoinen napina toisaalla olevista ihmisistä, ystävänne eivät ole ystäviänne eivätkä he tule koskaan olemaan ystäviänne eivätkä he tule koskaan ymmärtämään teitä ja teidän on jatkettava matkaa. 

Ostin jotain erikoisteetä. Toivottavasti se ei maistu hajuvedeltä.

Aloin mökillä yhtäkkiä puhua savolaisittain. Teen sitä yhä. Mie en vaan yksinkertasesti maha sille mittään, se tuntuu hauskalta ja luontevalta. Ei se varmaan mitään oikeeta savoa ole.

Jou

Kamppailen koko ajan sen kanssa että mitä ajatuksiani laitan tähän blogiin ja mitä varsinaiseen kirjallisuuteeni. Pääni täyttyy lähes päivittäin aivan loistavilla ideoilla ja häivähdyksillä. Tuntuu että pitää saada parhaimmat ja huonoimmat oksennettua jonnekin. Aavekirja jota yritän nyt saada valmiiksi on vähintään 30-prosenttisesti kokoelma outoa ajatusten ja ideoiden sälää. Olen kuitenkin nyt päättänyt että pyrin vuodattamaan parhaimmat ajatuskulkuni sinne enkä tänne. Pitää ajatella pitkällä tähtäimellä, vaikka aivoalueet pitkällä tähtäimellä ajattelua varten eivät olisi vielä kehittyneet.

Osa ajatuksistani sopii kyllä edelleen paremmin tänne kuin Word-tiedostoon. Voisin huomenna kirjoittaa vaikka "Suomen runokentästä" (lol) tai Antti Nylénin Tunnustuskirjasta, joka on Antti Nylénin ylivoimaisesti paskin kirja.

Piti sannoo viel jottain mut mie unohin

Kuuntele

Olen palannut saaresta, jossa vietin joitain vuorokausia perheeni kanssa. (Vähemmän mystisesti: palattiin mökiltä.) Kaikki meni hyvin, paitsi että yhtenä iltana join liikaa valkoviiniä ja kerroin vanhemmilleni millaista kirjaa kirjoitan ja sain koko jutun kuulostamaan idioottimaiselta. Sanoin heille että nimeni on Olli Brander ja kysyin siskoni mukaan 15-20 kertaa näytänkö edes jonkin verran James Deanilta.

Jos siinä saaressa haluaa löytää ulkohuussin, pitää kävellä pitkä matka syvälle metsään. Keskiyöllä loppukesän pimeydessä polku on käytännössä pilkkopimeä, jostain korkeiden puiden takaa paistaa kuu pahaenteisesti, ja siinä kävellessä taas tajuaa etten todellakaan pelkää eläimiä vaan ihmisiä. Ei tosiaankaan vittuakaan hetkauta ajatus, että jostain könyäisi joku karhu paikalle. En näe sellaisia kauhunäkyjä kaikkein primiitiivisimmillä pelon hetkillä. Karhut ovat pehmeitä, luonnollisia, todellisia, niissä virtaa lämmin veri. Muistan kun vielä 12-vuotiaana olin partiolainen ja porukka meitä 12-vuotiaita oli lähetetty yksin metsään nukkumaan ja kaikki muut mekastivat ja kuiskuttivat siellä teltassa että ei vitsi entäs jos tulee susi tääl liikkuu varmaan karhuja, enkä siinäkään asiassa pystynyt yhtään eläytymään ikäisteni ihmisten sieluihin.

Kun kävelen yksin pimeässä metsässä, alan ajatella ihmishahmoja, jotain metafyysisiä kaasumaisia ihmismäisiä näkyjä. Alan melkein nähdä niitä. Olen aina intuitiivisesti pelännyt sellaisia olentoja. Tai "olentoja". Katsoin kerran jotain ohjelmaa, jossa skitsofreniaa sairastava tyttö kertoi näyistään: hän kertoi näkevänsä huoneessaan joskus pitkiä harmaita miehiä. Pitkiä harmaita miehiä, jotka eivät varsinaisesti ole ihmisiä tai eläviä. Nimenomaan sellaisia minä pelkään.

Mutta ensi keväänä mulla on elämä ja tulevaisuus on siinä ja hell yeah