Olet mestari

En ole kirjoittanut mitään, koska on ollut helvetin paljon ajateltavaa. Nyt yritän oksentaa kaiken ulos. Jos saat minusta allergisen reaktion, niin suosittelen että vaihdat hyvissä ajoin paikkaa.

(Kuuntele. ^) Makasin vaatteet päällä tyhjässä kylpyammeessa ja ajattelin Fleet Foxesia. Radio alkoi soittaa Fleet Foxesia. Se olisi voinut olla uskonnollinen hetki, mutta se ei ollut.

Tänään (tai siis eilen) katsoin vihoviimeistä jaksoa Hercule Poirotista ja nauroin hysteerisesti. Hercule Poirot oli vanha, kuolemaisillaan, istui pyörätuolissa ja oli kaiken kaikkiaan epäluonteenomaisen vittumainen. Hahahahahaha! Arvasin heti että hän on aikeissa tappaa jonkun. Mä näen tällaiset jutut.

Voi vittu.

Yritän pysyä järjissäni (kuten näkyy, siellä on vaikea pysyä) ja poissa tukehduttavasta pimeydestä, mutta se on raskasta hommaa.

Suomalaiset ovat vähentäneet sianlihan syöntiä. Valtion johdonmukainen reaktio: heitetään 1,7 miljoonaa veroeuroa propagandakampanjoihin joilla lihan kulutus saataisiin mahdollisimman ylös. (MIKSI?) Ja nyt joka toiselle bussipysäkille on liimattu Tomi Björck käskemään kansalaisia syömään "rypsiporsasta", kansalaisten omilla rahoilla. Mitä järkeä tässä on? Kysyn tätä kysymystä joka päivä, koko ajan, joka paikassa: mitä helvetin järkeä tässä on? Lukemattomat asiat tässä maassa ja koko maailmassa tarvitsisivat välitöntä korjausta, ja jostain tieteelle täysin tuntemattomasta syystä Suomen valtio päättää vetää 1,7 miljoonaa euroa vessasta alas ja sijoittaa ne eettisesti, ekologisesti ja kansanterveydellisesti katastrofaalisen kärsimyspainajaisen maksimointiin. En käsitä. En käsitä en käsitä en vittu käsitä.

Toinenkin shokki. Jo parin kuukauden ajan olen aina synkkyyden uhatessa voinut vetäistä vanhan kännykänromuni esiin ja alkaa pelata autopeliä nimeltä Rally 3D. No, tänään pelasin sen loppuun. Olin jo alkanut kuvitella että se olisi mahdotonta, mutta yhtäkkiä sain kultaa viimeiselläkin radalla ja eteeni ilmestyi teksti: Olet mestari. Nyt en tiedä mitä teen. Oloni on tyhjä. Olen mestari. Olin jo alkanut ottaa jutun tosissani. En tiedä mitä vittua nyt teen.

Ehkä tältä tuntuu sitten kun unelmat ovat toteutuneet? Ehkä tuskallisinta on nimenomaan saada se josta olet aina haaveillut?

____________________________________

 

Selitän nyt miksi olen ollut niin saatanan ahdistunut viimeisen viikon ajan. Oletan että olet aiheesta maanisen kiinnostunut. (Jos et ole, niin mene pois! Aion pureutua aiheeseen syvälle. Jos et halua tulla mukaan, niin käytä tämä aika johonkin yleishyödylliseen toimintaan!)

Okei:

Siksi että olen vihainen itselleni. Tajusin tehneeni raivostuttavan virheen.

____________________________________

 

Syksyllä 2010 aloitin lyhyeksi jääneen yritykseni olla lukiolainen. Hetken aikaa se toimi. Hetken aikaa olin onnellisempi kuin koskaan. Aloin kuunnella Morrisseytä, rakastuin outoon tyttöön joka istui aina hämmentyneen näköisenä nurkkapulpetissa eikä sanonut koskaan mitään, ja olin kaiken kaikkiaan ihan helvetin taianomaisessa, huumatussa, nerokkaassa mielentilassa 24/7

Silloin aloin kirjoittaa kirjaa nimeltä Liha.

Elin sille kirjalle suunnilleen vuoden ajan. Sitten yhtäkkiä kaikki asiat elämässäni tuhoutuivat samanaikaisesti ja masennuin niin pahasti ja tuskallisesti, etten enää yksinkertaisesti pystynyt kirjoittamaan mitään. Aloin ajatella että koko kirja oli outoa, käsittämätöntä, raskasta paskaa eikä kukaan tulisi koskaan olemaan kiinnostunut siitä.

Siirsin homman siis sivuun.

Sitten, kuukausien masennuksen ja lamaannuksen ja vitutuksen jälkeen pakottauduin kohottautumaan ylös syksyllä 2012 ja aloin kirjoittaa uutta, vähän helpompaa kirjaa nimeltä Post mortem.

Se palautti toivoni. Jos kirjoitan kirjan nyt loppuun, sen pitäisi olla valmis eteenpäin lähetettäväksi ennen lähestyvää kesää. (Jos kinostaa tietää että mistä kirja kertoo, niin tästä: 19-vuotiaan päähenkilön nimi on Tommi Glad ja hän on käytännössä minä. Ärsyttävää, I know. Hän on syvästi ahdistunut ja vihainen ja hajalle tallottu ja pettynyt maailmaan ja ihmisiin ja kuluttaa aikaansa murehtimalla ja valittamalla ja haaveilemalla ja kykenee tuntemaan yhteenkuuluvuutta lähinnä kuolleiden kuuluisuuksien kanssa. James Dean merkitsee hänelle enemmän kuin kukaan ihminen jonka hän on koskaan todellisuudessa tavannut. Eräänä yönä hän yrittää tehdä itsemurhan hyppäämällä sillalta mereen. Yritys epäonnistuu. Tommi palaa asuntoonsa ja nukkuu monta tuntia.
Illalla hän havahtuu tekstiviestiin. Se on hänen kuolleelta isoisältään. Tämä kutsuu hänet välittömästi Barentsinmeren rannalle.
Päähenkilöllä ei ole mitään menetettävää, joten hän lähtee matkalle Suomen halki suoraan kohti äärimmäistä pohjoista. Ensimmäiseksi hän tapaa Marilyn Monroen, joka kutsuu hänet taksinsa kyytiin. Alkaa pelon, kummitusten, vaaratilanteiden ja todella säälittävän "seksin" täyteinen road-tarina, jolla Tommi tapaa James Deanin, Harry Houdinin, John Lennonin, Grigori Rasputinin, Hitlerin, Hemingwayn, Einsteinin, Elviksen, Jeesuksen ja ylipäätään ihan vitunmoisen joukon kuolleita kuuluisia ihmisiä - ja yhden elävän tytön. Uh.)


Missä sitten tein virheen?

No, noin viikko sitten yöllä uskaltauduin pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa avaamaan tiedoston, jossa sijaitsee kirja jota kirjoitin 2010-2011. Ajattelin vain vähän vilkaista että millaisia juttuja tulin kirjoitelleeksi tasan 3 vuotta sitten, mutta yllättäen tiedosto yksinkertaisesti imaisi minut sisäänsä enkä pystynyt lopettamaan ja vain luin kirjaa eteenpäin ja ajattelin että WOU, ooh, tämä on uskomatonta, tämä on neroutta, miten kukaan voi kirjoittaa tällaista, miten helvetissä MINÄ olen voinut kirjoittaa tämän!

Nyt tuntuu, että olen turhaan käyttänyt 2 vuotta muihin asioihin, kun koko ajan olisin voinut kirjoittaa tätä. Olisin voinut kirjoittaa tämän kirjan loppuun ja nyt se voisi olla jo ulkona ja minä voisin olla siellä minne olen koko ajan halunnutkin päästä.

Saattaa tietysti olla, että 1) olin viikko sitten yöllä tilapäisesti sekaisin tai että 2) suhteeni kirjaan on niin emotionaalisesti latautunut, etten kykene näkemään sitä kirkkaasti. Mutta en voi olla ajattelematta, että tämä ihan oikeasti voisi toimia muillekin, itse asiassa hyvinkin monelle muulle ihmiselle. En käsitä kuinka 16-vuotias minä keksi jotain tällaista, olin silloin nimittäin idiootti. Kirjan kirjoittaja on selvästi kypsempi ja syvempi ja viisaampi kuin minä olen koskaan ollut. Henkilöhahmoissa on useita kiihottavia tasoja, tarina on yllättävä ja yksinkertaisen monimutkainen ja raivostuttava ja nerokas. Koko ajan taustalla on outo aavemaisen painostava tunnelma, joka painaa tarinaa eteenpäin.

Jos kinostaa tietää, että mistä tämä kirja kertoo, niin tästä:

Päähenkilö on 24-vuotias, syrjäytynyt, emotionaalisesti vieraantunut kummajainen nimeltä Oskar Blom. (Hän, kuten kukaan muukaan henkilöhahmoista, ei ole minun alter egoni, mikä on ehdottomasti hyvä asia.) Oskar Blomilla ei ole juurikaan tunne-elämää, hän ei edes muista traumoja jotka hänet ovat lamaannuttaneet, hän on täysin vieraantunut omasta lihastaan ja hän viettää suurimman osan ajastaan lähinnä harhailemalla ympäri Helsinkiä ja odottelemalla päivää jona viimein saa kuolla ja maatua.

Eräänä kesäyönä hän makaa Hietaniemen autiolla hiekkarannalla tummansinisen taivaan alla ja kohtaa ihmeellisen, pahoinpidellyn aaveen näköisen tytön. Tämä on ensimmäinen henkilöistä jotka alkavat vetää Oskar Blomia maailmaa kohti.

Sitten on mies nimeltä Jeremy Witt. (Tämä oli alun perin työnimi. En tiedä kehtaanko muuttaa sitä enää. En tiedä onko sitä ylipäätään tarkoitus lausua niin kuin se olisi englantia vai suomea.) Jeremy Wittistä tiedetään lähinnä se että hänen isänsä oli merkittävä, tunnettu liikemies ja että hänestä oli tarkoitus tulla samanlainen. Hän kuitenkin katosi käytännöllisesti katsoen maan alle 15 vuodeksi isänsä kuoleman jälkeen ja on nyt yhtäkkiä ilmestynyt taas näkyviin ja muodostunut nopeasti yhdeksi Suomen tunnetuimmista ihmisistä. Miten? Pitämällä puheita pimeissä saleissa.

Voisin saatana kirjoittaa esseen siitä miksi Jeremy Witt on kiinnostava hahmo, mutta en usko että olet jutusta niin kiinnostunut, joten selitän vain peruskuvion: Jeremy Witt on sädehtivä yhdistelmä Dumbledore-viisautta ja Voldemort-kiihkoa, Sherlock Holmesia ja James Bondia, seksikkyyttä ja ärsyttävyyttä, oh. On täysin epäselvää mikä häntä ajaa tekemään sitä mitä hän tekee. On epäselvää välittääkö hän oikeasti mistään. On epäselvää onko hän äärimmäisen hyvä vai äärimmäisen paha. Tietääkö hän itse? Tämäkin on epäselvää.

Oskar Blom lupaa äidilleen hankkia työpaikan 1. kertaa elämässään ja täysin naurettavan ja irrationaalisen tapahtumaketjun seurauksena päätyy etsimään sitä pimeän salin siivoamisesta. Hän astuu salin aulatilaan juuri ennen kuin Jeremy Wittin on tarkoitus aloittaa Viimeinen Puhesarjansa. Aulassa hän kohtaa SEVERUS KALKAROKSEN, jolle minun kirjassani on annettu nimeksi Matias Sulka. (Olin syksyllä 2010 viimein tullut lukeneeksi Kuoleman varjelukset ja olin syvästi vaikuttunut.) Matias Sulka on Jeremy Wittiin kohdistuvan pakkomielteisen, hikoilevan, intohimoisen katkeruuden riivaama, ja on epäselvää miksi.

Jeremy Witt pitää lyhyen, viimeisen sarjan aloittavan puheensa. (Viimeinen, muutamasta erillisestä puheesta koostuva sarja käsittelee aihetta liha merkityksessä lihateollisuus. Tämä kuulostaa käsittämättömältä ja oudolta ja puisevalta, mutta todellisuudessa juttu toimii.) Tilaisuuden jälkeen Oskar Blom tunkeutuu salin takana olevien rakenteiden kautta Wittin puheille kysyäkseen häneltä töitä. Hänestä tulee Jeremy Wittin "assistentti". Tästä käynnistyy tarina, jossa kiihottavinta ovat nimenomaan henkilöiden hämärät taustat ja motiivit ja jännitteet jotka nämä luovat heidän välilleen. Kuka Jeremy Witt on? Kuka Oskar Blom on? Kuka Matias Sulka on? Kuka pahoinpidellyn aaveen näköinen tyttö on? ARGH

____________________________________

 
Niin että nyt en siis tiedä että mitä vittua mun pitäis tehdä. Haluan ensimmäisen julkaistun kirjani olevan jotain niin hyvää kuin mahdollista. Olen täysin kyvytön arvioimaan Post mortem -jutun toimivuutta, koska olen sitä liian lähellä. En tiedä. En tiedä en tiedä en vittu tiedä.

Pitäisikö minun

a) yksinkertaisesti kirjoittaa Marilyn-juttu loppuun nyt kun se kerran on jo lähes valmis ja kirjoittaa lihakirja vasta sitten?

b) siirtää Marilyn-juttu sivuun ja jatkaa siitä mihin jäin Lihan kanssa joskus alkuvuodesta 2012, jolloin se oli jo lähes valmis?

c) antaa olla ja ruveta täysipäiväiseksi hulluksi ja mennä asumaan mielisairaalaan?

En tiedä mitä teen. Olen kirjoittanut tätä nyt monta aamun tuntia ja heilunut samalla iTunesin tahdissa ja tästä on tullut melkein kirjan mittainen. En odota kenenkään vaivautuvan lukemaan tätä merkintää. Jos kuitenkin luit, niin voit varmaan saman tien kertoa mulle että mitä mun pitäisi tehdä! Jotain anonyymia mielipidettä tai mitä tahansa, tarvitsen jotain, mitä tahansa, argh!

Kiitos ja hyvää yötä mes amis,
.

Argh argh ARGH Olli Bränder

Hienostelevat puristit murhaavat kirjallisuuden.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joiden mukaan kirjailijaa ei saa "brändätä"; toisin kuin kaikilla muilla taiteenaloilla, kirjallisuudessa tekijä ja teos on siis pidettävä suuren etäisyyden päässä toisistaan. Kirjailijan ominaisuuksia ihmisenä ei saa korostaa. MIKSI? Kirjat ovat ihmisten kirjoittamia. Minä kiinnostun niistä nimenomaan sillä perusteella olenko ihmisestä kiinnostunut. Haluan tutustua kiinnostavaan sieluun.

Kirjailijalta ei saa vaatia kiinnostavaa ihmisyyttä. Tämä on järjetöntä. Kirja tulee suoraan ihmisen sielusta, ja mikäli tuo sielu on epäkiinnostava, on kirjakin epäkiinnostava. Kiinnostava sielu -> kiinnostava kirja.

Jostain syystä "kirjallisuusalalla" ajatellaan, että kirjallisuus ei voi toimia niin kuin muut taiteenlajit. Popmuusikoiden kuuluukin olla brändejä ja myyttejä ja legendoja, mutta kirjallisuus on jotain niin PYHÄÄ, että kirjailijan on oltava harmaantuva pystyynkuollut Jalo Sielu joka kirjoittelee asunnossaan kaikessa rauhassa minimalistisia, ei-liian-kunnianhimoisia arkisia pikku kertomuksia äärimmäisen rajatulle kohderyhmälle.

Miksi J. K. Rowling myi 400 miljoonaa kirjaa? Miksi Stieg Larsson onnistui? Miksi Stephenie Meyer onnistui? Koska he kaikki tulivat kirjallisuuspiirien ulkopuolelta. He eivät olleet jengiytyneet ja alkaneet hakea statusta ja tunnustusta muilta jengin jäseniltä. He eivät olleet oppineet ajatusta, että kaikkein cooleinta on kirjoittaa jotain vähäeleistä ja arkista ja maanläheistä ja korkeakulttuurisen laimeaa. He yksinkertaisesti alkoivat kertoa tarinoita ja keksiä ihmisiä, JOTKA OVAT YLEISINHIMILLISESTI KIINNOSTAVIA. Siksi heidän tekstinsä toimivat miljoonille. Ei ole vaikeaa keksiä yleisinhimillisesti kiinnostavia henkilöhahmoja, sellaisia kuin Lisbeth Salander. Ei ole vaikeaa keksiä yleisinhimillisesti kiinnostavia tarinoita, sellaisia kuin Harry Potter. Se ei oikeesti oo yhtään vaikeeta, tajutkaa nyt saatana.

En käsitä, miten valtava enemmistö esim. suomalaisista kirjailijoista voi olla niin oksettavan ja lamaannuttavan epäkiinnostavia. Siis onko jonkun mielestä esim. Tuomas Kyrö ^ ihmisenä millään tasolla kiinnostava? 99 % romaaneista joita Suomessa tai maailmassa julkaistaan on jo parilla lauseella kuvattuna henkeä ahdistavan tylsiä. Nimenomaan sellaisia kirjoja, joiden lukemisesta ei saa mitään; joita pakottautuu vain lukemaan paperin maku suussa eteenpäin miettien että miksi vitussa tuhlaan aikaani tähän. Miksi kirjojen kirjoittajat eivät osaa kertoa TARINOITA? (Elokuvien kirjoittajat osaavat huomattavasti useammin.) Siis tarinoita, jotka vetävät lukijan mukaan? Keksiä ihmisiä, joista lukija välittää? Luoda jännitteitä? Luoda jotain yleisinhimillisesti kiinnostavaa?

Ihmiset, jotka pakolla rajaavat kirjallisuuden "korkeakulttuuriksi", käytännössä tappavat sen. Kirjallisuuden kuolema taas tarkoittaisi sitä että yhteiskunnan älykkyysosamäärä laskisi 80 pistettä. Argh. Mitä helvettiä ihmisten päässä oikein liikkuu?

_____________________________________


Onneksi on niitä, jotka haluavat olla jotain uutta ja parempaa.

He näkevät ongelman. Valitettavasti he eivät osaa paikantaa missä ongelma on.

Miki Liukkonen näyttää oikeasti haluavan kirjoittaa ja OLLA jotain kiinnostavaa. Lyödä läpi. Ikävä kyllä hän on täydellisesti hukassa.

Miki Liukkosen brändiin kuuluu suorasanaisuus, joten oletan että hän osaa arvostaa kritiikkini suorasanaisuutta. (Miksi kirjallisuuskritiikki muuten on lähes poikkeuksetta puisevaa ja hymisevää ja munatonta?)

Okei. Miki Liukkosesta saa hyviä kuvia:

Se on ihan hyvä lähtökohta.

Yksin se ei tietenkään vielä riitä. Vähän aikaa sitten luin romaanin jonka Miki Liukkonen kirjoitti, Lapset auringon alla:

Tai siis melkein luin. Yritin ja yritin, mutta en vain PYSTYNYT kiinnostumaan tarinasta jota minulle kerrottiin, tai ihmisistä joiden vaiheita minulle kuvattiin. Henkilöhahmot olivat pahvisia ja tyhjänpäiväisiä - tämä oli kai tarkoituskin (mitä en voi käsittää). Tarina itsessään nojaa siihen oletukseen, että ihmisiä nyt vain lähtökohtaisesti kiinnostaa teoreettinen outoilu. ("Pyramidit puretaan?! MITÄ! Eikä! Hahahaha!") Todellisuudessa voin lyödä vetoa, että valtava enemmistö ihmisistä reagoi onttoon absurdismiin korkeintaan kuivalla hymähdyksellä. On ihmisiä, jotka nauttivat tällaisesta, ja he muodostavat ehkä puoli prosenttia väestöstä. (Onko tämä kirjoitettu nimenomaan marginaalille?)

Jos kirja yrittää sanoa jotain, niin viesti vaikuttaa olevan niin triviaali ja epäselvä että en saa mitään mielihyvää sen etsimisestä. Henkilöhahmot ovat niin yhdentekeviä, että kirjan pariin palatessani en muista mitä olen edellisenä päivänä lukenut. En välitä vittuakaan siitä mitä henkilöille tapahtuu, koska he eivät hengitä. Kaikki ihmiset ja juonenkäänteet on kirjoitettu vitseiksi.

Yksi hyvä juttu: kirja on oikeasti hauska. Välillä vastaan tuli niin paljon absurdeja yksityiskohtia, että primitiivireaktioni oli HAHAHAHA. Tämä ei kuitenkaan riitä.

"Sen voisi lukea vaikka nelivuotias, joka on oppinut lukemaan", sanoo Miki Liukkonen kirjastaan. "Kaikesta outoudesta ja uuden hakemisesta huolimatta kirja on kielellisesti helppo." Tämä ei riitä. Kielellinen helppous ei tee kirjasta helposti lähestyttävää.

Pointti on tässä:

Mielikuvituksekas outoilu on ok. Kielellinen helppous on ok. Hauskuus on ok. Nämä voivat olla todella toimivia elementtejä. Mutta vain jos, vain jos pohja on yleisinhimillisesti kiinnostava. Tarinan on oltava vetävä tarina kiehtovista sieluista. On oltava juoni, joka liikuttaa ihmisessä jotain, henkilöhahmot, joista hän välittää. Pelko, ilo, suru, viha, vahingonilo, paranoia, haaveilu, himo, kiihotus, toivo, voima - jos kirjailija osaa ja haluaa, hän voi saada lukijansa tuntemaan näitä kaikkia.

Monta kertaa tarinassa on kohtia, joilla olisi potentiaalia kehittyä joksikin kiinnostavaksi. Niissä kohdissa aivoni alkavat kehitellä automaattisesti tapoja, joilla tarina voisi jatkua ja nousta siivilleen. Mutta se ei koskaan nouse. Yhdentekevyys jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, helvetti. Lopulta luovutin.

Jos Miki Liukkonen yritti saada aikaan jotain uutta, hän epäonnistui. Tämä on täsmälleen sitä samaa: se ei saa minua tuntemaan mitään.

...

Yksi outo yksityiskohta: emotionaalisesti vieraantunut päähenkilö menee kuuntelemaan Jouko Viidan intohimoista puhetta pimeään saliin. (En muista oliko sali oikeasti pimeä; mielikuvituksessani se oli pimeä.) Tässä kohtaa pysähdyin vainoharhaisesti, koska juttu vaikutti joltain laimealta parodialta kirjasta jonka kirjoitin 16-vuotiaana. Siinä on emotionaalisesti vieraantunut (KIINNOSTAVA) päähenkilö, joka menee kuuntelemaan (KIINNOSTAVAN) Jeremy Wittin puhetta pimeään saliin. Tästä käynnistyy nerokas tarina. Ja se on kaikki vain niin hemmetin kiinnostavaa ja kiihottavaa ja kuolattavan mahtavaa.

Voi hitto että mä oon hyvä.

MUKILOI MINUT

Olen nyt henkisesti todella, todella, todella pahassa paikassa. Toivon, että tämä on viimeinkin romahdus jonka jälkeen jonkin on muututtava.

Olen viettänyt nyt useamman päivän käytännössä sohvalla ja vain tuijottanut kattoon ja toivonut joutuvani psykoosiin että pääsisin pakoon tätä selkeää, kylmäävää, kuristavaa ymmärrystä siitä miten vituillaan asiat maailmassa ja elämässä ovat. Monta päivää olen tuijottanut kattoon ja laulanut ilmeettömänä tätä (EN TIEDÄ MIKSI):

Haluaisin että joku veisi minut johonkin laitokseen, jossa minusta vain huumattaisiin tai hakattaisiin tai karjuttaisiin tai mukiloitaisiin kaikki äly ja myötätunto ja käsityskyky ulos. Haluan olla sumea ja välinpitämätön ja tyhmä ja sekaisin.

Sinänsä kiinnostavaa: kun Jimmy Dean vääntelehtii tuskaisena ja ahdistuneena ruudulla, se näyttää romanttiselta ja kiinnostavalta ja seksikkäältä. Kun itse on siinä pimeydessä, se on pelkästään tuskaa ja kipua ja pakokauhua ja kipeitä kouristuksia ja ruokahaluttomuutta ja viileitä surun aaltoja jotka menevät jäätävinä rintakehän läpi. SURU, silloin kun itse koet sen, on vähiten seksikkäitä asioita koko maailmassa.

Miksi olen jäänyt tähän kiinni?

ONGELMA:

Viimeistään 11-vuotiaana tajusin, että yksinkertaisesti tajuan asiat nopeammin, sujuvammin ja itsenäisemmin kuin valtava enemmistö ihmisistä ympärilläni. Opin sairaalloisen nopeasti mitä tahansa matematiikasta historiallisiin yksityiskohtiin. Osaan yhdistää palaset toisiinsa niin tehokkaasti että se on tuskallista ja oksettavaa. Näen suuret alla vaikuttavat kuviot yhteiskunnassa ja maailmassa vaikka en haluaisi. Osaan erotella toimivat argumentit huonoista.

Olen VAHINGOSSA lukenut ja oppinut niin paljon ihmisen psykologiasta, etten enää yksinkertaisesti kykene ihmisen terveisiin psykologisiin defenssimekanismeihin ja älyllisiin irrationaalisuuksiin. Samalla näen jotakuinkin KAIKKIEN MUIDEN käyttävän näitä mekanismeja koko ajan, joka paikassa - itse asiassa joka. ikinen. vitun. ongelma tässä maailmassa selittyy nimenomaan ihmisten defenssimekanismeilla ja irrationaalisuuksilla. JOKA IKINEN.

Itse en vain pysty astumaan näihin bileisiin. En tunne kuuluvani ihmiskuntaan. En ole osallinen mihinkään. Seison kentän laidalla ja katson kun kaikki muut pitävät hauskaa silmät tyhjinä. Tämä tekee minut valtavan yksinäiseksi. Tiedän psykologiasta muun muassa sen, että ONNELLISUUS = MUUT IHMISET; jos et tunne kuuluvasi muiden joukkoon, olet onneton, piste.

Voi kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin minä. Tai minä olisin sellainen kuin kaikki. Tai oppisin edes vittu saatana helvetti jumalauta sietämään tätä ristiriitaa.

Jos koet ärtyväsi tästä omahyväisestä ininästä, niin älä huoli. Se ei tee minua mitenkään onnelliseksi.

Apua

Onko jannekortteinen.livejournal.com kadonnut lopullisesti?

Freud

Äitini antoi minulle jouluna kolme kappaletta sinimustia Black horse -boksereita. Viime yönä näin unta jossa makasin vessan lattialla ja söin niitä. Tungin niitä suuhuni ja nielin riekaleita. En usko että tälle on mitään freudilaista selitystä.

Radio Helsinki on vaihtanut taajuutta 88,6:sta 98,5:teen ja kaikki on pilalla. No ei tietenkään kaikki, mutta äänimaailma on jäädytetty. Vanha äänimaailma oli lämmin, nyt väliäänet ovat outoa viileää tsirputusta ja ihmisäänet kuuluvat kylmän etäisyyden päästä. (Monet ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että kaikki muutos on kehitystä, vaikka todellisuudessa joistakin asioista olisi hyvä pitää kiinni vaikka ikuisesti.) Pahinta on, että taajuutta on lähes mahdoton pitää päällä - se on niin lähellä muita taajuuksia, että radio hyppii koko ajan muualle. Kanavaa on käytännössä enimmäkseen mahdoton kuunnella. Argh. No mut mieluummin tällainen Radio Helsinki kuin ei ollenkaan Radio Helsinkiä.

Mulla on kaikkea tärkeää mistä kirjoittaa, mutta nyt ei jaksa.