Elämä on todella vaikeaa ja monimutkaista tällä hetkellä.
Sydämeni on särkynyt siitä mitä on ollut, siitä mitä on nyt ja siitä mitä on tulossa. Sydämeni on särkynyt pimeistä, väkivaltaisista asioista ja pimeistä, väkivaltaisista ihmisistä. Sydämeni on särkynyt hyvistä, kauniista asioista ja hyvistä, kauniista ihmisistä, koko maailmasta, kaikesta.
Joo. Olen ehkä tehnyt virheitä. En tiedä. Olen aika hukassa tällä hetkellä. Voi vittu.
Btw: Sivun katselut eilen: 384. Kiitos, liittolaiseni. Arvostan tätä.
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
perjantai 10. tammikuuta 2014
And when you want to live, how do you start? Where do you go, who do you need to know?
En ymmärrä onnellisia ihmisiä. En tiedä voiko heihin luottaa. Heiltä on pakko puuttua jokin pala aivoista tai sydämestä. Anteeksi nyt onnelliset ihmiset, mutta mikä teitä vaivaa? Hetkellinen maanisuus on ymmärrettävää, mutta en käsitä miten kukaan voi olla vakaasti onnellinen tässä maailmassa. Valaise minua. Valaise minut.
Kuuntele:
Tajusin tänään olevani yksin kotona. Kaikki huoneet olivat pimeinä. Työnsin The Smithsin Rank-live-CD:n äitini CD-soittimeen ja sitten soitin sitä täysillä ja tanssin mielipuolisesti varjona ympäri huoneita. Miten on MAHDOLLISTA että olen tähän mennessä pystynyt sivuuttamaan täydellisesti sen että The Smithsillä on Is It Really So Strange? -niminen kappale? En ymmärrä miten tämä on käytännössä mahdollista, mutten tosiaankaan ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut sitä. Tästä huolimatta pystyin laulamaan täydellisesti mukana. En tiedä mitä tapahtuu.
Yksi tärkeimmistä hetkistä elämässäni tapahtui noin 3 vuotta ja 4 kuukautta sitten, kun katsoin YouTubesta videon jossa Morrissey sanoo ettei hänellä ollut teininä kavereita ja ettei hän koskaan lähtenyt ulos muuten kuin kävelemään kotikatuaan edestakaisin. Kun katsoin sen videon, kaikki, kaikki, kaikki mullistui. Nojauduin tuolissani taaksepäin ja yhtäkkiä viimeisistä vuosista oli muodostunut jotain pyhää, vaikuttavaa ja helvetin hienoa. En enää halunnut sitä mitä kaikilla normaaleilla ihmisillä oli. Ulkopuolelle jääminen saattoikin olla kaunista. Häpeä ja yksinäisyyskin saattoi olla kaunista. Aknearvet saattoivat olla jotain kaunista.
Tähän kokemukseen perustuu suunnilleen kaikki mitä olen sen jälkeen kirjoittanut. Haluan tartuttaa sen niin moneen kuin mahdollista. Merkittävä osa maailman ongelmista liittyy siihen harhaluuloon, että normaaleilla ihmisillä on jotakin tavoittelemisen arvoista.
Hiljattain mulla oli noin parin viikon jakso, jota leimasivat voimakkaasti sietämättömät HÄPEÄFLASHBACKIT. En tiedä mistä ne tulivat. Tietty joukko tuskallisia kokemuksia yksinkertaisesti pyöri päässäni koko ajan, loputonta ympyrää. Olin jatkuvasti lyömässä itseäni otsaan ja valumassa tuskaisena polvilleni lattialle. Aivoni halusivat varmaan muistuttaa millainen surkea pelle pohjimmiltani olen.
Joka tapauksessa se oli kidutusta.
Eilen illalla lähdin ulos valvottuani 1,5 vuorokautta putkeen. Nousin bussiin kohti keskustaa, istuin takapenkille ja tajusin yhtäkkiä että kaikki häpeä oli kadonnut. Se oli yksinkertaisesti mennyt ohi. Huojuin takapenkillä, kaupunki juoksi ikkunoiden takana ja kuuntelin GOD SAVE THE QUEEN ja ajattelin että juuri näin haluan olla olemassa. Silmäni verestivät ja näytin roskiksesta kiivenneeltä ja mulla on yhä säälittävät viikset ja virnistelin itsekseni ja toinen matkustaja vilkuili minua epäluuloisesti, ja juuri niin sen kuuluukin olla.
Jos jonain päivänä minusta on tullut tylsä, niin murhatkaa minut.
On tammikuu ja tuntuu siltä kuin kevät olisi tulossa. Taivaalla oli sellainen valo tänään. Se saattaa olla maailmanlopun merkki, mutta se teki minut hetkeksi aikaa hyvin onnelliseksi.
Kuuntele:
Tajusin tänään olevani yksin kotona. Kaikki huoneet olivat pimeinä. Työnsin The Smithsin Rank-live-CD:n äitini CD-soittimeen ja sitten soitin sitä täysillä ja tanssin mielipuolisesti varjona ympäri huoneita. Miten on MAHDOLLISTA että olen tähän mennessä pystynyt sivuuttamaan täydellisesti sen että The Smithsillä on Is It Really So Strange? -niminen kappale? En ymmärrä miten tämä on käytännössä mahdollista, mutten tosiaankaan ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut sitä. Tästä huolimatta pystyin laulamaan täydellisesti mukana. En tiedä mitä tapahtuu.
Yksi tärkeimmistä hetkistä elämässäni tapahtui noin 3 vuotta ja 4 kuukautta sitten, kun katsoin YouTubesta videon jossa Morrissey sanoo ettei hänellä ollut teininä kavereita ja ettei hän koskaan lähtenyt ulos muuten kuin kävelemään kotikatuaan edestakaisin. Kun katsoin sen videon, kaikki, kaikki, kaikki mullistui. Nojauduin tuolissani taaksepäin ja yhtäkkiä viimeisistä vuosista oli muodostunut jotain pyhää, vaikuttavaa ja helvetin hienoa. En enää halunnut sitä mitä kaikilla normaaleilla ihmisillä oli. Ulkopuolelle jääminen saattoikin olla kaunista. Häpeä ja yksinäisyyskin saattoi olla kaunista. Aknearvet saattoivat olla jotain kaunista.
Tähän kokemukseen perustuu suunnilleen kaikki mitä olen sen jälkeen kirjoittanut. Haluan tartuttaa sen niin moneen kuin mahdollista. Merkittävä osa maailman ongelmista liittyy siihen harhaluuloon, että normaaleilla ihmisillä on jotakin tavoittelemisen arvoista.
Hiljattain mulla oli noin parin viikon jakso, jota leimasivat voimakkaasti sietämättömät HÄPEÄFLASHBACKIT. En tiedä mistä ne tulivat. Tietty joukko tuskallisia kokemuksia yksinkertaisesti pyöri päässäni koko ajan, loputonta ympyrää. Olin jatkuvasti lyömässä itseäni otsaan ja valumassa tuskaisena polvilleni lattialle. Aivoni halusivat varmaan muistuttaa millainen surkea pelle pohjimmiltani olen.
Joka tapauksessa se oli kidutusta.
Eilen illalla lähdin ulos valvottuani 1,5 vuorokautta putkeen. Nousin bussiin kohti keskustaa, istuin takapenkille ja tajusin yhtäkkiä että kaikki häpeä oli kadonnut. Se oli yksinkertaisesti mennyt ohi. Huojuin takapenkillä, kaupunki juoksi ikkunoiden takana ja kuuntelin GOD SAVE THE QUEEN ja ajattelin että juuri näin haluan olla olemassa. Silmäni verestivät ja näytin roskiksesta kiivenneeltä ja mulla on yhä säälittävät viikset ja virnistelin itsekseni ja toinen matkustaja vilkuili minua epäluuloisesti, ja juuri niin sen kuuluukin olla.
Jos jonain päivänä minusta on tullut tylsä, niin murhatkaa minut.
On tammikuu ja tuntuu siltä kuin kevät olisi tulossa. Taivaalla oli sellainen valo tänään. Se saattaa olla maailmanlopun merkki, mutta se teki minut hetkeksi aikaa hyvin onnelliseksi.
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Hei
Voisiko joku - kuka tahansa - laittaa vaikka omaan blogiinsa linkin tähän blogiin ja selittää maailmalle lyhyesti miksi sitä linkkiä kannattaa klikata? Siis sillä edellytyksellä että ylipäätään pidät linkkiä klikkaamisen arvoisena.
Haluan jonkun lukevan tätä. Haluan jonkun sanovan jotain. Ihan sama mitä, vaikka jotain raivokasta ja karmeaa, kunhan jotain totta. Haluan jonkun rakastavan tai vihaavan minua. Haluan mahdollisimman monen kiinnostavan sielun törmäävän minun kiinnostavaan sieluuni. Tarvitsen sitä.
Would it be too much to ask?
Haluan jonkun lukevan tätä. Haluan jonkun sanovan jotain. Ihan sama mitä, vaikka jotain raivokasta ja karmeaa, kunhan jotain totta. Haluan jonkun rakastavan tai vihaavan minua. Haluan mahdollisimman monen kiinnostavan sielun törmäävän minun kiinnostavaan sieluuni. Tarvitsen sitä.
Would it be too much to ask?
maanantai 6. tammikuuta 2014
Tappelu alkaa
Syy sille etten ole kirjoittanut mitään on että ensimmäistä kertaa varmaan neljään vuoteen sain jonkinlaisen flunssan. Tässä yhtenä aamuyönä vain heräsin ja tajusin olevani sairas.
Loogisesti lähdin siis ulos pimeään kylmyyteen ajelemaan aamun ensimmäisillä busseilla. Istuin tyhjässä bussissa ja tajusin yhtäkkiä: en ole kateellinen kenellekään. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole niitä asioita jotka haluan. Tämä on sikäli järkyttävää, että minulla itselläni ei ole toistaiseksi mitään.
Ei ole ihmistä, jonka elämän haluaisin itselleni. On kauhea ajatus, että joutuisin yhtäkkiä jonkun hyvin pärjäävän, sosiaalisesti menestyvän urheilijan elämään. Se olisi Helvetti. Ainut elämä jonka haluan on elämä jonka olen itse aikeissa hankkia. Hyvin harvalla ihmisellä Suomessa tai maailmassa olisi edes potentiaalisesti edellytyksiä tulevaisuuteen, jonka aion hankkia itselleni. Ainut ihminen, joka voi päästä sinne minne haluan, olen minä.
Tämä ei tarkoita että välttämättä pääsisin sinne minne haluan. Aion kirjoittaa kirjoja ja menestyä siinä, big time. Aion muuttaa käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Aion aloittaa tietyn kokoluokan vallankumouksia. Jotkut sydämet odottavat jotakuta sytyttämään ne, ja minä aion olla se tuli. Tämä on kaikki hullua, tämä on äärimmäisen vaativa kahlekuningastemppu, mutta kukaan muu kuin minä ei osaisi tai jaksaisi tehdä sitä, ja minunkin kohdallani onnistuminen on kutkuttavan epätodennäköistä.
Elämäni tähän mennessä on ollut aika poikkeuksellinen. Se on kuitenkin ollut tarpeeksi tavanomainen jotta moni muu voisi löytää minusta kosketuspintaa, tai ystävän käden, tai jotain. Kaikki paska (kirjaimellisesti) ja pimeys (kirjaimellisesti) on hionut minusta jotain sekavaa ja toimintakelvotonta, joka kuitenkin lopulta juuri siksi voi toimia.
Aamuisilla busseilla ajeltuani aloin katsoa dokumenttia Mozartista.
Olin kuumeinen ja puoliunessa, mutta havahduin kun dokumentissa alettiin siteerata Mozartin kirjeenvaihtoa. Mozart kirjoitteli 21-vuotiaana kirjeissään suunnilleen tällaisia juttuja: "Mikä pitkä, melankolinen nuotti! Mamma sanoo: 'Olen jokseenkin varma että päästit yhden.' 'Luulenpa että olet väärässä', vastaan. Vien sormeni perseeseeni, nostan sen nenäni eteen ja haistan. Kyllä vain, mamma taisi olla oikeassa!"
Huh! Tämä oli yllättävä käänne.
En jatka aiheesta enempää. Ei kun jatkan sittenkin. Itse olen hyvin kiinnostunut paskasta ja muista luonnollisista ruumiillisista toiminnoista ja etenkin siitä miten ihmiset suhtautuvat niihin. Jos joku salaperäinen, kiehtova henkilö yhtäkkiä pieraisisi, lumous särkyisi useimmissa tapauksissa, eikä tässä ole mitään järkeä. Usein oletetaan, ettei Merkittävä Sielu voi asua inhimillisessä ruumiissa, ja tämä on mielestäni sangen kiinnostavaa. Itsekin oletan näin, se on automaattista eikä mitenkään rationaalista.
Ei ole rationaalista pitää joitakuita ihmisiä yli-ihmisinä, mutta niin meitsi vaan pitää. Lumous ja se tosiasia että SE ON JATKUVASSA VAARASSA SÄRKYÄ ovat todella kiihottavia asioita, kirjaimellisesti ja fyysisesti kiihottavia, ehkä kiihottavimpia jotka tiedän.
Mozart on relevant siksi, että uskon itse olevani jonkinlainen lapsinero. Tai ainakin olleeni sellainen 16-vuotiaana. Jos kirja jonka kirjoitin 16-vuotiaana todella on sellainen kuin muistan sen olevan (en ole uskaltanut koskea siihen vähään aikaan), se on Jotain Äärimmäisen Poikkeuksellista ja Epänormaalia. 16-vuotiaana (ja ehkä toisinaan vieläkin) mulla oli kahdet aivot: yhdet normaalielämän aivot, ja toiset joista virtasi neroutta johon normaalielämän aivoni eivät ikinä olisi voineet kyetä.
(Tärkeä tieto: oletan että näin Stan Saanilan raahautuvan jollain eiralaisella kadulla sairaan ja masentuneen oloisena. Ehkä hänen karmeat Greenpeace-"vitsinsäkin" ovat lopulta jäljitettävissä johonkin inhimilliseen ja ymmärrettävään. Oijoi, voi sitä vanhaa karvaturpaa!)
Joo. Joka tapauksessa.
2014 alkoi.
Vuoden 2011 piti olla mullistava vuosi elämässäni; kaikki kuitenkin putosi silloin taivaalta ja tuhoutui täydellisesti, joten voi vittu soikoon, jos 2014 ei nyt ole se mullistus, niin vannon että tapan kaikki. (Tämä oli liioittelua. En tietenkään tapa kaikkia.)
Olen nyt ihan tarpeeksi monta vuotta istuskellut ja pureskellut kynsinauhojani ja suunnitellut että millainen Elämäni on oleva sitten kun alan Elää sitä. Tänä vuonna ajattelin aloittaa sen Elämisen. Ei ole enää mitään tekosyytä pysytellä neljän seinän sisällä. Pakko astua ulos ja KOKEILLA. Jos kaikki tuhoutuu, niin sitten kaikki tuhoutuu, se on tapahtunut ennenkin, pääsen aina takaisin ylös.
Tässä mun uuden vuoden lupaukset. Vuoden 2014 viimeisellä minuutilla haluan voida sanoa seuraavien asioiden tapahtuneen:
1. Olen lähtenyt ulos täältä. Olen alkanut olla olemassa sosiaalisesti. Elämääni on astunut kiinnostavia ihmisiä, ja minä olen astunut heidän elämäänsä.
2. Olen kirjoittanut ton Saatanan Kirjan loppuun.
3. Olen saanut jonkun lupaamaan, että se julkaistaan. Ja uskomaan siihen ja minuun ja tähän koko juttuun.
That's it. Jos nämä asiat tapahtuvat, elämäni mullistuu niin täydellisesti että pääni saattaa räjähtää. Haluan että se räjähtää, saatana.
Loogisesti lähdin siis ulos pimeään kylmyyteen ajelemaan aamun ensimmäisillä busseilla. Istuin tyhjässä bussissa ja tajusin yhtäkkiä: en ole kateellinen kenellekään. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole niitä asioita jotka haluan. Tämä on sikäli järkyttävää, että minulla itselläni ei ole toistaiseksi mitään.
Ei ole ihmistä, jonka elämän haluaisin itselleni. On kauhea ajatus, että joutuisin yhtäkkiä jonkun hyvin pärjäävän, sosiaalisesti menestyvän urheilijan elämään. Se olisi Helvetti. Ainut elämä jonka haluan on elämä jonka olen itse aikeissa hankkia. Hyvin harvalla ihmisellä Suomessa tai maailmassa olisi edes potentiaalisesti edellytyksiä tulevaisuuteen, jonka aion hankkia itselleni. Ainut ihminen, joka voi päästä sinne minne haluan, olen minä.
 |
| Äitini on puhutellut minua viime päivinä nimellä "James". En tiedä viittaako hän James Deaniin vai James Hirvisaareen. Kumpikin olisi yllättävä käänne. |
Tämä ei tarkoita että välttämättä pääsisin sinne minne haluan. Aion kirjoittaa kirjoja ja menestyä siinä, big time. Aion muuttaa käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Aion aloittaa tietyn kokoluokan vallankumouksia. Jotkut sydämet odottavat jotakuta sytyttämään ne, ja minä aion olla se tuli. Tämä on kaikki hullua, tämä on äärimmäisen vaativa kahlekuningastemppu, mutta kukaan muu kuin minä ei osaisi tai jaksaisi tehdä sitä, ja minunkin kohdallani onnistuminen on kutkuttavan epätodennäköistä.
Elämäni tähän mennessä on ollut aika poikkeuksellinen. Se on kuitenkin ollut tarpeeksi tavanomainen jotta moni muu voisi löytää minusta kosketuspintaa, tai ystävän käden, tai jotain. Kaikki paska (kirjaimellisesti) ja pimeys (kirjaimellisesti) on hionut minusta jotain sekavaa ja toimintakelvotonta, joka kuitenkin lopulta juuri siksi voi toimia.
Aamuisilla busseilla ajeltuani aloin katsoa dokumenttia Mozartista.
 |
| Tää on kai Mozart. |
Olin kuumeinen ja puoliunessa, mutta havahduin kun dokumentissa alettiin siteerata Mozartin kirjeenvaihtoa. Mozart kirjoitteli 21-vuotiaana kirjeissään suunnilleen tällaisia juttuja: "Mikä pitkä, melankolinen nuotti! Mamma sanoo: 'Olen jokseenkin varma että päästit yhden.' 'Luulenpa että olet väärässä', vastaan. Vien sormeni perseeseeni, nostan sen nenäni eteen ja haistan. Kyllä vain, mamma taisi olla oikeassa!"
Huh! Tämä oli yllättävä käänne.
En jatka aiheesta enempää. Ei kun jatkan sittenkin. Itse olen hyvin kiinnostunut paskasta ja muista luonnollisista ruumiillisista toiminnoista ja etenkin siitä miten ihmiset suhtautuvat niihin. Jos joku salaperäinen, kiehtova henkilö yhtäkkiä pieraisisi, lumous särkyisi useimmissa tapauksissa, eikä tässä ole mitään järkeä. Usein oletetaan, ettei Merkittävä Sielu voi asua inhimillisessä ruumiissa, ja tämä on mielestäni sangen kiinnostavaa. Itsekin oletan näin, se on automaattista eikä mitenkään rationaalista.
Ei ole rationaalista pitää joitakuita ihmisiä yli-ihmisinä, mutta niin meitsi vaan pitää. Lumous ja se tosiasia että SE ON JATKUVASSA VAARASSA SÄRKYÄ ovat todella kiihottavia asioita, kirjaimellisesti ja fyysisesti kiihottavia, ehkä kiihottavimpia jotka tiedän.
Mozart on relevant siksi, että uskon itse olevani jonkinlainen lapsinero. Tai ainakin olleeni sellainen 16-vuotiaana. Jos kirja jonka kirjoitin 16-vuotiaana todella on sellainen kuin muistan sen olevan (en ole uskaltanut koskea siihen vähään aikaan), se on Jotain Äärimmäisen Poikkeuksellista ja Epänormaalia. 16-vuotiaana (ja ehkä toisinaan vieläkin) mulla oli kahdet aivot: yhdet normaalielämän aivot, ja toiset joista virtasi neroutta johon normaalielämän aivoni eivät ikinä olisi voineet kyetä.
(Tärkeä tieto: oletan että näin Stan Saanilan raahautuvan jollain eiralaisella kadulla sairaan ja masentuneen oloisena. Ehkä hänen karmeat Greenpeace-"vitsinsäkin" ovat lopulta jäljitettävissä johonkin inhimilliseen ja ymmärrettävään. Oijoi, voi sitä vanhaa karvaturpaa!)
 |
| Toi jäbä nahkarotsissa on niinku koko maailma |
Joo. Joka tapauksessa.
2014 alkoi.
Vuoden 2011 piti olla mullistava vuosi elämässäni; kaikki kuitenkin putosi silloin taivaalta ja tuhoutui täydellisesti, joten voi vittu soikoon, jos 2014 ei nyt ole se mullistus, niin vannon että tapan kaikki. (Tämä oli liioittelua. En tietenkään tapa kaikkia.)
Olen nyt ihan tarpeeksi monta vuotta istuskellut ja pureskellut kynsinauhojani ja suunnitellut että millainen Elämäni on oleva sitten kun alan Elää sitä. Tänä vuonna ajattelin aloittaa sen Elämisen. Ei ole enää mitään tekosyytä pysytellä neljän seinän sisällä. Pakko astua ulos ja KOKEILLA. Jos kaikki tuhoutuu, niin sitten kaikki tuhoutuu, se on tapahtunut ennenkin, pääsen aina takaisin ylös.
Tässä mun uuden vuoden lupaukset. Vuoden 2014 viimeisellä minuutilla haluan voida sanoa seuraavien asioiden tapahtuneen:
1. Olen lähtenyt ulos täältä. Olen alkanut olla olemassa sosiaalisesti. Elämääni on astunut kiinnostavia ihmisiä, ja minä olen astunut heidän elämäänsä.
2. Olen kirjoittanut ton Saatanan Kirjan loppuun.
3. Olen saanut jonkun lupaamaan, että se julkaistaan. Ja uskomaan siihen ja minuun ja tähän koko juttuun.
That's it. Jos nämä asiat tapahtuvat, elämäni mullistuu niin täydellisesti että pääni saattaa räjähtää. Haluan että se räjähtää, saatana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)