Olen häirikkö

Olen palannut. Tämä "blogi" vaikuttaa näin ulkopuolisen silmin aika kiihkeältä paikalta. Paljon seksuaalisia jännitteitä. Roolihahmojen välillä.

Minulla on käsittääkseni oikeus puhua täysin käsittämättömiä, sillä olen hullu ja kello on seitsemän aamulla.

Voisin laittaa tänne viehättäviä kuvia itsestäni. Olen käyttänyt avatarinani yhtä kuvaa, jossa olen 15, ja toista kuvaa, jossa en itse esiinny.

Laitan tänne kuvan itsestäni. Minä olen tässä:



Miten noin täydelliset kasvot voivat olla olemassa? Tai eiväthän ne ole. Ne ovat enää pelkkää luuta. Tai en tiedä. En tiedä kuinka nopeasti luut maatuvat tai kuinka James Deanin verisestä ja kaiken kaikkiaan eritteisestä ruumiista päästiin eroon. Ehkä se poltettiin. En tiedä.

Kuolemassa ahdistavinta on peräsuolen viimeinen toiminta.

Anteeksi.

Oh! Luojan tähden!

Jos olisin yhtä kaunis kuin Miki Liukkonen (kuvassa vasemmalla [edit: ahaa, kuva ei näy]), asiat sujuisivat helpommin. Tavallaan pidän itseäni ihan hyvännäköisenä. Naamasta. Minulla on kaunis naama. Jos vedän sille ylempänä olevaan kuvaan vangitun ilmeen, näytän James Deanilta. Mikään muu minussa ei ole kaunista. Tänä yönä.


En ole vilkaissut tätä blogia tms. aikoihin, koska en ole uskaltanut. Tällä välin kaikenlaista outoa on tapahtunut. Ihan oikeasti outoa. Järkyttävää. Aavemaista. Itse asiassa olen kirjoittanut näistä kiehtovista tapahtumista valmiita blogimerkintöjä. Laitan ne tänne myöhemmin, mutta nyt minun on kirjoitettava tärkeämmistä asioista:



Kävelin sillalla ja vastaan tuli Remus Lupin.

EI siis tämä:

 

Hyi.



Joka tapauksessa osallistuin Pride-kulkueeseen oikean, viiksettömän Lupinin oikeuttamana. Kulkueessa oli tylsää, koska en tuntenut marssivani minkään vähääkään ”radikaalin” tai ”kuohauttavan” tai ”vaietun” takia. Se vallankumous on jo tapahtunut tässä osassa maailmaa, uskokaa tai älkää. Sitä paitsi monet ympärilläni marssivat ihmiset olivat aika typeriä. Toivoin koko ajan, että joku hyökkää kulkueeseen vain sumuttaakseen minua jotenkin. Mutta mitään ei tapahtunut.

Penis on inhottava. Vagina on inhottava. Tunnen kipua nähdessäni toisiinsa tunkeutuvia genitaaleja. Se on luonnotonta. Tulee samanlainen tunne kuin silloin, kun liitutaulua raavitaan kynnellä. En ymmärrä miten kukaan pystyy katsomaan pornoa kun sukuelimet ovat niin inhottavia. Tai harrastamaan seksiä. Tai tekemään ylipäätään mitään tiedostaen sukuelinten olemassaolon. En halua olla missään tekemisissä sukuelinten kanssa, en penisten, kivesten, emätinten, erinäisten välimuotojen tai ylipäätään minkään kanssa. En halua olla tekemisissä minkään kanssa.

Tälläkin hetkellä tuhannet erikokoiset ja -ikäiset ihmiset tyydyttävät itseään metsissä ja pelloilla ja supermarketeissa ja toimistoissa ja niin edelleen. Kerran näin hiekalla alastoman miehen, joka tyydytti itseään ja hymyili minulle.

Se mies olin minä. Mitä? Olen kovin väsynyt.

Odotan myrskyä, joka vihdoin lyö minua.





En ole koskaan

- harrastanut seksiä

- suudellut ketään

- ollut humalassa baarissa, puistossa, klubilla, festareilla, kirkossa tai millään muullakaan julkisella paikalla

- hengannut jonkun kanssa ja nauttinut siitä

- kokeillut huumeita

- tupakoinut sanan varsinaisessa merkityksessä

- tapellut fyysisesti tuttujen tai tuntemattomien kanssa

- käyttäytynyt millään muotoa terveen teini-ikäisen tavoin


Enkä muuten ole aikeissa tehdä asialle mitään. Tämä on minun voimatonta kapinaani. Samoin kapinaa on rahan antaminen romanikerjäläisille oikeiden ihmisten tuijottaessa. Ja loukkaantuneiden eläinten vaivalloinen pelastaminen. Ja itkeminen pyörällä ajettaessa.

(Onneksi tämänaamuisessa Radio Helsingin aamushow'ssa ei ole se plösö kiusaaja mukana. Se Harri Niemi tai joku. Hänen käsityksensä huumorista on yksinkertaisesti muiden haukkuminen ja pilkkaaminen. Hauska ei voi olla olematta ilkeä ja kovaääninen. Piste. En tajua miten ne kaksi kiltimpää kestävät sitä jatkuvaa virnuilua. Minulle tulee siitä aina ahdistunut ja levoton fiilis. Mutta sehän on vain "kiusoittelua" ja "läppää". "Hanki huumorintaju"!)

Olen keski-ikäisten akateemisten naisten unelma. Olin yhtenä aamuyönä kävelyllä ja yhtäkkiä olikin aamupäivä. Istuin penkillä jossain syrjäisessä puistonnurkassa runollisen näköisenä, kun keski-ikäisen akateemisen naisen koirat tulivat nuuskimaan minua. Hymyilin naiselle ja tämä heilautti kauempaa kättään ujosti. Ehkä annoin hänelle toivoa.

Sitä ennen minulla oli hauskaa jossain pienessä kaupassa. Kävelin sisään jostain ovesta ja tajusin olevani ruokakaupassa. Myyjätyttö sanoi "Huomenta". Jostain syystä kuljin mykkänä eteenpäin ja reagoin toivotukseen vasta kymmenen sekuntia myöhemmin pitkällä "Hhhhhh"-äänteellä.

Kaupan käytävät muodostivat eräänlaisen sokkelon, jonka olennaisin osa oli hyllyjen lomaan muodostuva kehä. Tästä syystä aloin kiertää pitkää ympyrää kaupassa, josta en halunnut ostaa mitään. Kolmannen kafkamaisen kierroksen ollessa meneillään toinen myyjätyttö, ilmeisesti jonkinlainen harjoittelija, alkoi etsiä oikeaa hyllyä jollekin tuotteelle. Käytännössä katsoen hän alkoi siis jahdata minua. Jouduin lievään paniikkiin; se on jokin primiitiivinen reaktio silloin kun joku kulkee perässäsi ja ilmestyy näkyviin kulmien takaa. Otin vähän juoksuaskelia. Lopulta pysähdyin karkkihyllyn eteen. Ostin kolme pulloa sitruunaisesti maustettua mineraalivettä. Myyjätyttö, jolle en ollut sanonut huomenta, kohteli minua tylysti. Pakenin kaupasta ja menin meren lähelle ja kihersin pitkään ja lapsekkaasti ja ihmiset luulivat että olin hullu ja resuinen.

Haluan. En tiedä mitä.

Ehkä nerouteni nostaa minut täältä. Ja sitten se tuhoaa minut.

Morrisseyn naama on niin järkälemäinen ja liioitellun maskuliininen, että se näyttää ensin melkein rumalta. Naamaan pitää tottua ennen kuin siitä tulee söpö. Jos Morrisseyn harrastuksiin lukeutuisi dragiin pukeutuminen, hän olisi pelkästään epäuskottava ja täten pelkästään hauska.

Pornosta ja muusta

Yritin kirjoittaa tänne jotain eilen iltapäivällä, mutten viitsinyt kirjautua Bloggeriin, ja niinpä vietin koko illan ja melkein koko yön tekemällä kaikenlaista muuta "ensin". En tehnyt mitään merkittävää.

Minulla on ongelma. Joka kerta kun saan oksennettua tänne jotain, poden jonkinlaista moraalikrapulaa seuraavat kolme viikkoa. En viitsi edes avata blogia ja katsoa mitä kirjoitin, sillä muistikuvissani teksti näyttäytyy jonain hirviömäisen kiusallisena. Kun olen vältellyt asiaa kolme viikkoa ja valvonut pari vuorokautta, uskaltaudun tänne kuitenkin aina lopulta ja pidän aikaansaannoksiani ihan vekkuleina. Hirviömäisen kiusallisina, mutta ihan vekkuleina.

Tiheyden puute päivitystahdissa ei siis johdu siitä, etteikö minulla olisi mitään asiaa. Minulla on loputtomasti asiaa. Siksi jokainen kirjoitukseni on epäinhimillisen pitkä. Olisi tietysti sievempää ripotella viisauden helmiä lyhyissä asiallisissa teksteissä joka toinen päivä, mutten osaa.

Kitalakeeni on kertynyt kaikenlaista pahanmakuista sanottavaa erilaisille ihmisille, joita olen nähnyt "mediassa" yms. En jaksa tehdä asialle mitään nyt. En jaksa kirjoittaa epäinhimillisen pitkästi.

Yhden asian hoidan kyllä heti, koska muuten unohdan sen.

Joku Jani Kinnunen mainitsee Joonas Konstig -tekstini Facebookissa sivulla, jolla esittelee pihvien kuvia. Hänen mukaansa juttuni on "järjettömän pitkä tilitys, kun joku nykysuomalaiseen tapaan pahastui [Konstigin tekstistä]. :)"


 
"Järjettömän pitkä" tarkoittaa käytännössä sitä, ettei Jani Kinnunen lukenut kirjoitusta. Näin toimii tyypillinen kiusaaja, joka on muka nauravinaan kovalla äänellä aina kun joku asettuu puolustamaan kiusattua. (Hassu fakta: Konstigin teksti on pidempi kuin omani.)

Hänen kieltäytymisensä tekstini lukemisesta selittää myös hänen väärinkäsityksensä: hän erehtyy kuvittelemaan, että olen "pahastunut" Konstigin kirjoituksesta.


Oikaisen hänen erehdyksensä.


Sanan "pahastua" käyttäminen tässä tilanteessa on räikeää vähättelyä. Kun kyse on lukemattomista silmittömästi kärsivistä viattomista ja koko maailmanhistorian suurimmasta moraalisesta kysymyksestä, ei "pahastuta" tai suutahdella. Kun joku - tässä tapauksessa Joonas Konstig - asettuu satojen miljardien lastenkaltaisten olentojen elämänpituisen, sanoinkuvaamattoman kivun ja tuskan puolelle (vain siksi, että saisi tuntea olevansa kerrankin normaali; kiusaajien eikä kiusattujen puolella), minä en pahastu.


Sen sijaan minä suutun. Raivostun. Tulen uskomattoman surulliseksi. Menetän yöuneni. Tunnen kauheaa kipua jossain keuhkojeni alueella. Tunnen itseni voimattomaksi silittäessäni koiraani. En jaksa innostua auringonpaisteesta. Toivon koko ihmiskunnan kuolemaa. Menetän haluni elää. Saadakseni sen takaisin minun on kirjoitettava.


En siis kirjoittanut Joonas Konstigille siksi, että "pahastuin". Kirjoitin, koska se on ainut keinoni jaksaa elää maailmassa, jossa pienet, heikot ja viattomat kärsivät teidän kaltaisienne takia, Jani Kinnunen. Ette varmaankaan ole paha; olette vain "elämännautiskelija", jonka elämännautiskelun rinnalla näillä pienillä ja viattomilla ei valitettavasti ole mitään merkitystä:

He ovat oikeasti olemassa. Suljettujen ovien ja paksujen seinien takana jossain kaukana keittiöstänne, hyvä Jani Kinnunen, mutta olemassa he ovat silti. Kuinka paljon teihin itseenne sattuisi samassa tilanteessa? Heihin sattuu yhtä paljon. Kärsimyksessä he ovat kaltaisianne. Älyssä he ovat lapsia.

Pyydän siis, ja lakkaan samalla teitittelemästä:

katso heitä. Älä naura kovaa. Ole hetki aivan hiljaa.




___





Muita asioita: Näin Tarja Halosesta kertovan elokuvan. Hämmästyin sitä inhimillisen lämmön, myötätunnon ja mustan huumorin määrää. Tarja Halonen on uskomaton ihminen, eikä tällä ole mitään tekemistä puoluepolitiikan kanssa. Hän on tavallaan lempi-ihmiseni Paul McCartneyn ohella. He ovat vieläpä samaa sukupolvea, enkä usko että se on sattumaa. Arvelen että ihmislajin empatiakyky oli ja on korkeimmillaan nimenomaan 60-luvulla nuoruuttaan eläneen sukupolven kohdalla. He olivat kaikkea mitä minun sukupolveni ei ole. Paska tapahtuu.

Äh. En kirjoita enempää. Kirjoitan huomenna! Ehkä.

Sanon vielä jotain. Hmm.

Porno ei toimi.

Love will tear me apart

Istuin perjantain ja lauantain välisenä yönä (todennäköisesti, en enää ole selvillä viikonpäivistä) pimeillä rantakallioilla (voiko rantakallioita kuvailla pimeiksi?). En ollut kovin kaukana keskustasta. Tästä huolimatta lähistöllä ei liikkunut ketään (outoa - ja nyt lakkaan käyttämästä jatkuvasti sulkeita). Vaikka olisikin liikkunut, hän tuskin olisi kiinnittänyt huomiota traagiseen olemukseeni. Pimeyden nielussa olin melko näkymättömissä.

Joka tapauksessa istuin ja tuijotin merelle. Merta ja taivasta oli mahdoton erottaa toisistaan, mutta horisontin kohdalla pimeydessä näkyi outo ruskea viiva. En tiedä mikä se oli. Ei kai aurinko voi näkyä siihen aikaan?

Ajattelin Adolf Hitleriä. Hän kiehtoo mieltäni. Olisi helppo niputtaa hänet tunteettomien psykopaattien tasapaksuun ja ikävystyttävään joukkoon, mutta toisaalta... Tämä saattaa tietysti olla pelkkää natsipropagandaa, mutta tietääkseni Hitler rakasti lapsia ja eläimiä. Olen nähnyt kuvia hänestä ja lapsista. Hänen silmissään näkyy aitoa lämpöä. Väitetään jopa, että hän olisi ollut kasvissyöjä "osin eettisistä syistä". Haluan uskoa tähän, sillä se tekee asioista miljardi kertaa monimutkaisempia eli kiinnostavampia.

Jos Adolf Hitler rakasti lapsia ja eläimiä, hän ei ollut psykopaatti. Mikä hän sitten oli? Jos hän ei ollut psykopaatti eli paha, miten hän pystyi siihen minkä teki? Vastaus on oikeastaan melko yksinkertainen.

Usein paha ihminen ja pahuus sekoitetaan keskenään. Mutta siinä missä pahat ihmiset eivät kykene hyvään, hyvät ihmiset kykenevät pahaan. Eihän meillä muuten olisi sotia ja teurastamoita.

Hitlerin tapaus on aika tavanomainen: jos yksilö himoitsee pakkomielteisesti valtaa, ei hänelle ole mitenkään mahdotonta komentaa käyntiin veristä joukkotuhontaa. Sellaistahan on tehty läpi historian, jopa Jahven toimesta. Ihmisen kyky kääntää myötätuntonsa ja ymmärryksensä pois päältä on pelottava voima ja määrittää koko lajin historiaa aina tähän aamuyöhön asti. Valittu välinpitämättömyys on ihmisyyden pimein puoli. Kaikki me pystymme siihen. (Jotkut meistä eivät tosin halua. He lakkaavat syömästä lihaa, mikä symboloi moraalisen kehityksen viimeistä askelta: "Mikään tekosyy - niin kuin toisen olennon väri, muoto tai älykkyysosamäärä - ei anna minulle oikeutta satuttaa olentoa, johon sattuu".)

Oliko Hitler paha vai tekikö hän vain pahaa? Is evil something you are or something you do? En tiedä. Sen tiedän, että Atriakin tarvitsee toimitusjohtajansa.

Tässä kiva pikku kuva:

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua työpäivä jatkui ja he palasivat opastamaan lapsia kaasukammioihin.

Kalliolla istuessani ajattelin myös itseäni. Ajattelen nykyään paljon itseäni. Syyllinen on tämä blogi (juuri niin, blogi - miksei tätä saisi kutsua blogiksi?). Koirani on kevään tullen alkanut piehtaroida jäljellä olevissa lumilaikuissa ja minä itsessäni. Se häiritsee Luomisprosessiani. En jaksa ajatella mielikuvitusystäviäni, kun ajattelen koko ajan itseäni ja tulevaisuuttani. Höpisen itsekseni vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei ole minulta kysynyt.

Sivelin kalliota vieressäni (melodramaattisena ihmisenä todella sivelin sitä) ja mietin, että siinä saattaisi istua joku. Minua ovat viime aikoina riivanneet jatkuvasti välähtelevät mielikuvat kaikista niistä ihmisistä, joita en ole vielä löytänyt mutta joiden sieluja rakastaisin. Kuvat kaikista seikkailuista. Olen vahvasti tietoinen siitä, etten ole ainut... tällainen ihminen maailmassa. Niin haluan ainakin uskoa. En tarkalleen tiedä millainen olen, mutta tiedän millainen en ole. En ole ihminen, joka lähtee perjantai-iltana kaupungille juomaan.

Itse asiassa perjantai-iltaisin pysyttelen yleensä kotona. Vihaan viikonloppuja, koska viikonloppuisin ihmiset ovat öisinkin liikkeellä. Maanantaina voin taas käynnistyä: vaeltelen illalla ahdistuneena ympäri hiljaista kaupunkia ja palaan kotiin viimeisellä bussilla, sitten sulkeudun huoneeseeni ja odotan aamuyön ensimmäistä bussia. Sitten lähden taas onnellisena ja jahtaan nousevaa aurinkoa busseilla, junilla, ratikoilla ja metroilla unisten tavallisten ihmisten seassa. Päivistä en muista mitään.

En ole koskaan varsinaisesti käynyt töissä, mutta nyt, kun en enää käy edes koulussa, elämästäni on tullut oudon unenomaista. Muistan, että aikoinaan rakastin viikonloppuja. Nyt kaikki on toisin. Yhteiskunnallinen selkärankani on täysin surkastunut, mutta moraalinen selkärankani (eli sydämeni) elää vahvempana kuin koskaan.

Missä ovat kaikki muut kummajaiset? Missä on se, jonka kanssa lähteä keskellä yötä merenrantaan ihastelemaan maailmankaikkeutta? Missä on se, jota ei kauhistuta hypätä ensimmäiseen lähtevään junaan tai tanssia eduskuntatalon portailla? MISSÄ OVAT NUORET HULLUT? En tiedä. Ehkä he ovat kaikkialla ympärilläni. Ehkä en vain huomaa heitä. Ehkä hekin ajelehtivat ympäri kaupunkia niin kuin minä. Ehkä he vain näyttävät normaaleilta.

Minulla oli todellisia ystäviä viimeksi 12-vuotiaana. Olin suosittu lapsi. (Olen nykyään ylpeä siitä, etten saavuttanut asemaani pelottelulla ja kiusaamisella vaan yksinkertaisesti olemalla reilu ja kiva.) Pyörin coolien, vaikeiden ihmisten kanssa. (Myöhemmin heistä kaikista tuli nuorisorikollisia tai taiteilijoita. Olen osasyyllinen.) 12-vuotiaana tajusin ettei taivasta ole ja menetin puhekykyni kuukausiksi. Se ei ollut kovin hyvä tapa aloittaa yläastetta. Sen jälkeen minulla oli silloin tällöin jotain häilyviä "kavereita", mutta pakenin heitä koska he olivat tyhmiä, tylsiä ja tavallisia. Tai rasisteja.

Minulla ei siis ole mitään kokemusta siitä kaikesta, mitä nuoruudella yleensä tarkoitetaan. En ole koskaan pyörinyt ostareilla ikäisteni kanssa. Ei, olenpas - kerran, mutta sellaisella absurdilla tavalla jollaista minulta voi odottaa. Kun olen kommunikoinut tavallisten nuorten kanssa, olen panssaroinut itseni omituisella huumorilla ja uupunut nopeasti. En edes tiedä, millaista on olla oma itsensä toisen ihmisen seurassa. Tarvitsisin kummajaisen, rikoskumppanin, jonkun yhtä epänormaalin.

16-vuotiaana olin vähällä lyödä itseni läpi tavallisten nuorten sosiaalisessa maailmassa, mutta sitten Morrissey tunkeutui elämääni. Tuo kirottu vaikertaja takoi päähäni tuhoisan ajatuksen: Why bother? Toisin sanoen lakkasin yrittämästä. (Tajusin muuten äskettäin, että Morrisseyn vaikutus elämääni saattaa olla epäterveen voimakas. Muistan ajatelleeni häntä astellessani eroilmoitus kädessä kohti rehtorin kansliaa. Ihailen James Deanin kasvoja. Sulkeudun huoneeseeni. Myös elokuvien, musiikin ja kirjallisuuden pyhä kolminaisuus kuulostaa pelottavan tutulta.)

Voi voi. Olen niin traaginen hahmo, että pitäisi varmaan itkeä enemmän.

Loppujen lopuksi haluan vain tulla rakastetuksi. Haluan tulla osaksi jotakuta. Siitä faniudessakin on kysymys. Moni Aikuinen Ihminen pitää fanittamista älyttömänä ja lapsellisena touhuna, mutta jos haluaa tulla kiinnostavaksi ihmiseksi, ei parempaa tietä ole: on annettava itselleen lupa imaista ja kiinnittää ruumiiseensa kiehtovia ihmisiä kuin kasvaimiksi tai uusiksi ruumiinosiksi. On otettava sisään myös ne, joita he ovat rakastaneet. Oscar Wilde oli mielestäni tylsä ja yhdentekevä virnuilija, mutta koska Morrissey rakasti häntä ja koska Morrissey on nyt osa minua, kannan minäkin Oscar Wildeä mukanani, halusin tai en.

Haluan olla sekoitus niitä kaikkia, joiden annan virrata aistinelimistäni sisään. Haluan James Deanin kasvot, Gandhin asenteen ja Morrisseyn liikkeet. Kaiken ytimessä on kuitenkin se raaka hahmo, joka olin ennen kaikkia näitä vaikutuksia. "Minä".

Kävin tänään (tai siis eilen - onko aamu jo näin pitkällä?) eduskuntatalon portailla. Taisin vähän tanssahdellakin. Mietin, että voisin piruuttani alkaa lenkkeillä edestakaisin niitä portaita joka helvetin päivä. Ravaisin ylös alas hikisenä kylähulluna ja maan asioista päättävät tahot kulkisivat ohitseni työtehtäviinsä. Kunto kohoaisi. Sitä paitsi se olisi hauskaa. Ilmaisisin sillä jotakin, ainakin ahdistavaa huumorintajua.

Hieman myöhemmin kaukana keskustasta ylitin hiljaista siltaa, tuijotin hiukan maanisena kuuta ja lauloin: William, William it was really nothing... (Onko kuun nimi William?) Olin hyvällä tuulella.

Miksi tästä tekstistä tulee näin pitkä? Miksen osaa lopettaa ajoissa? Huoh.

Olen kaupungin oudoin poika.

Asia on nimittäin niin, että olen ihmissusi. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta se on totta. Kaikki kirkastunee siinä vaiheessa kun kirjani hävitetään komeassa kokossa ja minut perässä ja saan potkut Tylypahkan opettajanvirasta. (Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, minusta tulee legenda ja todella merkillinen osa historiaa. Ensin heidän on kuitenkin tuhottava minut. Niin on tapahduttava. Olen valmis. (Voi vittu mitä paskaa.))

En ole varma, pidänkö J. K. Rowlingista. Lähtökohtaisesti kavahdan lihansyöjiä, jotka kutsuvat itseään Morrissey-faneiksi. Rowlingissa on kuitenkin jotain salaperäistä: ihmisenä hän tuntuu olevan kuin yksi Potter-fani muiden joukossa, vähän outo ja nörtähtävä kikattelija, mutta hänen kirjansa - niissä on elämää suurempi pohjakuvio, jonka jumalat ovat varmaankin hänen kauttaan kirjoittaneet. Tämä pohjakuvio alkaa paljastua (se ei koskaan kokonaan paljastu) Potter kolmosessa, Azkabanin vangissa. Olen selaillut ko. teosta viime aikoina sekopäinen ja kiihottunut virne naamallani - huom: en ole aivan varma parodioinko nyt itseäni vai paljastanko itseni juuri sellaisena kuin olen - no niin, jatketaan: olen siis lukenut Azkabanin vankia seksuaalisen kiihkon vallassa ja todennut, etten välttämättä tule koskaan kirjoittamaan mitään niin täydellistä.

Pohjakuvio josta puhun on tietysti James-Lily-Sirius-Lupin-Kalkaros-Matohäntä-asetelma, jonka rinnalla Harry Potter itse on tappavan tylsä. Tämä kuvio on neroutta. NEROUTTA. Siitähän koko kirjasarjassa on kysymys. Harry ja kaverit ovat vain tämän kuvion sivutuotteita. Pintaa.

Olen jo alkanut vähän kyllästyä Kalkarokseen, ehkä siksi että laitoin hänet omaan kirjaani (niin todella tein) ja jauhoin hänet puhki. Kolmosessa hän on vain hölmö raivohullu eikä vielä erityisen kiinnostava. Azkabanin vanki onkin kiihottava erään toisen takia.

Nimittäin Remus Lupinin.

Lupin on seksikkäin hahmo tarinankerronnan historiassa. (Taidan lisätä hänet people I like -listalleni.) Hän on yksinkertaisesti kauttaaltaan tyylikäs. (En nyt tarkoita elokuvien Lupinia, jolla kyllä on kauhistavine viiksineen oma charminsa.)

Kehitin Lupin-pakkomielteen ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, mikä näkyi vaivaannuttavasti käytöksessäni. Nyt intohimo on tullut takaisin. Kyse on kai jonkinlaisesta samastumisesta. Ihmissutena tiedän miltä Lupinista tuntuu.

Olen aina himoinnut ihmisiä, joihin voin tuntea sukulaisuutta. Antiteistiaikoinani olin siltä mieltä, että Richard Dawkins on sangen hauskannäköinen mies.

Minulla ei ole asiasta mitään fiksua sanottavaa. Himo on himoa.

Nämä ylitseni ajoittain hyökyvät alkukantaiset Potter-aallot tekevät minut... no, maaniseksi. Alan käyttäytyä oudosti. Nauran kamalaa rumaa naurua. Muutama tunti sitten havahduin siihen, että olin tuijottanut alla olevaa videota tyhjin silmin toimintaani tiedostamatta, ja ymmärsin olevani Internetin ja oman mielenterveyteni pimeällä puolella. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä helvetistä videossa on kyse, ja juuri siksi liitän sen tähän:

Joka tapauksessa: en kai yksinkertaisesti voi ihailla ja himoita ns. oikeita ihmisiä. Arkimaailman arki-ihmiset ovat ikävystyttäviä. Kykenen kai tuntemaan vetoa vain fiktiivisiin mieshenkilöihin. (Richard Dawkinsia ei ole olemassa.) (The Dawkins Delusion.)

Se ei kyllä ole totta. Itse asiassa olen viime aikoina ajatellut paljonkin kaikkia tyttöjä, joita elämäni reunalla on viivähtänyt. Ajattelen kaikkia heitä, jotka hymyilivät kammottaville vitseilleni. He eivät tienneet, että olin ihmissusi.

Tytöissä on... jotain. Tytöt ovat ihania. Pojat yritetään kasvattaa julmiksi ja typeriksi - siis "miehiksi" - sen sijaan että he saisivat kasvaa ihmisiksi. Tytöt ovat paljon vapaampia tässä suhteessa - naiseuden pakkoa ei ole olemassa, koska harva arvostaa naiseutta - ja siksi he saavat vapaasti kehittyä kauniiksi yksilöiksi, ihmisiksi. Tytöissä on jonkinlaista... jotain. Kun huristelen joukkoliikennevälineillä pitkin poikin kaupunkia, katselen nuoria naisia ja tiedän, että voisin halutessani rakastua heistä keneen tahansa. (Liioittelua.)

Tiedän että tällainen on fiktiota ja fantasiaa, mutta haluan pitää siitä kiinni. Haluan uskoa, että maailmassa on jotain salaperäistä hyvää. Se on uskontoani.

Näin eilen ihanan siron tytön. Hän oli kalju ja ihana. Voi että kun hän oli ihana.

Äh. Paasaan suurista asioista, mutta lopulta monetkin ongelmistani ovat hyvin pieniä ja vaatimattomia.

Jos siis sinä joku nimetön hahmoton luonnonoikku siellä internetin pimeillä laidoilla olet valmis tarttumaan käteeni ja sekoittamaan vuorokausirytmisi, sano vain jotakin. Odotan sinua. Lupaan, että siitä alkaa tähänastisen elämäsi absurdein vaihe.

Olkaamme ystäviä. Minulla on kiltit silmät.

(Kulutin taas tuntikausia pohdiskelemalla itseäni. On aamu. Huooooh.)

Kirjoitan todella pelottavia juttuja. Kirjoitan pelkästään pelottavia juttuja. "Kirjani" on todella pelottava. Tajusin sen äsken. En uskalla olla enää pimeässä.

Parasta kauhua on kauhu, jota ei ole sopivaa kutsua kauhuksi. Aidoin pelko tulee aina yllättäen.

Aika ryhdistäytyä

Join valkoviiniä ja päätin siistiä tätä paikkaa vähän. Sensuroin kaikkein vastenmielisimmän sisällön. Tästä lähtien käyttäydyn hyvin. Tästä lähtien "otan kantaa", "kommunikoin" ja "pysyn asiassa". Aion kirjoittaa kauniisti ja kiinnostavasti Jussi Halla-ahosta, spesismistä ja kirjojen kirjoittamisesta. Ehkä jopa laitan tänne kuvan itsestäni hymyilemässä siististi pukeutuneena. En enää rääkkää kenenkään hermoja valittamalla, kuinka kauheaa on olla Älykäs, Jalo ja muutenkin Liian Täydellinen ihminen. En enää kirjoita haaveksivia lauseita itsemurhasta. Lupaan sen. Aion käyttäytyä kuin aikuinen, tai ainakin kuin yli 13-vuotias ihminen.

Siis tämän kirjoituksen jälkeen.

Minun on nimittäin kirjoitettava radiosta ja Jumalasta.

Niin kuin monet muut syrjäytyneet mummot, kuuntelen todella paljon radiota. Olen addiktoitunut pieneen metallinharmaaseen radiooni. Se on turvallinen ja miellyttävä eikä siinä mainosteta hampurilaisia.

Kuuntelen pääsääntöisesti kolmea kanavaa: Radio Helsinkiä, Radio Deitä ja Groove FM:ää. Tämä johtuu lähinnä siitä, että nämä kanavat ovat radiossani taajuudellisesti peräkkäin.

Radio Helsinki on Vihervasemmistolaisten Mädättäjien (rakastan ilmausta) yllätyksetön kanava, jossa soitetaan yleensä melko tylsää mutta joskus hyvää musiikkia. (Sivupolku: Olen muutaman kerran törmännyt Perttu Häkkisen pyörittämään "Musiikin lahjaan". En ole koskaan, milloinkaan, ikinä aikaisemmin kuullut niin sielutonta musiikkia. Pelkkää nakutusta ja pörähtelyä. Ihmisissä, jotka eivät etsi musiikista hyvyyttä tai kauneutta vaan vain jonkinlaista systemaattisuutta ja koostumusta, on oltava jotain rakenteellisesti vialla. Tutkin asiaa, ja Ylen sivuilla Häkkinen esittelee itsensä mm. seuraavasti: "En muutenkaan liiemmin piittaa sentimentaalisuudesta" - ehkä tässä on vastaus. Ilman tunnetta elämä on onttoa ja hengetöntä. Perttu Häkkinen on, hyvät naiset ja herrat, robotti. Robotti. Jos joskus eksytte tähän kirjoitukseen, Perttu Häkkinen, ottakaa tämä äärimmäisen vakavissanne ja äärimmäisen henkilökohtaisesti.) Radio Helsingissä soitetaan liikaa rytmeihin ja jammailuun perustuvaa olemismusiikkia. Minä pidän musiikista, joka vie jonnekin. Olen draamakuningatar; aivoni tarvitsevat musiikkia, joka saa ne kertomaan tarinoita. En halua rentoutua musiikkia kuunnellessani. Haluan kiihtyä.

Myrskytuuli puhaltaa ikkunan läpi sisään. Taidan ajella tänä yönä busseilla. Ehkä löydän taas keksimiäni henkilöitä lihaksi tulleina. Ehkä voin taas rakastua.

Takaisin suorastaan tavattoman kiehtovaan aiheeseeni.

Groove FM:n kappalevalikoimaan kuuluu arviolta sata vanhaa hittiä menneiltä vuosikymmeniltä. Näitä hittejä soitetaan sitten yöstä toiseen ja viikosta seuraavaan. Se on hyvä. Olen kirjoittajana parhaimmillani kuunnellessani näitä kappaleita. Kai niissä on jotain yleisinhimillisen iskevää.

Radio Dei on konservatiivikristittyjen oma kanava. Parasta siinä on kanavalla öisin soitettava musiikki. On kiistaton tosiasia, että ainakin melodioiden kannalta hartaiden uskovaisten kiihkeä pop on musiikkia parhaimmillaan. Yöaikaan Radio Dein musiikkitarjonta on riipaisevan kaunista kappaletta riipaisevan kauniin kappaleen perään... Ilmeisesti usko todella on asia, joka saa ihmisen yltämään ihmeellisiin taiteellisiin saavutuksiin. (Myönnän kyllä, että joskus kappaleiden samankaltaisuus ja aihepiirin rajoittuneisuus on vähän yksitoikkoista.) Öisin kanavalla pyörii myös ohjelmien uusintoja, joista huomioni on kiinnittynyt varsinkin kristittyjen nuorten ohjelmaan nimeltä Come home. Sitä kuunnellessani olen ajatellut paljon Jumalaa ja uskontoa.

Olin vielä pari vuotta sitten asialleni todella kokonaisvaltaisesti vihkiytynyt antiteisti. Haastoin jokaisen jumalallisiin asioihin uskovan kanssa riitaa (en siis "todellisessa maailmassa"; todellisessa maailmassa en puhunut mitään). Kehitin matemaattis-loogisia päättelyketjuja, joilla todistin Jumalan olemattomaksi. Kun joku tiedusteli syytä kiihkolleni, luettelin uskonnon hirviömäisiä rikoksia, joilla tein selväksi, että uskonto oli kaiken mädän ydin, kaiken pahuuden alkujuuri. Välillä mielessäni viivähti, että käytökseni oli heikosti perusteltua ja naurettavaa, mutta pyyhkäisin asian ajatuksistani ja menin trollaamaan uskovien ihmisten keskustelupalstoille. (Olin siis vähän niin kuin pro-liha-trolli; tiesin olevani väärässä, mutta sen sijaan että olisin myöntänyt asian, lisäsin ahdistuneena höyryä ja vakuutin itseni yhä syvemmin toimintani ensiarvoisesta tärkeydestä.)

Sitten menin uuteen kouluun ja jouduin kohtaamaan uskovia nuoria. Muutaman viikon kipuilun jälkeen minun oli myönnettävä, että he eivät olleet hirviöitä ja pervoja vaan itse asiassa keskivertoteiniä lempeämmän ja fiksumman oloisia ihmisiä. Minun oli myönnettävä, että uskonto ja usko todella ovat kaksi eri asiaa.

Viime kuukausina olen tullut siihen tulokseen, että uskovaiset nuoret eivät ole vain yhtä miellyttäviä vaan jopa miellyttävämpiä kuin niin kutsutut Tavalliset Nuoret. Toisin kuin ikätoverinsa, nuoret hartaat eivät kiistä sitä tosiasiaa että asioilla on merkitystä. He myöntävät, että teoilla on moraalinen taso ja omalla käytöksellä väliä. He ymmärtävät, että on asioita joita ei voi loogisesti perustella. Riippumatta siitä, mihin tämä oivallus heidän ajattelussaan käytännössä johtaa, on oivallus jo itsessään tärkeä. He eivät kovistele.

Uskoisin mielelläni itsekin johonkin. Minulla on kaipuu jumalaan. Katselen usein kaupunkia kierrellessäni kirkkoja haikeana, joskus menen niihin jopa sisälle. Yritän uskoa. Mutta en vain pysty. Olen yrittänyt tavoittaa pyhiä kokemuksia, mutta kirottu järkeni tulee aina vastaan. On kai pakko hyväksyä se kipeä fakta, etten tule koskaan veisaamaan herkkiä lauluja nuotion ympärillä ja huokaisemaan kyynel silmäkulmassa että "Jeesus on rokki jätkä". Olen ylidramaattinen, yliherkkä ja kaikin puolin ylisentimentaalinen idiootti, mutta jumalaan tai jumaliin en vain pysty uskomaan. Aivobiologian ironiaa.

Jumalattomuus on vamma. Ihmisellä on biologinen tarve uskoa johonkin. Se tekee elämästä helpompaa, onnellisempaa, turvallista. Uskonnottomuus on ennen muuta nykyisen Tieteen ja Tavaran Valtakunnan sisällä leviävä tauti, joka tekee tartunnan saaneista tyytymättömiä ja hätääntyneitä invalideja, jotka metelöivät ja jankuttavat vakuuttaakseen itsensä siitä että tämä vamma on "rokki juttu". "Olen vapaa, ajatuksiltani itsenäinen, siis onnellinen, onnellinen, onnellinen, onnellinen..." Itse sairastuin 12-vuotiaana, kun eräänä yönä mietin kuollutta sukulaistani ja vahingossa tajusin, ettei mitään taivasta ole. Järkytyin niin pahasti, että sekosin puoleksi vuodeksi ja torpedoin mahdollisuuteni siedettävään nuoruuteen. Näen tämän yön hulluuteni syntymän yönä.

Menee taas koomiseksi. Sori.

Toisaalta arvelen, että heti kun yksityisestä uskosta tulee yhteistä uskontoa, jotain elintärkeää menetetään. Come home muuttuu kerta kerralta vähemmän hellyttäväksi, siis enemmän ärsyttäväksi (siis hauskemmaksi kuunnella). Kyse on siis kristittyjen nuorten radio-ohjelmasta, jossa keskustellaan ilmeiseen aihepiiriin liittyvistä asioista.

Minulle ohjelmassa - ja uskonnoissa usein muutenkin - tuottavat ongelmia seuraavat piirteet:

1) EPÄINHIMILLINEN ILO. Uskon vakaasti, ettei kukaan ole aina onnellinen. Kukaan ei ole aina hilpeä. Sellaisen yrittäminenkin on epäterveellistä. Kun on siis tarpeeksi monta tuntia kuunnellut yksitoikkoista onnea - "Hei kuule, toi oli tosi hyvin ilmaistu", "Tää on ihan mahtavaa", "Tää on parasta mitä mulle on tapahtunut", "Sä oot kuule siisti kaveri", "Jeesus on viisas kaveri" - alkaa tuntua että iso kimpale ihmisyyttä on nyt kokonaan sensuroitu. Tuntuu, että juontajien maireiden, aina hymyilevien äänten takana olisi myös jotain aidompaa, jotain mikä on tauottomalla tsemppaamisella ja innostumisella tukahdutettu kokonaan näkymättömiin. Kun elämä nyt kerran on Jumalan kätten työtä, pitäisi uskoonkin sallia olennaisesti myös elämän melankolisempia puolia: kärsimystä, alakuloa, raskasmielisyyttä, pakahduttavaa surua. Uskoon luulisi kuuluvan yksityinen kärsimys vastapainona läkähdyttävälle yhteiselle onnelle. En tietenkään voi tietää, kärsivätkö Come home -äänten haltijat yksityisessä elämässään, mutta ainakaan radio-ohjelmassa tätä elämän puolta ei näytä olevan olemassa.

2) AHTAUS. Come home paljastaa pimeämpää puoltaan joka viikko. Maireasti äännetyt ennustukset lopun ajoista ja helvettiin joutuvista homoista keskellä viatonta keskustelua ovat... kylmääviä. Niistä tulee paha olo. Ehkä näiden hetkien takia juontajien ikihymy tuntuu erityisen ahdistavalta. Pimeältä. Pystyn kuvittelemaan, kuinka itse liittyisin näiden ihmisten seuraan ja iloista hyväksyntää vastaanotettuani sanoisin jotain väärin... Kuinka hymyt pingottuisivat ja ystävällinen käsi ilmestyisi selkäni taakse ja ohjaisi minut ulos... "Mitäs sä teit eilen?" "Ajattelin Severus Kalkarosta ja masturboin." "..."
Okei. Ehkä esimerkki on vähän huono. Ehkä vastaava lause säikäyttäisi kenet tahansa. (En muuten masturboi Severus Kalkarokselle.)
Joka tapauksessa on selvää, että Come home -universumissa oikeaoppisen ihmisen muotti on todella ahdas. Jos et täytä vaatimuksia, olet nopeasti ulkona. Huumorintajuni ei mahtuisi tuohon joukkoon.

3) Viimeisellä piirteellä ei ole nimeä. Vika ei oikeastaan edes ole itse Come homessa vaan pikemminkin minussa. Minulla on vaikeuksia ymmärtää, kuinka konkreettisista asioita puhutaan kun puhutaan jumalallisista kokemuksista. Jonkinlainen Come home -johtaja Riku Rinne ("Rinteen Riku") kertoo työnsä alkua aidosti melko liikuttavalla tavalla selostaessaan muun muassa palavasta pensaasta, josta Jumala puhuu hänelle. Onko kyse oikeasta visuaalisesta kokemuksesta, siis oikeasta palavasta pensaasta, vai pelkästä vertauskuvasta? En ymmärrä. Kai tämä on osa vammaani.

Ehkä joskus käsitän. En tiedä. Lähden ajelemaan busseilla.