Olen häirikkö

Olen palannut. Tämä "blogi" vaikuttaa näin ulkopuolisen silmin aika kiihkeältä paikalta. Paljon seksuaalisia jännitteitä. Roolihahmojen välillä.

Minulla on käsittääkseni oikeus puhua täysin käsittämättömiä, sillä olen hullu ja kello on seitsemän aamulla.

Voisin laittaa tänne viehättäviä kuvia itsestäni. Olen käyttänyt avatarinani yhtä kuvaa, jossa olen 15, ja toista kuvaa, jossa en itse esiinny.

Laitan tänne kuvan itsestäni. Minä olen tässä:



Miten noin täydelliset kasvot voivat olla olemassa? Tai eiväthän ne ole. Ne ovat enää pelkkää luuta. Tai en tiedä. En tiedä kuinka nopeasti luut maatuvat tai kuinka James Deanin verisestä ja kaiken kaikkiaan eritteisestä ruumiista päästiin eroon. Ehkä se poltettiin. En tiedä.

Kuolemassa ahdistavinta on peräsuolen viimeinen toiminta.

Anteeksi.

Oh! Luojan tähden!

Jos olisin yhtä kaunis kuin Miki Liukkonen (kuvassa vasemmalla [edit: ahaa, kuva ei näy]), asiat sujuisivat helpommin. Tavallaan pidän itseäni ihan hyvännäköisenä. Naamasta. Minulla on kaunis naama. Jos vedän sille ylempänä olevaan kuvaan vangitun ilmeen, näytän James Deanilta. Mikään muu minussa ei ole kaunista. Tänä yönä.


En ole vilkaissut tätä blogia tms. aikoihin, koska en ole uskaltanut. Tällä välin kaikenlaista outoa on tapahtunut. Ihan oikeasti outoa. Järkyttävää. Aavemaista. Itse asiassa olen kirjoittanut näistä kiehtovista tapahtumista valmiita blogimerkintöjä. Laitan ne tänne myöhemmin, mutta nyt minun on kirjoitettava tärkeämmistä asioista:



Kävelin sillalla ja vastaan tuli Remus Lupin.

EI siis tämä:

 

Hyi.



Joka tapauksessa osallistuin Pride-kulkueeseen oikean, viiksettömän Lupinin oikeuttamana. Kulkueessa oli tylsää, koska en tuntenut marssivani minkään vähääkään ”radikaalin” tai ”kuohauttavan” tai ”vaietun” takia. Se vallankumous on jo tapahtunut tässä osassa maailmaa, uskokaa tai älkää. Sitä paitsi monet ympärilläni marssivat ihmiset olivat aika typeriä. Toivoin koko ajan, että joku hyökkää kulkueeseen vain sumuttaakseen minua jotenkin. Mutta mitään ei tapahtunut.

Penis on inhottava. Vagina on inhottava. Tunnen kipua nähdessäni toisiinsa tunkeutuvia genitaaleja. Se on luonnotonta. Tulee samanlainen tunne kuin silloin, kun liitutaulua raavitaan kynnellä. En ymmärrä miten kukaan pystyy katsomaan pornoa kun sukuelimet ovat niin inhottavia. Tai harrastamaan seksiä. Tai tekemään ylipäätään mitään tiedostaen sukuelinten olemassaolon. En halua olla missään tekemisissä sukuelinten kanssa, en penisten, kivesten, emätinten, erinäisten välimuotojen tai ylipäätään minkään kanssa. En halua olla tekemisissä minkään kanssa.

Tälläkin hetkellä tuhannet erikokoiset ja -ikäiset ihmiset tyydyttävät itseään metsissä ja pelloilla ja supermarketeissa ja toimistoissa ja niin edelleen. Kerran näin hiekalla alastoman miehen, joka tyydytti itseään ja hymyili minulle.

Se mies olin minä. Mitä? Olen kovin väsynyt.

Odotan myrskyä, joka vihdoin lyö minua.





En ole koskaan

- harrastanut seksiä

- suudellut ketään

- ollut humalassa baarissa, puistossa, klubilla, festareilla, kirkossa tai millään muullakaan julkisella paikalla

- hengannut jonkun kanssa ja nauttinut siitä

- kokeillut huumeita

- tupakoinut sanan varsinaisessa merkityksessä

- tapellut fyysisesti tuttujen tai tuntemattomien kanssa

- käyttäytynyt millään muotoa terveen teini-ikäisen tavoin


Enkä muuten ole aikeissa tehdä asialle mitään. Tämä on minun voimatonta kapinaani. Samoin kapinaa on rahan antaminen romanikerjäläisille oikeiden ihmisten tuijottaessa. Ja loukkaantuneiden eläinten vaivalloinen pelastaminen. Ja itkeminen pyörällä ajettaessa.

(Onneksi tämänaamuisessa Radio Helsingin aamushow'ssa ei ole se plösö kiusaaja mukana. Se Harri Niemi tai joku. Hänen käsityksensä huumorista on yksinkertaisesti muiden haukkuminen ja pilkkaaminen. Hauska ei voi olla olematta ilkeä ja kovaääninen. Piste. En tajua miten ne kaksi kiltimpää kestävät sitä jatkuvaa virnuilua. Minulle tulee siitä aina ahdistunut ja levoton fiilis. Mutta sehän on vain "kiusoittelua" ja "läppää". "Hanki huumorintaju"!)

Olen keski-ikäisten akateemisten naisten unelma. Olin yhtenä aamuyönä kävelyllä ja yhtäkkiä olikin aamupäivä. Istuin penkillä jossain syrjäisessä puistonnurkassa runollisen näköisenä, kun keski-ikäisen akateemisen naisen koirat tulivat nuuskimaan minua. Hymyilin naiselle ja tämä heilautti kauempaa kättään ujosti. Ehkä annoin hänelle toivoa.

Sitä ennen minulla oli hauskaa jossain pienessä kaupassa. Kävelin sisään jostain ovesta ja tajusin olevani ruokakaupassa. Myyjätyttö sanoi "Huomenta". Jostain syystä kuljin mykkänä eteenpäin ja reagoin toivotukseen vasta kymmenen sekuntia myöhemmin pitkällä "Hhhhhh"-äänteellä.

Kaupan käytävät muodostivat eräänlaisen sokkelon, jonka olennaisin osa oli hyllyjen lomaan muodostuva kehä. Tästä syystä aloin kiertää pitkää ympyrää kaupassa, josta en halunnut ostaa mitään. Kolmannen kafkamaisen kierroksen ollessa meneillään toinen myyjätyttö, ilmeisesti jonkinlainen harjoittelija, alkoi etsiä oikeaa hyllyä jollekin tuotteelle. Käytännössä katsoen hän alkoi siis jahdata minua. Jouduin lievään paniikkiin; se on jokin primiitiivinen reaktio silloin kun joku kulkee perässäsi ja ilmestyy näkyviin kulmien takaa. Otin vähän juoksuaskelia. Lopulta pysähdyin karkkihyllyn eteen. Ostin kolme pulloa sitruunaisesti maustettua mineraalivettä. Myyjätyttö, jolle en ollut sanonut huomenta, kohteli minua tylysti. Pakenin kaupasta ja menin meren lähelle ja kihersin pitkään ja lapsekkaasti ja ihmiset luulivat että olin hullu ja resuinen.

Haluan. En tiedä mitä.

Ehkä nerouteni nostaa minut täältä. Ja sitten se tuhoaa minut.

Morrisseyn naama on niin järkälemäinen ja liioitellun maskuliininen, että se näyttää ensin melkein rumalta. Naamaan pitää tottua ennen kuin siitä tulee söpö. Jos Morrisseyn harrastuksiin lukeutuisi dragiin pukeutuminen, hän olisi pelkästään epäuskottava ja täten pelkästään hauska.