Love will tear me apart

Istuin perjantain ja lauantain välisenä yönä (todennäköisesti, en enää ole selvillä viikonpäivistä) pimeillä rantakallioilla (voiko rantakallioita kuvailla pimeiksi?). En ollut kovin kaukana keskustasta. Tästä huolimatta lähistöllä ei liikkunut ketään (outoa - ja nyt lakkaan käyttämästä jatkuvasti sulkeita). Vaikka olisikin liikkunut, hän tuskin olisi kiinnittänyt huomiota traagiseen olemukseeni. Pimeyden nielussa olin melko näkymättömissä.

Joka tapauksessa istuin ja tuijotin merelle. Merta ja taivasta oli mahdoton erottaa toisistaan, mutta horisontin kohdalla pimeydessä näkyi outo ruskea viiva. En tiedä mikä se oli. Ei kai aurinko voi näkyä siihen aikaan?

Ajattelin Adolf Hitleriä. Hän kiehtoo mieltäni. Olisi helppo niputtaa hänet tunteettomien psykopaattien tasapaksuun ja ikävystyttävään joukkoon, mutta toisaalta... Tämä saattaa tietysti olla pelkkää natsipropagandaa, mutta tietääkseni Hitler rakasti lapsia ja eläimiä. Olen nähnyt kuvia hänestä ja lapsista. Hänen silmissään näkyy aitoa lämpöä. Väitetään jopa, että hän olisi ollut kasvissyöjä "osin eettisistä syistä". Haluan uskoa tähän, sillä se tekee asioista miljardi kertaa monimutkaisempia eli kiinnostavampia.

Jos Adolf Hitler rakasti lapsia ja eläimiä, hän ei ollut psykopaatti. Mikä hän sitten oli? Jos hän ei ollut psykopaatti eli paha, miten hän pystyi siihen minkä teki? Vastaus on oikeastaan melko yksinkertainen.

Usein paha ihminen ja pahuus sekoitetaan keskenään. Mutta siinä missä pahat ihmiset eivät kykene hyvään, hyvät ihmiset kykenevät pahaan. Eihän meillä muuten olisi sotia ja teurastamoita.

Hitlerin tapaus on aika tavanomainen: jos yksilö himoitsee pakkomielteisesti valtaa, ei hänelle ole mitenkään mahdotonta komentaa käyntiin veristä joukkotuhontaa. Sellaistahan on tehty läpi historian, jopa Jahven toimesta. Ihmisen kyky kääntää myötätuntonsa ja ymmärryksensä pois päältä on pelottava voima ja määrittää koko lajin historiaa aina tähän aamuyöhön asti. Valittu välinpitämättömyys on ihmisyyden pimein puoli. Kaikki me pystymme siihen. (Jotkut meistä eivät tosin halua. He lakkaavat syömästä lihaa, mikä symboloi moraalisen kehityksen viimeistä askelta: "Mikään tekosyy - niin kuin toisen olennon väri, muoto tai älykkyysosamäärä - ei anna minulle oikeutta satuttaa olentoa, johon sattuu".)

Oliko Hitler paha vai tekikö hän vain pahaa? Is evil something you are or something you do? En tiedä. Sen tiedän, että Atriakin tarvitsee toimitusjohtajansa.

Tässä kiva pikku kuva:

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua työpäivä jatkui ja he palasivat opastamaan lapsia kaasukammioihin.

Kalliolla istuessani ajattelin myös itseäni. Ajattelen nykyään paljon itseäni. Syyllinen on tämä blogi (juuri niin, blogi - miksei tätä saisi kutsua blogiksi?). Koirani on kevään tullen alkanut piehtaroida jäljellä olevissa lumilaikuissa ja minä itsessäni. Se häiritsee Luomisprosessiani. En jaksa ajatella mielikuvitusystäviäni, kun ajattelen koko ajan itseäni ja tulevaisuuttani. Höpisen itsekseni vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei ole minulta kysynyt.

Sivelin kalliota vieressäni (melodramaattisena ihmisenä todella sivelin sitä) ja mietin, että siinä saattaisi istua joku. Minua ovat viime aikoina riivanneet jatkuvasti välähtelevät mielikuvat kaikista niistä ihmisistä, joita en ole vielä löytänyt mutta joiden sieluja rakastaisin. Kuvat kaikista seikkailuista. Olen vahvasti tietoinen siitä, etten ole ainut... tällainen ihminen maailmassa. Niin haluan ainakin uskoa. En tarkalleen tiedä millainen olen, mutta tiedän millainen en ole. En ole ihminen, joka lähtee perjantai-iltana kaupungille juomaan.

Itse asiassa perjantai-iltaisin pysyttelen yleensä kotona. Vihaan viikonloppuja, koska viikonloppuisin ihmiset ovat öisinkin liikkeellä. Maanantaina voin taas käynnistyä: vaeltelen illalla ahdistuneena ympäri hiljaista kaupunkia ja palaan kotiin viimeisellä bussilla, sitten sulkeudun huoneeseeni ja odotan aamuyön ensimmäistä bussia. Sitten lähden taas onnellisena ja jahtaan nousevaa aurinkoa busseilla, junilla, ratikoilla ja metroilla unisten tavallisten ihmisten seassa. Päivistä en muista mitään.

En ole koskaan varsinaisesti käynyt töissä, mutta nyt, kun en enää käy edes koulussa, elämästäni on tullut oudon unenomaista. Muistan, että aikoinaan rakastin viikonloppuja. Nyt kaikki on toisin. Yhteiskunnallinen selkärankani on täysin surkastunut, mutta moraalinen selkärankani (eli sydämeni) elää vahvempana kuin koskaan.

Missä ovat kaikki muut kummajaiset? Missä on se, jonka kanssa lähteä keskellä yötä merenrantaan ihastelemaan maailmankaikkeutta? Missä on se, jota ei kauhistuta hypätä ensimmäiseen lähtevään junaan tai tanssia eduskuntatalon portailla? MISSÄ OVAT NUORET HULLUT? En tiedä. Ehkä he ovat kaikkialla ympärilläni. Ehkä en vain huomaa heitä. Ehkä hekin ajelehtivat ympäri kaupunkia niin kuin minä. Ehkä he vain näyttävät normaaleilta.

Minulla oli todellisia ystäviä viimeksi 12-vuotiaana. Olin suosittu lapsi. (Olen nykyään ylpeä siitä, etten saavuttanut asemaani pelottelulla ja kiusaamisella vaan yksinkertaisesti olemalla reilu ja kiva.) Pyörin coolien, vaikeiden ihmisten kanssa. (Myöhemmin heistä kaikista tuli nuorisorikollisia tai taiteilijoita. Olen osasyyllinen.) 12-vuotiaana tajusin ettei taivasta ole ja menetin puhekykyni kuukausiksi. Se ei ollut kovin hyvä tapa aloittaa yläastetta. Sen jälkeen minulla oli silloin tällöin jotain häilyviä "kavereita", mutta pakenin heitä koska he olivat tyhmiä, tylsiä ja tavallisia. Tai rasisteja.

Minulla ei siis ole mitään kokemusta siitä kaikesta, mitä nuoruudella yleensä tarkoitetaan. En ole koskaan pyörinyt ostareilla ikäisteni kanssa. Ei, olenpas - kerran, mutta sellaisella absurdilla tavalla jollaista minulta voi odottaa. Kun olen kommunikoinut tavallisten nuorten kanssa, olen panssaroinut itseni omituisella huumorilla ja uupunut nopeasti. En edes tiedä, millaista on olla oma itsensä toisen ihmisen seurassa. Tarvitsisin kummajaisen, rikoskumppanin, jonkun yhtä epänormaalin.

16-vuotiaana olin vähällä lyödä itseni läpi tavallisten nuorten sosiaalisessa maailmassa, mutta sitten Morrissey tunkeutui elämääni. Tuo kirottu vaikertaja takoi päähäni tuhoisan ajatuksen: Why bother? Toisin sanoen lakkasin yrittämästä. (Tajusin muuten äskettäin, että Morrisseyn vaikutus elämääni saattaa olla epäterveen voimakas. Muistan ajatelleeni häntä astellessani eroilmoitus kädessä kohti rehtorin kansliaa. Ihailen James Deanin kasvoja. Sulkeudun huoneeseeni. Myös elokuvien, musiikin ja kirjallisuuden pyhä kolminaisuus kuulostaa pelottavan tutulta.)

Voi voi. Olen niin traaginen hahmo, että pitäisi varmaan itkeä enemmän.

Loppujen lopuksi haluan vain tulla rakastetuksi. Haluan tulla osaksi jotakuta. Siitä faniudessakin on kysymys. Moni Aikuinen Ihminen pitää fanittamista älyttömänä ja lapsellisena touhuna, mutta jos haluaa tulla kiinnostavaksi ihmiseksi, ei parempaa tietä ole: on annettava itselleen lupa imaista ja kiinnittää ruumiiseensa kiehtovia ihmisiä kuin kasvaimiksi tai uusiksi ruumiinosiksi. On otettava sisään myös ne, joita he ovat rakastaneet. Oscar Wilde oli mielestäni tylsä ja yhdentekevä virnuilija, mutta koska Morrissey rakasti häntä ja koska Morrissey on nyt osa minua, kannan minäkin Oscar Wildeä mukanani, halusin tai en.

Haluan olla sekoitus niitä kaikkia, joiden annan virrata aistinelimistäni sisään. Haluan James Deanin kasvot, Gandhin asenteen ja Morrisseyn liikkeet. Kaiken ytimessä on kuitenkin se raaka hahmo, joka olin ennen kaikkia näitä vaikutuksia. "Minä".

Kävin tänään (tai siis eilen - onko aamu jo näin pitkällä?) eduskuntatalon portailla. Taisin vähän tanssahdellakin. Mietin, että voisin piruuttani alkaa lenkkeillä edestakaisin niitä portaita joka helvetin päivä. Ravaisin ylös alas hikisenä kylähulluna ja maan asioista päättävät tahot kulkisivat ohitseni työtehtäviinsä. Kunto kohoaisi. Sitä paitsi se olisi hauskaa. Ilmaisisin sillä jotakin, ainakin ahdistavaa huumorintajua.

Hieman myöhemmin kaukana keskustasta ylitin hiljaista siltaa, tuijotin hiukan maanisena kuuta ja lauloin: William, William it was really nothing... (Onko kuun nimi William?) Olin hyvällä tuulella.

Miksi tästä tekstistä tulee näin pitkä? Miksen osaa lopettaa ajoissa? Huoh.

Olen kaupungin oudoin poika.

Asia on nimittäin niin, että olen ihmissusi. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta se on totta. Kaikki kirkastunee siinä vaiheessa kun kirjani hävitetään komeassa kokossa ja minut perässä ja saan potkut Tylypahkan opettajanvirasta. (Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, minusta tulee legenda ja todella merkillinen osa historiaa. Ensin heidän on kuitenkin tuhottava minut. Niin on tapahduttava. Olen valmis. (Voi vittu mitä paskaa.))

En ole varma, pidänkö J. K. Rowlingista. Lähtökohtaisesti kavahdan lihansyöjiä, jotka kutsuvat itseään Morrissey-faneiksi. Rowlingissa on kuitenkin jotain salaperäistä: ihmisenä hän tuntuu olevan kuin yksi Potter-fani muiden joukossa, vähän outo ja nörtähtävä kikattelija, mutta hänen kirjansa - niissä on elämää suurempi pohjakuvio, jonka jumalat ovat varmaankin hänen kauttaan kirjoittaneet. Tämä pohjakuvio alkaa paljastua (se ei koskaan kokonaan paljastu) Potter kolmosessa, Azkabanin vangissa. Olen selaillut ko. teosta viime aikoina sekopäinen ja kiihottunut virne naamallani - huom: en ole aivan varma parodioinko nyt itseäni vai paljastanko itseni juuri sellaisena kuin olen - no niin, jatketaan: olen siis lukenut Azkabanin vankia seksuaalisen kiihkon vallassa ja todennut, etten välttämättä tule koskaan kirjoittamaan mitään niin täydellistä.

Pohjakuvio josta puhun on tietysti James-Lily-Sirius-Lupin-Kalkaros-Matohäntä-asetelma, jonka rinnalla Harry Potter itse on tappavan tylsä. Tämä kuvio on neroutta. NEROUTTA. Siitähän koko kirjasarjassa on kysymys. Harry ja kaverit ovat vain tämän kuvion sivutuotteita. Pintaa.

Olen jo alkanut vähän kyllästyä Kalkarokseen, ehkä siksi että laitoin hänet omaan kirjaani (niin todella tein) ja jauhoin hänet puhki. Kolmosessa hän on vain hölmö raivohullu eikä vielä erityisen kiinnostava. Azkabanin vanki onkin kiihottava erään toisen takia.

Nimittäin Remus Lupinin.

Lupin on seksikkäin hahmo tarinankerronnan historiassa. (Taidan lisätä hänet people I like -listalleni.) Hän on yksinkertaisesti kauttaaltaan tyylikäs. (En nyt tarkoita elokuvien Lupinia, jolla kyllä on kauhistavine viiksineen oma charminsa.)

Kehitin Lupin-pakkomielteen ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, mikä näkyi vaivaannuttavasti käytöksessäni. Nyt intohimo on tullut takaisin. Kyse on kai jonkinlaisesta samastumisesta. Ihmissutena tiedän miltä Lupinista tuntuu.

Olen aina himoinnut ihmisiä, joihin voin tuntea sukulaisuutta. Antiteistiaikoinani olin siltä mieltä, että Richard Dawkins on sangen hauskannäköinen mies.

Minulla ei ole asiasta mitään fiksua sanottavaa. Himo on himoa.

Nämä ylitseni ajoittain hyökyvät alkukantaiset Potter-aallot tekevät minut... no, maaniseksi. Alan käyttäytyä oudosti. Nauran kamalaa rumaa naurua. Muutama tunti sitten havahduin siihen, että olin tuijottanut alla olevaa videota tyhjin silmin toimintaani tiedostamatta, ja ymmärsin olevani Internetin ja oman mielenterveyteni pimeällä puolella. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä helvetistä videossa on kyse, ja juuri siksi liitän sen tähän:

Joka tapauksessa: en kai yksinkertaisesti voi ihailla ja himoita ns. oikeita ihmisiä. Arkimaailman arki-ihmiset ovat ikävystyttäviä. Kykenen kai tuntemaan vetoa vain fiktiivisiin mieshenkilöihin. (Richard Dawkinsia ei ole olemassa.) (The Dawkins Delusion.)

Se ei kyllä ole totta. Itse asiassa olen viime aikoina ajatellut paljonkin kaikkia tyttöjä, joita elämäni reunalla on viivähtänyt. Ajattelen kaikkia heitä, jotka hymyilivät kammottaville vitseilleni. He eivät tienneet, että olin ihmissusi.

Tytöissä on... jotain. Tytöt ovat ihania. Pojat yritetään kasvattaa julmiksi ja typeriksi - siis "miehiksi" - sen sijaan että he saisivat kasvaa ihmisiksi. Tytöt ovat paljon vapaampia tässä suhteessa - naiseuden pakkoa ei ole olemassa, koska harva arvostaa naiseutta - ja siksi he saavat vapaasti kehittyä kauniiksi yksilöiksi, ihmisiksi. Tytöissä on jonkinlaista... jotain. Kun huristelen joukkoliikennevälineillä pitkin poikin kaupunkia, katselen nuoria naisia ja tiedän, että voisin halutessani rakastua heistä keneen tahansa. (Liioittelua.)

Tiedän että tällainen on fiktiota ja fantasiaa, mutta haluan pitää siitä kiinni. Haluan uskoa, että maailmassa on jotain salaperäistä hyvää. Se on uskontoani.

Näin eilen ihanan siron tytön. Hän oli kalju ja ihana. Voi että kun hän oli ihana.

Äh. Paasaan suurista asioista, mutta lopulta monetkin ongelmistani ovat hyvin pieniä ja vaatimattomia.

Jos siis sinä joku nimetön hahmoton luonnonoikku siellä internetin pimeillä laidoilla olet valmis tarttumaan käteeni ja sekoittamaan vuorokausirytmisi, sano vain jotakin. Odotan sinua. Lupaan, että siitä alkaa tähänastisen elämäsi absurdein vaihe.

Olkaamme ystäviä. Minulla on kiltit silmät.

(Kulutin taas tuntikausia pohdiskelemalla itseäni. On aamu. Huooooh.)