Pizzeria

Lol oon kauhee

Kaunis biisi. En tiedä kuunteleeko kukaan näitä biisejä oikeasti koskaan. No, kuuntele tämä, Oradise Paskar esittää kauniin biisin Bettinan show'ssa syksyllä 2013. Voiko maailma olla vaikuttamatta vähän kauniimmalta paikalta kun tuo pianomelodia soi? Tiesittekö että Bettina Sågbom-Ek on oikeasti ihan tosi hyvä ja kaunissieluinen ihminen

Haluan uskoa ystävyyteen ja myötätuntoon ja sankaruuteen. Haluan uskoa kauniisiin ja ihmeellisiin puoliin ihmisissä. En tiedä uskonko niihin aina, en tiedä uskoiko Dumbledorekaan aina, mutta tuhansien kokemusten ja tieteellisten tosiasioiden perusteella tiedän että ne ovat olemassa. Itse asiassa ne ovat aika vahva ja irrottamaton osa ihmiseläimyyttä. Niitä kuitenkin pitää toisinaan etsiä.

Se etsiminen vain on ihan vitun väsyttävää toimintaa joskus.

Kyynelehdittyäni ongelmiani käsiini ja pilattuani muiden tunnelmaa jälleen pari tuntia lähdin taas kohti aamuöistä bussipysäkkiä. Nousin bussiin, ja kohta sinne nousi hyvin hyvin etäisesti tuntemiani ihmisiä jotka olivat aikaisemmin sattuneet samaan baariin. "Hei, tuu meidän kaa tonne taakse istumaan." "Ääähfff. Okei"

Helvetti, en jaksa olla epämääräisen sieluttomasti hymyilevä naamio. Olen liian usein nimenomaan sellainen. Elämäni on pizza joka on jaettu vähintään kahteen hyvin erilaiseen osioon, joissa kummassakin olen joku ihan muu kuin toisessa.

Hymyilin tämänkin tilanteen läpi neutraalisti, vaikka tuntui taas lätäköltä joka näyttelee ihmistä.

"Tänäänkin Palestiinassa on kuollut paljon lapsia", sanoi suosittu poika ja nauroi koska se oli hyvä vitsi. Juttelin tytölle, joka näytti siltä miltä eräs äitini ystävä on luultavasti näyttänyt nuorena. Hän vaikutti sympaattiselta, mutta sitten hän sanoi haluavansa viiltää kaulani auki. (Annoin sen anteeksi, koska tiedän että äitini ystävä varasti nuorena pyöriä ja oli kauhea, ja nyt hän on yksi lempeimmistä ihmisistä jonka tiedän.) Tämä on huumoria, ajattelin, hymyile. Siis hymyilin. Ja sitten he häipyivät ja jäin yksin. Olin ollut heidänkin läsnä ollessaan yksin, joten yhdentekevää

Lasten kuolemalle ja kaulojen viiltämiselle kikattaminen on tietysti kreisihauskaa hassuttelua, ja pääsen sellaiseen kyllä ihan mielelläni mukaan, mutta en sellaisilla hetkillä kun tuntuu siltä että haluaisin jonkun vain nojaavan poskensa hartiaani ja ymmärtävän suruni ilman että tarvitsee edes sanoa mitään, ja muuta kaunista. (Masennus herkistää oudosti ja imee energian jaksaa nauraa muiden mukana, mikä on itsessään rasittavaa koska se tekee sinusta ärsyttävän kylmäsilmäisen ilonpilaajan. Olet muissa tunnelmissa ja etsit jotain parempaa todellisuutta ja iso osa iloisten ihmisten huumorista muuttuu etäiseksi pahviksi. Se on ihan helvetin iso menetys)

Sosiaaliset tilanteet vaativat usein nimenomaan valehtelemista. Hymyilet vaikka ei hymyilytä. Näin on erityisesti nopeissa ohimenevissä sosiaalisissa tilanteissa. Nouset samaan bussiin jonkun kanssa ja hengität hetken aikaa samassa tilassa ja sitten olette vapautuneet toisistanne. Ihan sama olitko hänelle totta.

Mutta en tiedä, mulla on outo ihanne. Et voi tietää, onko vastaantulijan hymy totta. Ehkä hänen isoäitinsä kuoli tänään. Sano siis jotain kaunista, kosketa nopealla vaatimattomalla lämmöllä.

Toinen ihanne: haluaisin olla totta, hyvässä ja pahassa. En haluaisi hämätä niin paljon, haluaisin hymyillä vain silloin kun hymyilyttää.

Joo. Hienoja ihanteita. Kun vain osaisi elääkin niiden mukaan. Näitä harjoittelen seuraavat vuosikymmenet, jos vain saan elää

Minulla on "vaikea persoonallisuus". Lol. Miksi kirjoitan "lol" vaikken edes hymyile? Kuinka monta miljoonaa kertaa läpikotaisin synkät ihmiset ovat tänään maailmassa kirjoittaneet "lol"? Lol