Nuoren Branderin kärsimykset

Kuulostaa siltä että joku ammuskelee aseella ulkona.

Pääni on ollut viime kuukaudet todella sumussa. En näe kirkkaasti, aina on kymmenen ylimääräistä huolestunutta ajatusta tiellä. En pysty olemaan se ihminen joka haluaisin olla. En tiedä miksi teen mitä teen. Asioita voi ymmärtää vain teoriassa, käytännössä olemassaolo on kaaosta. Kohtelen ystäviä vihollisina. Tuhlaan loputtomasti aikaa kaikkeen turhaan räpiköimiseen ja paskanjauhantaan, vaikka haluaisin olla kirkas ja reilu ja vilpitön ja uskollinen kauniille periaatteille. Haluaisin hymyillä universumin huumorille. Joskus kaikki on hauskaa. Joskus otan kaiken niin vakavasti että vaikutan häiriintyneeltä. Haluaisin vain kirjoittaa kirjan ja päästä ylös täältä, mahdollisimman korkealle ylös täältä, mutta päällä on monta metriä mutaa.

Miksi esimerkiksi otsikoin tämän "Nuoren Branderin kärsimyksiksi"? Pitävätkö ihmiset ongelmiani vitseinä siksi että naamioin ne itse sellaisiksi?

En ole mitä haluaisin olla, eivätkä muut ole mitä haluaisin heidän olevan. Minun onnettomuuteni on epäonnistunutta viihdettä. Ihmiset sanovat ihan pokkana että kirjoita jostain muusta. Aina joku on vihainen, tai sitten minä olen vihainen.

Ja silti nämä ovat hienoimpia ihmisiä joita olen koskaan tavannut.

Viime yönä itkin enkä oikeasti osannut kunnolla paikantaa että miksi, ja nauroin sille että itkin.

Voin jatkaa näiden merkintöjen kirjoittamista, mutta se on lopulta epäonnistumaan tuomittu yritys löytää selkeyttä. Oikeasti on sumu. Totuuksia on liian monta. Voi aina ottaa yhden totuuden, mutta se ei koskaan riitä. Todellisuus on sumu. Meditaatio voisi auttaa, terapia voisi auttaa, mutta se on liian uuvuttavaa ja vittu en jaksa.

Epätoivoista kun ei vain jaksa pelastaa itseään.

Merkittävä osa niistä jotka tuhoutuvat tuhoutuvat nimenomaan siksi.

Haluan tuntea onnea, tiedän hyvin miltä se tuntuu ja se on ihmeellistä ja haluan pitää siitä kiinni. Haluan löytää seikkailua. Pitääkö mennä johonkin toiseen todellisuuteen, jos nämä asiat haluaa löytää? Haluaisin että joku kirjojeni henkilöistä pysäyttäisi autonsa viereeni seuraavan kerran kun kävelen baarista kohti bussipysäkkiä ja sanoisi että sinä tiedät kuka olen, lähdetään vittuun täältä, tiedän täsmälleen mitä etsit ja kaikki ne suuret asiat ovat tässä.

En ole vieläkään oppinut sietämään ihmisten epätäydellisyyttä. Kirjojeni henkilöt ovat epätäydellisiä, mutta tavoilla joita voin itse kontrolloida, eivätkä tämän maailman ihmiset toimi niin. En voi sietää sitä. En voi sietää sitä etten voi sietää sitä.

Kipua sielussa on vaikeampi ottaa vakavasti kuin murtunutta sääriluuta, vaikka molemmat ovat yhtä todellisia biologisia tosiasioita, joita ei voi korjata vain päättämällä että nyt minä vittu olen ehjä.

Tarvitsen apua. Tarvitsen apua ihan oikeasti. Pysäytä auto viereeni ja tee jotain, anna jotain.