James Deanin naama, jne.

Katsoin Uuden musiikin kilpailua ja mietin että entä jos osallistuisi siihen ja kieltäytyisi täydellisesti menemästä mukaan siihen ylipirteään ja huippuiloiseen ELÄMÄ ON IHANAA -meininkiin. "Hei, hei, mikäs tunnelma täällä ennen esitystä?" "Ei kovin hyvä. Olen ripuloinut koko päivän." "Perhe on varmaan sulle tärkeä?" "No ei kyllä ole."

...
.........
..

En jaksa (toistaiseksi) edes selittää mihin käytin viimeiset ~12 päivää elämästäni. Se liittyi ihmisen hyvyyden ja pahuuden ja ihmiskunnan tulevaisuuden tutkimiseen, ja ne päivät olivat ihan helvetin kauheita. Onneksi näyttää siltä, että ne ovat nyt (toistaiseksi) ohi. Suuret ja tärkeät asiat hyvin harvoin tekevät onnelliseksi. Nyt tuntuu siltä että haluan vain hetkeksi kutistaa maailmani takaisin itseeni ja teihin ja tähän.

Aika monta viime kuukautta onnistuin ajattelemaan maailman sijaan itseäni (niin kuin normaali ihminen) ja se oli lopulta varsin rattoisaa. No ei kyllä ollut. Mitä oikein puhun? Kaikki on hirveetä.

Selailen taas vanhoja kuvia itsestäni. Haluaisin näyttää kuvissa hienolta ja kiintoisalta, mutta en yleensä näytä. Outo juttu on, että en tiedä miltä näytän. Mulla ei ole mitään kirkasta käsitystä siitä miltä näytän. Tuntuu, että näytän jokaisessa valokuvassa ja joka kerta kun katson peiliin ihan uudelta. Onkohan aivan normaali asia, että ihminen ei täsmällisesti tiedä miltä näyttää? Uskoisin että se on aivan normaali asia. Ihmiset ylipäätään tuntevat itsensä todella harvoin.

Tähän sensurointiin ja puolittaiseen naamattomuuteen on joitain ihan järkeviä syitä. On tosi paljon kuvia, joissa poseeraan kerjäläisen myymien kukkien kanssa sateisessa Roomassa:

Kauheaa kun ei ole ulkonäköä. Ei "kaunista" eikä "rumaa".

James Dean oli näissä jutuissa niin hyvä:



(James Dean oli varmaan harjoitellut nimikirjoitustaan vuosikausia ja sitten kun hän pääsi viimein kirjoittamaan niitä niin hän kuoli.) (Tuo silmälasipäinen tyttö näyttää 2010-luvun suomalaiselta kirjallisuudenopiskelijalta.) Minun James Dean -harrastukseni selittyy 90-prosenttisesti sillä, että James Deanista ja maailmasta hänen ympärillään on kulunut jo kauan aikaa. (Miten James Deania harrastetaan?) James Dean on ollut kuollut ihan kohta 60 vuotta. Se ei ole enää vaarallista eikä ahdistavaa. Se ei voi tuottaa pettymyksiä. Nykyhetki on minulle joskus niin äärimmäisen stressaava ja ahdistava ja sydämetön ja masentava, että sopivilla ja sopimattomilla hetkillä pakenen mielelläni näihin James Dean -juttuihin jne. Tiedän että se on ihan älytöntä, mutta en aio lopettaa, koska se pelastaa minut. Haluaisin uskaltaa olla ihan vitun älytön. Luoja, anna minulle rohkeutta!

Joka tapauksessa ihmettelen loputtomasti sitä, kuinka James Dean onnistui näyttämään järjestelmällisesti ja poikkeuksetta niin hienolta ja kiintoisalta. Ensinnäkin hänellä oli "täydelliset kasvonpiirteet". (Jotkut ovat olleet tästä kanssani eri mieltä ["No joo, kyllä mä olisin otettu jos sen näkönen jätkä tulis iskemään mua baaritiskillä, mutta kyllä niitä paljon paremmankin näköisiä on"]. Se on aika käsittämätöntä.)

"Täydelliset kasvonpiirteet" eivät kuitenkaan riitä, koska aika monella ihan helvetin tylsällä ihmisellä on "täydelliset kasvonpiirteet" (lähtökohtaisesti "rumat" ihmiset ovat usein kiinnostavampia kuin "kauniit" ihmiset); olennaista on, että James Dean näytti aina myös psyykkisesti kiintoisalta. Hänen silmiensä takana oli aina jotain, ja se on olennaista, olennaista, olennaista ja olennaista ja niin edelleen.

(James Deanista ja näiden valokuvien kuvaajasta tehdään ilmeisesti kohta elokuva, ja se on vitun kauheaa. Samoin on kauheaa, että The Sundays tekee mahdollisesti "paluun". Kauheeta, hirveetä, oksettaa.)

James Dean ei ollut mitenkään yksiselitteisesti hyvä ihminen. (Kuka on?) Olen tullut siihen lopputulokseen, että James Dean oli pissis. Itsekeskeinen, impulsiivinen, sekava ja inhottava, mutta kuitenkin pohjimmiltaan, jollain olennaisella (olennaisella, olennaisella) tasolla hyvä. Rakastan pissiksiä. Olen kirjoittanut tämän kaiken jo monta kertaa. Päämäärättömässä asioiden toistamisessa piilee suurta uskonnollista taikaa.

Ne jotka ovat lukeneet tätä blogia yhtään pidempään tietävät että kirjoitin aikaisemmin kirjaa pojasta, joka vihaa nykymaailmaa ja haikailee mennyttä maailmaa ja kuolleita kuuluisuuksia; sitten hän yrittää tehdä itsarin, ja alkaa pian sen jälkeen tavata haikailemiaan kuolleita kuuluisuuksia, ja sitten hän lähtee pohjoiseen Norjaan etsimään kuollutta sukulaistaan, ja silleen.

On ihan hyvä, että hyllytin sen kirjan. (Suomi Sanakirjalla on ihastuttava selitys sanalle hyllyttää: hyllyttää: panna hyllymään, hetkuttaa, notkuttaa. esim. Hyllyttää mahaansa.) Kirjoitin sitä yli kaksi vuotta, ja jäin lopulta polkemaan paikalleni, koska, vaikken uskaltanut myöntää sitä itselleni, koko juttu jäi lopulta hyväksi ideaksi jolle en osannut tehdä oikeutta. Olin (olen?) liian nuori kirjoittamaan sitä kirjaa nyt. Vainajista ei tullut kokonaisia ihmisiä. He jäivät liian haamuiksi, mikä on väärin ottaen huomioon kuinka kiinnostavista ihmisistä reaalimaailmassa oli kyse. Tulen kirjoittamaan sen kirjan joskus lähivuosina kokonaan uudestaan. Vasta sitten kun tiedän, että rahkeeni riittävät siihen. Se on iso tarina. Ei silti pitäisi tukehtua ajatukseen, että "nyt kirjoitan isoa tarinaa".

Joinain päivinä rakastan olla kirjailija. Siis hyvinä päivinä. Olisikohan mahdollista jollain lääkkeellä tms. saada aivonsa pysymään jatkuvasti onnellisessa tilassa? Se olisi mukavaa. Syy 1: Onnettomassa tilassa on ihan todella kauhea olla. Syy 2: Kun olen tietyssä onnellisessa tilassa, aivoni tuottavat jollain melkein yliluonnollisella tavalla, hirveällä vauhdilla kaikenlaisia suuria (ja joskus pieniä) ideoita. Lauseita, jotka iskevät sydämeen, ihmisiä, jotka lausuvat ne, heidän tarinoidensa yksityiskohtia. Pyromaniaa, pieniä vallankumouksia, outoja vitsejä, tapoja kuolla.

"Urani" – lol – "kirjailijana" on täydellisesti tällaisten hetkien varassa. Uskon, että minulla on jonkin verran neroutta (luultavasti kaikilla on), mutta valitettavasti en voi mitenkään kontrolloida tai säännöstellä tai tilata sitä itse. Se vain tulee sellaisilla hetkillä kun sydän on täynnä ja pää on tyhjä ja bussi kiitää moottoritiellä ja maailmankaikkeuden värit ovat yhtäkkiä paljon voimakkaammat kuin yleensä.

Silloin tuntuu siltä kuin seuraisi sivusta jotain ihmeellistä. Otan ideoita talteen kännykän muistikirjaan ja tuntuu siltä kuin olisi vahingossa pyydystänyt pieniä nopeita ilmassa lentäviä taikaolentoja. Ja saanut samalla, jotenkin luvattomasti taas hetkeksi käteensä avaimen ylös täältä paskavuoresta. No joo, katsotaan.