Hmph

On sellainen olo, että haluaisin vain istua sohvalla yksin ja polttaa kynttilöitä ja ryypätä punaviiniä. Mutta valitettavasti olen Göteborgissa.

Alkaa tuntua, että ulos ei voi enää lähteä ilman että tapahtuu jotain kauheaa. Kuin universumi olisi päättänyt kiusata ja nöyryyttää ja pahoinpidellä kunnes ymmärrät lakata yrittämästä. Äh. Ja kaikessa on sellainen sävy, että tämä on vasta alkua, katso nyt ajoissa mihin olet lähtemässä. Aion silti lähteä vastedeskin ulos, sillä oikeasti, lopulta

Monta päivää meni niin, etten tavannut ketään (kukaan ei kaivannut minua minnekään; se on yleisen demonisuuteni takia ymmärrettävää) ja se oli virkistävää. Sain tilaisuuden olla taas mielenvikaisen itsevarma kirjailija epävarman ihmismytyn sijaan*****. Kirjoitan tästä lähitulevaisuudessa tarkemmin, mutta olen mahdollisesti löytänyt nerouden uudestaan. Tiedän että sanoin noin jo jonkin aikaa sitten, mutta silloin valehtelin.

Katsoin Kippari-Kalle-animaatioita ajalta ennen toista maailmansotaa ja niistä tuli paha olo. En osaa selittää sitä. Ne vain ovat kylmiä ja keltaisia, kuin aaveita. Sellainen on tavallaan nautinnollista, siksi katsoin niitä.

Hyi helvetti

Minulla on setä, joka ei ole alkoholisti vaan viiniharrastaja. Ei siis alkoholisti, vaan viiniharrastaja. Itse olen löytänyt uuden harrastuksen, ja se on busseilla ajeleminen viinipullon kanssa. Maisemat kiitävät ohitse ja tunnet onnellisuustasosi nousevan tasaisesti.

Puoli viiden aikaan aamulla kävelin ympäri hiljaista keskustaa ja olin onnellinen (mutten humalassa). Kun tulin erään rakennuksen autioon kulmaan ja pysähdyin katsomaan sisään erääseen suljettuun ravintolaan, kuulin jonkun puhuvan minulle. Käännyin ja näin suuren mustan naisen jonkin matkan päässä. "Yunidaledi?" hän kysyi. "What?" minä sanoin. "Yunidaledi?" hän kysyi. "What?" minä sanoin. "Yunidaledi?" hän kysyi. "I don't understand the question", sanoin ja menin lähemmäs. "You need a lady?" hän sanoi hitaasti, ja minulle tuli yhtäkkiä vahva tunne että olin joutunut johonkin 20-luvun glamourimpaan maailmaan. "No", sanoin ja purskahdin spontaanisti nauruun, mitä en tee usein. Olisi tietysti pitänyt sanoa "Yes" ja katsoa mitä tapahtuu, mutta en tietenkään tehnyt niin. Tuollaisia kohtaamisia voi tapahtua vain tuohon aikaan vuorokaudesta, päiväsaikaan tuo hahmo lakkaa olemasta olemassa. Päiväsaikaan hän on jotain surullista. Jonkun pitäisi auttaa häntä ja hänen perhettään.

Olen tajunnut uskovani "rakkauteen". "Tosirakkauteen". En jaksa edes miettiä onko se tieteellisesti perusteltua. Jonain päivänä vastaan kävelee joku, jonka vain tiedät jäävän luoksesi ikuisesti. Et voi väistellä etkä paeta, vaikka varmasti haluat. Et voi tehdä mitään. On oltava rohkea. Avaa ovi ja päästä hänet sisään.

Haluaisin löytää jonkun, joka olisi samalla tavalla onneton kuin minä. Yleensä ihmiset, jotka voivat yhtä huonosti kuin minä, ovat jo turtuneet ja lakanneet tuntemasta asioita. Mutta minä en aio turtua, tunnen edelleen helvetisti koko ajan ja haluaisin löytää jonkun joka voisi koko sielullaan ymmärtää. Haluaisin nousta junaan, poistaa kaiken sensuurin, antaa maailman juosta ohi ja vain surra yhdessä.

Toivoasi et saa menettää, vaikka mitään muuta jäljelle ei jää. Sinulla on minut, sillä jokaisella jossakin on joku yhtä lailla lohduton.

***** En olen ihan varma että miksi yksin ollessa on niin paljon helpompi sietää itseään kuin seurassa. Muiden seurassa en läheskään aina pääse pakoon sitä ajatusta, että olen aivan apokalyptisen epäonnistunut yritys ihmiseksi. Ensinnäkin suullinen ilmaisuni on epäselvää ja vaikeaa; kirjoittaessa ehtii ajatella mutta puhuessa ei; toiseksi en kuule mitä ihmiset puhuvat ja siksi olen lähtökohtaisesti pihalla tilanteesta; kolmanneksi jopa 2-vuotiaat lapset ovat pidempiä kuin minä, ja usein komeampia; neljänneksi vihaan, vihaan, vihaan naamaani, ja lista voisi jatkua tästä puolet matkaa kuuhun. MUTTA kun liikuskelen yksin ympäri kaupunkia, pääsen verrattain vaivattomasti sellaiseen tilaan, jossa tuntuu "hyvältä" olla minä. Se on jännä tila. Liikunkin silloin eri tavalla, itsevarmasti ja lennellen, ja henkilö ikkunoiden heijastuksissa vaikuttaa joltakulta ihan seksikkäältä, dallailen vain eteenpäin ja ajattelen että wow, olen niin siisti tyyppi, minähän olen nero, tosi cool, ihan kuin joku ruma James Dean, tästä tulee vielä jotain, eiks nii, nii! otan iisii, elämä on liian siistii

Mutta sitten laskeudun pilveltä alas ja kaikki on taas ihan hirveetä

Tästä tuli nyt taas vitsikirjoitus. Aioin kirjoittaa tosissani, mutta en ilmeisesti jaksanut kuunnella omaa valitustani ja here we are.

Olen kiitollinen teistä ja olette lopulta liian hyviä ollaksenne olemassa. Kenties ette siis ole olemassa ja minä olen hullu.