Aion kirjoittaa tällaisen kirjan

Aion kirjoittaa taas kirjan.

Kirjoitin edellistä kirjaani, sitä jossa on aaveina Marilyn Monroe ja Harry Houdini, yli kaksi vuotta, syksystä 2012 tähän syksyyn.

Sitä ennen kirjoitin kirjaa x, joka on mielestäni edelleen aika ihmeellinen. 3 päivän kuluttua tulee tasan 4 vuotta siitä että aloin kirjoittaa sitä. Senkin kirjoittamisessa pääsin loppumetreille, kunnes keväällä 2012 lopetin ihan siksi, että projektista tuli liian tärkeä ja painava enkä vain pystynyt enää.

Aavekirja ei ole yhtä tärkeä ja painava, ja se on lopulta sen suurin ongelma. Tuhlasin puolet ajasta höttöön ja vain toisen puolen kirjoitin sydämestä. Kun sitten tajusin miten saisin homman toimimaan, olin jo turhautunut ja helvetin kyllästynyt, ja ehkä kuukausi sitten ymmärsin yhtäkkiä että en yksinkertaisesti jaksa korjata kirjaa hyväksi nyt. On rikos tarinaa kohtaan yrittää kertoa sitä silloin kun ei vain huvita. Tarvitaan oikeaa intohimoa. Jään odottamaan sitä, annan sen tulla.

Mielessäni on kirja, jonka kirjoittamisesta olen pervosti päiväuneksinut jo pitkään. Tajusin että voisin antaa itseni kirjoittaa sen nyt. Ainut ongelma on, että olisi oikeastaan jotenkin tärkeää että kirja x julkaistaisiin ennen tätä. Kirjassa x on henkilö x 42-vuotiaana. Tässä kirjassa henkilö x on paljon nuorempi, ja olisi tavallaan tärkeää ja hauskaa että nämä varhaisemmat tapahtumat kerrottaisiin vasta myöhempien jälkeen. Ne tavallaan selittäisivät myöhempien vaiheiden mysteereitä ja se olisi hupaisaa. Pelkään, että tämä järjestys lopulta latistaa kirja x:ää vähän. Yritän ratkaista tämän ongelman jotenkin.

Joka tapauksessa tietokoneessani on kaksi lähes kokonaista kirjaa, jotka aion remontoida ja viimeistellä vasta joskus myöhemmin.

Nyt aion kirjoittaa jotain aivan muuta. Aion kirjoittaa sen nopeasti. Aion kirjoittaa sen loppuun. Aion tehdä sillä suuria asioita.

Muutama aamu sitten löysin yhtäkkiä rohkeuden kirjoittaa ensimmäisen sivun. En tiedä mistä se tuli, mutta tein sen ja… Luoja, siitä tuli tällainen olo:

En tiedä miksi tai miten, tuli vaan. Siksi kirjoitin ”Hahaa!”

Voisin lyhyeHKÖsti selittää, mistä kirjassa on kysymys.

Ensinnäkin, sillä on kaksi työnimeä: ”Folie à deux” ja ”Johnin evankeliumi”. Voi että, hurjaa, tiedän.

Olen viime aikoina ajatellut paljon F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbya ja Jack Kerouacin On the Roadia. Niissä on yksi yhdistävä tekijä, josta olen syystä tai toisesta (syystä tai toisesta, en ihan oikeasti tiedä että miksi) kiinnostunut.

Ne ovat kummatkin näennäisesti heteron miehen kirjoittamia romanttisia fan fiction -tarinoita toisesta miehestä.

Oliko Jack ihastunut Neal Cassadyyn? En tiedä, mutta mielestäni on aika selvää että hänen Cassady-juttunsa ei ole pelkkää parhaan kaverin ”arvostamista”. Nick Carraway taas taitaa ihan oikeasti-oikeasti ollakin homo, mutta asiaa ei tietenkään ilmaista suoraan (kirja on 1920-luvulta) ja siksi näyttää siltä että hänellä on vain ”man crush” Gatsbyyn, no homo. Sitä paitsi, kuka hetero/homo/muuseksuaali ei tuntisi vetoa Gatsbyyn? Gatsbyhän on puhdasta seksiä. Cassady on lähinnä symppis, vaikka harrastaakin puhdasta seksiä varmaan 300 kertaa enemmän kuin Gatsby.

(Oliko Fitzgerald itse homo? No ei varmaan jos hänen elämänsä rakkaus oli nainen, mutta ehkä hän oli vähäsen homo. Ainakin asia jotenkin vaivasi häntä ja hänellä oli ilmeisesti elinikäisen neuroottinen suhde omaan ”maskuliinisuuteensa”. Hänen bestiksensä Hemingway kirjoitti kuvauksen siitä, kuinka Fitzgerald kerran paljasti pelkäävänsä peniksensä olevan liian pieni. Täten Hemingway tarkasti tilanteen miestenhuoneessa ja päätyi lopputulokseen että ”Se on ihan normaali”, mutta kun Fitzgerald ei vieläkään uskonut – tämä on paras kohta – kun Fitzgerald ei vieläkään uskonut, kaverukset menivät taidemuseoon ja katselivat veistosten peniksiä vakuuttuakseen siitä, että Fitzgeraldin penis oli ihan normaali. Jos kysyt liittyykö tämä aiheeseen mitenkään, niin vastaus on että vähän.)

Minun kirjassani on Etiopiasta hyvinvoivaan suomalaisperheeseen varhaislapsuudessaan adoptoitu ruma poika, joka on yhtä epävarma kaikesta kuin minä. Hän on oikeastaan psyykeltään jotenkin suomalaisempi kuin valtaosa Valkoisista Suomalaisista. Kirjan alussa hän on aika samanlaisessa tilanteessa kuin minä nyt. Hän on yllättäen päässyt sisään outoihin sosiaalisiin piireihin, ja se on vaikeaa. (Aavekirjassa päähenkilö eli vielä sitä täysin eristäytynyttä elämää jota minä elin puoli vuotta sitten. Tämä on yksi syy miksi aloin etääntyä sen kirjoittamisesta. Se ei vain tuntunut ajankohtaiselta enää.)

Tällä tavalla voin itse kirjoittaa omista epävarmuuksistani ja neurooseistani ja vaikeuksistani ja outouksistani rehellisemmin ja väistelemättä. Blogissa, suoraan, reaaliajassa se on haastavampaa. Mielestäni päähenkilöiden olisi hyvä useimmiten olla jonkinlaisia versioita kirjoittajistaan. Sillä tavalla tuli, sielu on.................... aitoa.

Päähenkilöä piinaavat jatkuvat häpeäflashbackit aikaisemmin koetuista tuskallisista tilanteista ja hänen elämäänsä määrittää olennaisesti häpeä. Sitten hän tapaa toisen miehen. Tässä miehessä merkillisintä on näennäinen täydellisyys ja hallinta. Ja siis tämä vain on todella jännittävää.

Sitten on vanha talo, oudot hahmot sen sisällä ja ”rikosjuoni”. Mysteerin ratkaisemista tärkeämpää on lopulta mysteeri itse. Joku, joka on koko ajan läsnä mutta jota ei näy ja jota emme tunne. Tämä on yksi asia, mistä haluan kirjoittaa. Mielestäni uhka, josta ei saa selvää, on paljon hätkähdyttävämpi, kiihdyttävämpi ja pelottavampi kuin joku konkreettisesti näkyvä hirviö tai kirvesmurhaaja. Selitys mysteerille on yleensä antikliimaksi. Kirjoitin tästä vähän aikaa sitten. Ihmiset ovat usein alusvaatteissaan seksikkäämpiä kuin täysin alasti, jne.

Itse ”rikosjuoni” on lopulta aivan kreisi, mutta niin ovat Stieg Larssoninkin rikosjuonet. Pyrin jutussa tiettyyn Agatha Christie -vibaan. Agatha Christie + seksuaaliset perversiot. Päähenkilökaksikon takia kirjassa on tietysti yhtäläisyyksiä myös Sherlock Holmesiin. Etiopiasta adoptoidun pojan etunimikin on John. Hänen sukunimensä on Rask.

Sanoisin että tästä tulee loistavaa roskaa. Haluan että tämä on sairas ”page-turner”. Yritän välttää tyhjäkäyntiä. Haluan että kirja tuntuu aivoissa niin kummalta ja hyvältä, että sitä ei vain voi keskeyttää tai hylätä tai ohittaa.

Tai roskaa ja roskaa. Tästä voi tulla hyvinkin kaunista ja totta.

Jos joku kokee voimakasta tarvetta diagnosoida minut näiden teemojeni perusteella, niin go ahead, ihan sama. Kirjallinen tuotantoni tulee olemaan niin älytön kokonaisuus, että... voin olla vain hyvin ylpeä.

Joka tapauksessa. Aion kirjoittaa tämän kirjan. Aion kirjoittaa ihan vitun jännän kirjan. Haluan että tämä on niin hyvä että ammun itseni sillä ulos tästä huoneesta taivaalle Suomen rajan yli. Tulevaisuus näyttää.

Olen monta kertaa ennenkin päättänyt ”pitää taukoa” tästä blogista. Aina olen muutaman viikon sisällä palannut takaisin. Nyt ajattelin kokeilla taas. Jos haluan kirjoittaa kirjan nopeasti ja räjähtävästi alusta loppuun asti ja pitää aivoni oikeassa tilassa ennen kuin ne liukuvat taas johonkin toiseen tilaan, se tulee viemään aikaa, voimaa ja kaiken kirjoittamisenergiani, ja siinä tämä blogi on tiellä.

Kokeillaan. Jos tämä juttu on niin hyvä kuin uskon sen olevan, pitäisi olla verrattain helppoa pitää huomionsa siinä eikä ajautua takaisin blogin täyttämiseen. Kokeilen siis olla hiljaa. Ainakin hiljempaa. Korkeintaan raportoin spontaanisti joitain edellisten iltojen tapahtumia, jos se tuntuu hyvältä ja siihen on ylimääräistä aikaa. Tärkeintä on että ”blogi” katoaa joksikin aikaa kokonaan velvollisuuslistaltani.

Nähdään.