Värejä.

Joskus katson peiliin ja ajattelen, että miksi helvetissä tuhlaan aikaani onnettomuuteen ja murehtimiseen, olen nuori ja kaunis ja voisin elää. Elämässä on hyvä olla jonkin verran kipua, varsinkin jos haluat ymmärtää mistään mitään tai sanoa jotain merkityksellistä, mutta tuntuu että suurin osa kivustani nykyään on pelkkää pimeyteen heitettyä aikaa, energiaa ja mielenrauhaa. Voisin ottaa rennommin. Voisin hengähtää välillä ja asettua selälleni katselemaan tähtiä ja nukahtaa ja olla ajattelematta mitään suurta ja vaikeaa. Minusta olisi enemmän apua jos oppisin olemaan olematta niin halvaantunut.

Mulla on räjähdysherkkä, melankolinen kouluampujalook. Näytän siis joko tosi hyvältä tai tosi pahalta.

Välihuomio: Jesse Kaikuranta on jonkinlainen kertaalleen kuollut ja maan päälle takaisin kohonnut parturi-kampaaja, joka lipuu aaveena pitkin rantoja laulamassa iskelmiä. Enkä missään nimessä tarkoita että tämä olisi huono asia.

Tällä hetkellä hyvä päivä on elämässäni tällainen: suhtaudun pakkomielteisesti ihmisiin joista pidän (enimmäkseen kuolleita ihmisiä, tai fiktiivisiä tai muuten vain kaukana) ja tajuntani on hallitsematonta onnellisten, loistavien ajatusten tykitystä. Se tuntuu lentämiseltä.

Huono päiväni näyttää tältä: suhtaudun pakkomielteisesti ihmisiin joista en pidä (toistaiseksi suurin osa ihmiskunnasta) ja tajuntani on jatkuvaa kamppailua mustaa liejua vastaan. Se tuntuu hukkumiselta.

Välihuomio: Onko Cheekin ääni oikeasti sellainen? Olen aina ajatellut että Cheek jotenkin jännittää väkinäisesti ääntään räpätessään, mutta ilmeisesti hänen puheäänensäkin on sellainen. Puristaako hän ääntään jotenkin koko ajan? Jos puristaa, niin miksi ja miltä hänen äänensä sitten oikeasti kuulostaa?

En ole täysin varma miten hyvät ja huonot päivät määräytyvät. Joskus vain herään päivään, jossa huomaan osaavani hengittää. Tai istun sohvalla ja tajuan vain yhtäkkiä että en ole onneton. Se havainto jo itsessään riittää tekemään minut euforiseksi. Jos huomaan että en ole onneton, muutun automaattisesti onnelliseksi. Kai mulla on ihan hyvät geneettiset edellytykset onnellisuuteen.

Tärkeä yksityiskohta: Sauli Niinistö nuorena.

Olisiko mahdollista päättää karsia ne pimeimmät, liejuisimmat hetket olemassaolostaan? Siihenhän voi jossain määrin vaikuttaa omilla päätöksillään: en mene tälle nettisivulle, en pakottaudu miettimään tätä epäkohtaa, en tee asioita joiden tiedän satuttavan minua, minulla ei ole velvollisuutta satuttaa itseäni.

Tässä yhtenä päivänä olin syömässä jotain kun yhtäkkiä menetin ruokahaluni ja jouduin apaattisen epäuskon valtaan ja pystyin vain tuijottamaan pöytää: mitä saatanan helvettiä kohti oikein olen liikkumassa? Mitä oikein olen kirjoittanut nämä vuodet? Tästä voi seurata mitä tahansa.

Välihuomio: Olen viime aikoina törmännyt usein väitteeseen, että Teemu Selänne on sankari. Millä perusteella? Hänhän on vain hyvä urheilussa. Siksi hän on rikas. En ole saanut perusteita uskoa, että hänessä olisi mitään poikkeuksellisen jaloa tai rohkeaa tai älykästä tai kaunista. Hän vaikuttaa aivan samanlaiselta sosiaalisen paineen kuristamalta ihmispololta kuin suurin osa lajin edustajista. Olenko väärässä? Haluan olla väärässä.

Pelkään lähettäväni ulkopuolelle väärää kuvaa.

Pelkään, että kirjoittelustani tulee vaikutelma, että jotenkin nautin yleisellä sotajalalla olemisesta maailman kanssa ja että vaadin kohtaamiltani ihmisiltä helvetisti. En vaadi muilta ihmisiltä enempää kuin itseltäni. En todellakaan etsi maailmasta täydellisiä ihmisiä, koska sellaisia ei ole olemassa.

Niin kauan kuin ihminen ei yritä väittää että hänellä todella on joku oikeus kohdella muita huonosti, olen valmis antamaan oikeastaan kaiken anteeksi. Selkärangattomuuden, tietämättömyyden, laiskuuden, julmuuden, pelkuruuden. Tunnistan kaikki nämä viat itsessäni (vaikka ilmeisesti näen niitä vastaan tapellakseni enemmän vaivaa kuin ihmiset keskimäärin). Tärkeintä on tunnistaa ja myöntää oma paskuutensa ja olla pahoillaan, eikä juosta sitä hysteerisesti pakoon ja heitellä tekosyitä ympäriinsä.

Etsin ystäviä enkä vihollisia,
ehdottomasti,
poikkeuksetta,
aina.

Johtopäätös: Olen törmännyt ihmisiin, jotka eivät erota Herra Ylppöä ja Samuli Putroa toisistaan. Tämä johtuu varmaan sitä että he ovat molemmat kaljuja. Muuten en ymmärrä. Samuli Putro on hiljainen, pikkuvanha mietiskelijä-älykkö, Ylppö on pahis-lintsaaja. Eikö tämä ole selvää? Pidän kummastakin toistaiseksi. (Elävistä ihmisistä voi yleensä pitää vain toistaiseksi; he voivat aina paljastua pettymyksiksi. Kuolleita on helpompi rakastaa.)