JAARITTELUA OSA I: Blogikirjoitus aiheista Ruotsin euroviisuedustaja, Jane, Aliisa, kalastus, hyvä ja paha, tavalliset ihmiset, nuorison empatiakyky, johonkin kuuluminen, punk-musiikki, älykkyys, kirjallisuus, Timo Hännikäinen, Tommi Melender, Antti Nylén ja minä

Olen rakastunut Ruotsin euroviisuedustajaan. En tiedä hänestä mitään, ja juuri siksi hän onkin niin täydellinen. Hän on täydellinen nimenomaan siksi, että piilottelee hiustensa takana ja on tuntematon ja salaperäinen. En halua tietää hänestä mitään. En mitään. Kohta kesä kääntyy syksyyn ja syksy talveen ja unohdan hänet, mutta voin aina kuunnella Euphoriaa ja muistaa lämmöllä häntä ja itseäni ja Bakun epäeettisiä euroviisuja.

Toinen täydellinen nainen: Tarzan-animaation Jane.

Ja tietysti Muumien Aliisa.

Muita asioita:

1. Rakkaudesta ja kaloista ja haistakaa vittu

Minusta tuntuu, että kuilu hyvien ihmisten ja pahojen ihmisten välillä on nykyään suurempi kuin vaikkapa 50 vuotta sitten. Pahat ihmiset ovat pahempia kuin ennen, ja samalla hyvät ihmiset ovat hyviä entistä voimakkaammin, entistä uppiniskaisemmin ja ehdottomammin. Meidän on pakko.

En välttämättä tiedä mitä tarkoitan. En välttämättä ole tuota mieltä. Tuollainen ajatus vain tuli jostain syystä mieleeni, kun soudin älytöntä vauhtia pitkin tuulista järveä miehekkään vakava ilme naamallani ja kuuntelin sekasortoista punk-musiikkia. Kiidin jonkin katiskan ohi ja mietin, että tässä minä nyt huristelen ohi ja väistän vastuuni auttaa, sillä typerällä tekosyyllä että tuo vedessä lilluva katiska on muka ”omistajansa yksityisasia”. Olisin voinut tehdä jotain, jotenkin, vapauttaa pulaan joutuneet kalat. ALF. Animal Liberation Front. Tiedän kyllä, että maailmaan olisi senkin jälkeen jäänyt sata miljoonaa katiskaa ja kymmeniä miljardeja kauhistuneita ja tukehtuvia ja kituvia kaloja, kaloja joiden vatsat on räjäytetty, elävältä syötäviä kaloja ja niin edelleen… mutta juuri noille nimenomaisille yksilöille kyse oli ainutkertaisesta elämästä. Juuri noille yksilöille apuni olisi ollut tärkeintä maailmassa. Tai siis: arvostaisin ehdottomasti sitä, että joku pelastaisi henkeni, siitäkin huolimatta että sen jälkeen maailmassa olisi yhä miljardeja kärsiviä, alituisessa kuolemanvaarassa eläviä ihmisiä. Minulle apu olisi tärkeintä maailmassa.

Näillä jutuillahan ei varsinaisesti ole paljoakaan tekemistä hyvyyden ja pahuuden kanssa. Rakastin joskus kalastusta, vaikka olin kiltti lapsi. En vain tajunnut. Nyt tiedän, että kalan kyky tuntea kipua on vähintään sama kuin nisäkkään, siis sama kuin ihmisen, siis sama kuin minun. Nyt tajuan paljon enemmän.

Olen huomannut yhden asian koiraani ulkoiluttaessani. Olen jutellut naapuruston lapsille ja toisille koiranomistajille ja naapuritalojen vanhoille ukoille ja keski-ikäisille lihaville tädeille omalla hilseilevällä vaivaannuttavalla tyylilläni, ja yhden asian olen huomannut: tavalliset ihmiset ovat enimmäkseen hyviä. Ihan sama kuinka tyhmiä he ovat, kuinka hitaita ja karkeita ja kankeita, mistä puolueesta ja miltä paikkakunnalta, mutta lapsille ja eläimille he osaavat jutella kauniisti.

Se on kaikkein tärkeintä.

En muuten usko, että nuorison empatiakyky on pudonnut 40 %. Yhteiskunta on kyllä muuttunut, tullut julmemmaksi ja ankarammaksi, mutta mitään primitiivistä, aivokemiallista muutosta ihmisissä ei ole tapahtunut. Se on helpottavaa. Tällä kertaa en muuten valehtele itselleni.

Pahoja ihmisiä eli psykopaatteja on kuitenkin ihmisistä vain prosentti (1 %).


2.1. Johonkin kuulumisesta

En ole kuulunut mihinkään tai kehenkään perheen ulkopuoliseen sen jälkeen kun olin 13. Silloin minulla oli kavereita, mutta heistä tuli uusnatseja, joten päätin istua mieluummin yksin koulun portailla.

Nyt olen istunut yksin portailla viiden vuoden – eli käytännössä koko ”teini-ikäni” – ajan. Tänä aikana en ole tehnyt juurikaan mitään tervettä ja normaalia. En ole kertaakaan lähtenyt ulos ”juomaan”. Olen hengannut vain kerran ostoskeskuksen lattialla, ja sekin oli katastrofi. Kukaan ei ole koskaan suudellut minua. Olen lukenut jostain, että nimenomaan tässä iässä sosiaaliset kontaktit samanikäisten kanssa ovat ensiarvoisen tärkeitä. Muuten kasvaa kieroon. No, vahinko on jo tapahtunut. Olen jonkinlainen Kaspar Hauser, äänieristettyyn laatikkoon suljettu poika joka ei ole vuosiin maannut suorana.

Primitiivinen kädellisenluonteeni kaipaa johonkin ryhmään. Haluan olla osa jotakin. Haluan kuulua ”meihin”. Ilahdun aina, kun löydän itsestäni jonkin huolestuttavan epämääräisen oireen, koska sitten voin googlettaa sitä ja tuntea jaettua kauhua kaikenikäisten ja -taustaisten tavallisten ihmisten kanssa räkäisillä keskustelupalstoilla.

Haluan, että joku hymyilee minulle sisäpiirin vitsin takia luokkahuoneen toiselta laidalta. Haluan, että joku heittää käsivartensa kaverillisesti hartioilleni ennen tunnin alkua. Haluan, että joku nuokkuu minua vasten koulun portailla.

En kyllä ole enää koulussa. Minun ja ilmiömäisen älyni piti olla lahja yhteiskunnalle, mutta sen sijaan päätinkin ryhtyä ongelmaksi. Päätin ”syrjäytyä”, koska pidän tästä vapaan pudotuksen tunteesta.

(Syrjäytymisestä puheen ollen: Hyvinkään ampuja on epäkiinnostavin ja vähiten sympaattinen joukkosurmaaja, jonka tiedän. Kaipaan Pekka-Ericiä.)

Joskus minusta varmaan tulee jonkinlainen ”eläinaktivisti” tai jotain. Haluan kulkea kiellettyjen aitojen alta ja osoittaa mieltäni suurlähetystöjen edessä. Mutta en tee sitä vielä. Ensin pitää hoitaa muita juttuja.

Veltolla ja sattumanvaraisella etsinnällä olen löytänyt internetistä muita kaltaisiani. ”Kaltaisillani” tarkoitan kohtuuttoman herkkiä ja tuskallisen älykkäitä, masennukseen taipuvaisia nuoria pakkomielteisiä ihmisiä. Se on lohdullista, koska todennäköisesti meillä kaikilla tällaisilla on taipumusta pitää itseämme ainutlaatuisina.

Mutta emme ole ainutlaatuisia. Emme täysin. Olen katsellut The Smithsiin liittyviä videoita 80-luvulta, ja on kiinnostavaa, että vaikka osa niistä on kuvattu 11 vuotta ennen syntymääni, esiinnyn niissä. Minä olen Morrissey. Morrissey on minä.

Tuo ei ole totta. Olemme selvästi eri ihmisiä. Olen varma, että Morrisseylla on syndrooma, jota minulla ei ole. Emme edes näytä samalta. Erot ovat pieniä mutta merkittäviä.

Kahdessa joukossa tunnen olevani melkein kotona:

2.2. Punkista



(IHAN - VITUN - HYVÄ - BIISI!!!!!!!!!!!!!!!!!)

Samalla kun olen järjestelmällisesti alkanut kuunnella kasvissyöjien musiikkia, olen väistämättä päätynyt punk-musiikin pariin. Tämä oli väistämätöntä. Joskus tämän oli tapahduttava. Muistan n. 10-vuotiaana istuneeni yksin hotellihuoneessa ja katsoneeni ulkomaiselta musiikkikanavalta Sex Pistolsin God Save the Queen -videota ja ajatelleeni, että tämä on siisteintä ikinä. Jostain syystä häpesin tuntemaani vetoa, mutta nyt olen tajunnut, että punk ja minä kuulumme yhteen. Punk on sorrettujen musiikkia. Punk on hyvisten musiikkia. Se on hyvyyttä, joka ei suostu olemaan pelkkää ulvontaa ja valitusta vaan heittäytyy sodanjulistukseksi, puolustaa voimalla ja kovalla äänellä hyvää ja kaunista. Ja onhan se myös helkkarin hyvää musiikkia.

Saatana vittu olen tosi ÄRSYTTÄVÄ.

En tod ole alan asiantuntija, mutta olen huomannut, että punkkareita on ainakin kolmea tyyppiä: niitä, joiden viha kohdistuu maailman vääryyksiin, niitä, joilla se kohdistuu yksityisesti itse kohdattuun vääryyteen, ja niitä, joilla se kohdistuu kaikenlaiseen vääryyteen. Ensimmäisen kategorian edustajat ovat nokkelia vegaaneja, jotka kirjoittavat nokkelia lauseita sotaa ja lihaa ja väkivaltaa ja sellaista vastaan. Toisen kategorian edustajat ovat entisiä tai nykyisiä ongelmanuoria, jotka vihaavat kyttiä ja laitoksia. Ero on selvä mutta raivon kohde sama: sorto.

Mutta, kuitenkin, maatessani kolme vegaanista villapaitaa päällekkäin viileällä laiturilla ja kuunnellessani aggressiivista punkia hennolla äänenvoimakkuudella tajusin, ettei minusta koskaan tule aitoa punkkaria.

2.3. Intellektuelleista

Toinen ryhmä, johon voisin kuulua, ovat niin sanotut intellektuellit. Jollain tavalla tunnen olevani kotona ja turvassa lukiessani esim. jotain Timo Hännikäisen blogia. Silloin on sellainen lämmin tunne, että käsillä on jotain salaista, jotain ymmärrettävää, jotakin joka kuuluu vain meille. Samalla pystyn säätämään aivoni toiselle taajuudelle: pystyn tietoisesti asettumaan nk. normaalin ihmisen asemaan, lukemaan tekstiä hänen aivoillaan – ja silloin lauseista tulee täysin käsittämättömiä, viesteistä ja merkityksistä piinallisen hämäriä ja tekstistä pelkkää yliälyllistä sekasortoa. Se on outoa. On outoa, että älykkyyserot ihmisten välillä ovat niin suuria, etteivät kaikki voi edes ymmärtää toisiaan. Miksi? Mistä se johtuu? (Mitä helvettiä älykkyys edes on?)

Tai ehkä vain kuvittelen? Ehkä olen vain ylimielinen kakara? Ehkä aliarvioin normaalit ihmiset? Ehkä normaaleja ihmisiä ei ole edes olemassa?

En tiedä. (On syytä muistaa, että olen hullu ja syrjäytynyt.) Joka tapauksessa Savukeitaan älyköt tuntuvat kotoisilta. Rakastan heitä. Ei haittaa, vaikka olemmekin joistain asioista eri mieltä. (Samasta syystä pidän Jussi Halla-ahostakin ihmisenä; tuntuu, että älyllisesti olemme suunnilleen samoilla taajuuksilla. Sitä paitsi Jussi on ujo ja herkkä.)

Silti tiedän, etten aio ryhtyä intellektuelliksi. En halua kirjoittaa lauseita, jotka ovat täysin järjettömiä 11-vuotiaalle serkulleni. En edes osaa tarpeeksi sivistyssanoja.

Lopetan tämän kirjoituksen sivistyneesti:

Paska.