"Sekavaa paasausta"

Fell in love on a tram. Twice.


I have a crush on myself.


And now, back to Finnish:


Luulin ja väitin presidentinvaaleja yhdentekeväksi tapahtumaksi. Nyt olen miettinyt uudestaan: vaalien toisella kierroksella on lihasta kieltäytyvä sivari, jonka puoliso on ulkomaalainen homo. Mistä lähtien tämä on ollut mahdollista? Olen positiivisesti järkyttynyt. Tässä on outoa kapinahenkeä. Haistan sen kaupungin kaduilla. Ehkä Suomi ei olekaan kuollut?


Sitten muita aiheita.


Olisi hienoa, jos tämä tekstinkirjoitusväline toimisi oletetulla tavalla itsenäisesti, ihan itse, pyytämättä, ettei tarvitsisi aina käyttää aikaa HTML-koodin ylimääräiseen muokkaamiseen.


Ja sitten.


Olen viettänyt öisiä tunteja lukemalla huvikseni lukiofilosofian oppikirjoja. On hämmentävää, melkein suututtavaa lukea kerta toisensa perään, että joku englantilainen filosofi 1800-luvulla on jo keksinyt minun ikioman teoriani, tehnyt samat eettiset oivallukset. Tällainen herättää minussa jakomielistä kauhua.

Viime yönä hämmennyin puolikkaasta sivusta, joka oli omistettu arvailulle siitä, tuleeko lihansyönti katoamaan hyväksyttyjen normien joukosta samaan tapaan kuin orjuus. Onko tämä - sinänsä itsestäänselvä ja äärimmäisen yksinkertainen - oivallus jo näin mainstreamia?


Sitten ihmisen psykologiaan.


Olen selittämättömällä hilpeydellä seurannut A. W. Yrjänän ruoka-aiheisia kirjoituksia Helsingin Sanomissa. Siinä missä Joonas Konstig selitteli lihansyöntiään yhdessä pitkässä tekstissä, on Yrjänä käyttänyt jo kuukausia ja ties kuinka monta kolumnia oikeuttaakseen lihansyöntinsä itselleen mitä ilahduttavimmilla tavoilla (mutta mites ilman karjan kakkaa muka lannoitettaisiin... [ym. närkästynyttä puhinaa]). En tiedä, millaisissa väleissä Konstig ja Yrjänä ovat keskenään tai ovatko he ylipäätään missään väleissä keskenään, mutta mielestäni olisi aivan loistavaa jos he tapaisivat toisensa samanhenkisyyden merkeissä. Kumpikin on entisiä kasvissyöjiä, joilla ei riittänyt pokkaa jatkaa tätä kulinaarista häiriökäyttäytymistä loppuun asti; he luopuivat kasvissyönnistään, mutta epäonnistuivat luopumaan perusteista kasvissyönnilleen, ja siksi heidän on kirjoitettava. Heidän rintakehäänsä jäi puristamaan se moraalinen syiden joukko, joka alunperin teki heistä kasvissyöjiä ja joka uhkaa tehdä heistä kasvissyöjiä uudestaan, joten heidän on annettava itselleen ja maailmalle yhä raskauttavampia todisteita siitä, että lihansyönti on, kaikista kiusallisista moraalipulmista huolimatta, yksinkertaisesti välttämätöntä.

Käytännössä he ovat siis valmiita uhraamaan tuhat miljardia heikompaan asemaan tuomittua oman mielenrauhasta tieltä; kunhan heillä on turvallinen olo, kunhan he voivat kunnioittaa itseään, ei kenelläkään muulla ole merkitystä. Kuulostaa raa'alta, mutta juuri tätä on ihmisolentojen (useimmiten nolostuttava) psykologia.

Seuraava ei ole vitsi tai liioittelua, vaan aivan todella konkreettinen ehdotus: mielestäni Joonas Konstigin ja A. W. Yrjänän tulisi perustaa kerho nimeltä Psykologisen Defenssin Seura. He kokoontuisivat joka tiistai listatakseen toinen toistaan pakottavampia syitä pitää lihateollisuus olemassa tästä ikuisuuteen. Jokaisen kokouksen jälkeen PDS julkaisisi kaikissa valtakunnallisissa ja paikallisissa sanoma- tai aikakauslehdissä perusteet sille, miksi lihasten syöminen on yksinkertaisesti välttämätöntä ja kuinka he täten itse asiassa ovat koko ihmiskunnan pelastus, eräänlaisia ravinto-opin messiaita. Asiantuntijana kokouksissa kuultaisiin muun muassa Virpi Salmea, joka toisi tärkeään keskusteluun huomionarvoisen lisäargumentin: Ituhipit ovat ärsyttäviä.

Minun mielestäni tällainen kerho olisi hyvä olla olemassa. Ihan vain siksi että se olisi hauskaa. Tämä saattaa kuulostaa sekavalta hölinältä, ironialta ja niin edelleen, mutta minun mielestäni ihan todella on hauskaa että Yrjänän, Konstigin ja Salmen kaltaisia kirjoittajia on olemassa. Jostain syystä pidän heistä. Heissä on jotain haavoittuvaa, jotain inhimillistä. Jotain höpsöä. Elämäni olisi tylsempää ja ajatteluni hitaampaa ilman heitä. Kirjoittaisin huonompaa kirjaa. Toivon heille vilpittömästi mitä parhainta menestystä.

Olemme aina parempia näkemään toisten psykologiset solmut kuin omamme. Ehkä minunkin pitäisi liittyä PDS:ään? Sillä tarkemmin ajatellen: miksi vitussa tämä on mielestäni niin hauskaa?