maanantai 22. huhtikuuta 2013

Vad är klockan?

Hyvä levy.

Aamu nousee. Lopetan tämän "bloggaamisen" nyt.

En siis lopullisesti, mutta joksikin aikaa.

Tai siis ainakin yritän.

Syy 1: Tästä on alkanut tulla vähän liian monimutkaista. Koko juttu on kuin unessa elämistä, ja unissanikin kirjoitan tätä blogia. Kun valveilla kirjoitan tänne jotain, olen jälkeenpäin yleensä enemmän tai vähemmän hämmentynyt. Tästä on tullut jatke mun alitajunnalle, ja se on huolestuttavaa.




Ja sitten 2; se päällimmäinen syy:

Tähän menee liikaa aikaa. Tää ei varsinaisesti ole mitään ajanhaaskausta, koska pidän tätä yhtenä Teoksistani, mutta tuntuu että tätä teosta on nyt tullut työstettyä ihan riittävän intensiivisesti jo jonkin aikaa. Tauon jälkeen voin palata ja aloittaa tässä jutussa uuden luvun, joka on toivottavasti vähän toiminnallisempi kuin tämä ensimmäinen. (Ensimmäinen luku: Elämä kuolleena. Toinen luku: Astuminen aurinkoon. Kolmas luku: [Unknown])

Tauon jälkeen osaan toivottavasti myös valottaa paremmin tulevaisuuttani. Jos olen poissa riittävän kauan, saattaa jopa olla, että mulla tauon jälkeen on tulevaisuus.

Joka tapauksessa pystyn silloin varmaan myös laittamaan tänne näytteitä Oikeista Projekteistani. Siis sillä oletuksella että olen silloin onnistunut kirjoittamaan jotain mistä tuntea todellista ylpeyttä.

Niihin Oikeisiin Projekteihin tää päätös lopulta tiivistyy. Mulla todella on tekemistä, jonka työstäminen on työtä mun tulevaisuuden eteen paljon enemmän kuin tää blogin kirjoittelu. Tarkoitan tällä nyt niitä kirjoja joita olen yrittänyt kirjoittaa. Ja koska päätin aloittaa Aavekirjalla, tarkoitan ennen muuta Aavekirjaa. Haluan ottaa tehovaihteen Aavekirjan kirjoittamiseen. Haluan kirjoittaa ihan vitun kovalla vauhdilla jotain ihan vitun oikeaa ja kaunista.

Kauniilla en tarkoita nättejä lauseita. Nätit lauseet ovat ihan jees, mutta ennen kaikkea haluan kirjoittaa lauseita, joista välittyy elämä ja kuolema ja viha ja rakkaus ja KAIKKI. Haluan kirjoittaa yhden helvetin ihmeellisen todellisuuden Word-tiedostoksi ja ajaa sen jonkin kustantamon muureista läpi. Ja siitä alkaa luku 2 tai luku 3.

Jotta pääsisin tällaiseen intensiivikirjoittamisen tilaan, en voi enää käyttää aikaa miettimällä mitä kirjoittaisin näihin blogeihin. Tai no en kyllä koskaan mieti sellaista, vaan pikemminkin mulla on tapana saada hyviä ideoita ja heittää ne tänne toistensa päälle lillumaan. En voi jatkaa sellaista enää. Haluan laittaa kaiken Kirjaani, ajatella vain Kirjaani ja aloitella elämää ehkä siinä sivussa.

Eli joka tapauksessa, heippa toistaiseksi. Ellei jollakulla ole jotain vastaan sanottavaa (jos on, haluan kuollakseni kuulla), häivyn nyt ja palaan sitten kun koen saaneeni jotain todellista aikaan. Saatan palata 6 kuukauden, 6 viikon, 6 päivän tai vaikka 6 tunnin kuluttua, riippuen siitä miltä elämä tämän jutun ulkopuolella näyttää.

Toivon, että täältä poissa pysytellessäni
1) saan viimein hankittua ajokortin
2) saan tehtyä pari automatkaa
3) pääsen siivoamaan hautausmaita tms
4) saan asiat sellaiseen järjestykseen, että palattuani uskaltaudun kohtaamaan ihmisiä
5) tähän paikkaan ilmestyy uusia kommentteja ja ennen muuta uusia lukijoita, siis todisteita olemassaolostani; olisi hienoa jos tapahtuisi jonkinlainen mullistus ja yhtäkkiä kaikki kauniit älykkäät eksyneet sielut joita olen aina epätoivoisesti etsimässä löytäisivät tiensä tänne ja sitten voitaisiin olla yksin yhdessä. Se olisi todella, todella, todella hienoa.

Poissa oleminen ei tule olemaan helppoa. En tiedä, pystynkö pidättäytymään juoksemasta takaisin heti kun tulee jotain sanottavaa. Se tulee vaatimaan mielenlujuutta.

Mutta sujui tää juttu miten tahansa: toivon että joku on odottamassa kun tulen takaisin.


Meitsi ottaa kellonsa ja lähtee

cal trask























 

Haun avainsanat:

löysin oudon kukan 

  
Olen viettänyt yötä haahuillen ympäri pimeää taloa. Olen hukassa, OLEN HUKASSA, hehhehhehehehhehehehheheee, en ole varma miten jatkaa tästä eteenpäin. Tiedän miten pitäisi jatkaa: pitäisi hylätä tää blogijuttu joksikin aikaa ja vain kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa Aavekirja loppuun. Oikeastaan pitäisi taas matkustaa järven rannalle ja soutaa 40 minuutin matka mökkisaareen ja sulkeutua sinne ja mennä sekaisin ja vain kirjoittaa........................... Ja sitten lähettäisin Aavekirjan eri paikkoihin ja liittäisin mukaan uhkauksen: jos ette julkaise tätä, tulen ja tapan teidät kaikki.

Yöllä tää talo on eri paikka kuin päivällä. Yöllä olen taas yksin oman mieleni kanssa eikä tarvitse koko ajan tietää olevansa Pettymys ja Jotenkin Vialla ja syy Huolestuneille Huokauksille (= Se Epäonnistunut Lapsi). Yöllä voin raottaa ikkunaa ja haistella kevään tuoksua ja se on kaikki millä on merkitystä.

Tässä hiiviskellessäni kiinnitin huomiota kaikkiin tavaroihin, jotka olen itse tehnyt. Niistä ainoa edes vähän hyödyllinen on kömpelö kello eteisen seinällä. Sen lisäksi jouduin Teknisissä Käsitöissä tekemään tuulettimen, lihanuijan, minimaalisen veneen, jonkinlaisen KAUKOSÄÄTIMEN (ei vittu hajuakaan mitä sillä on tarkoitus tehdä) jne. Näitä yleishyödyllisiä tavaroita lojuu ympäri taloa.

7. luokalla vihasin syvästi puutyönopettajaani. Hän oli risupartainen mies, joka vihasi kaikkia ja kaikkea ja kävi välillä rauhoittumassa mielisairaalassa. Muistan kerran kun koulun viemärit vuotivat ja puutyöluokassa leijui vitun oksettava ripulinhaju koko kaksoistunnin ajan. Ihan kuin ilma olisi ollut kokonaan infektoitunut paskasta. Muhun iski todella sietämätön pahoinvointi, mutta Opettaja ei antanut armoa vaan tökki mua väkivaltaisesti puulankuilla kun sahasin sen kanssa niitä lankkuja jotenkin Sopiviksi. Kaksoistunnin jälkeen raahauduin kaksinkerroin melkein maata pitkin kotiin ja oksensin sinne tänne.

Nyt muistelen sitä opettajaa lämmöllä. Ymmärrän jotenkin paljon enemmän. Muistan miten musiikkia viereisessä luokassa opettanut nainen aina puhutteli opettajaa hellästi etunimeltä ja halasi häntä tiukasti. Kyllä sä jaksat. Muistan opettajan väsyneet silmät. Sen huudon ja epätoivon, katumuksen kaikkien raivonpuuskien jälkeen.

Minusta on tulossa se Puutyönopettaja.



Katsoin äsken dokumenttia edesmenneestä stand up -koomikko Bill Hicksistä. Koin kivuliasta samastumisen tunnetta.

Jos haluaisin, musta vois tulla hyvä stand up -koomikko. Nimenomaan stand up -komedialla selvisin elämäni ensimmäiset 13 vuotta. Mulla ei oo koskaan ollut erityisemmin puhuttavaa ikäisteni ihmisten kanssa, joten olen paikannut tilannetta viihdyttämällä heitä absurdilla pelleilyllä.

Mutta:

Aikaisemmin päivällä mietin sitä kuinka vihaan, vihaan, VIHAAN hajottautumista eri leireihin. Vihaan sitä, kuinka ihmisten pitää sanoa olevansa "oikealla" tai "vasemmalla" tai "vihreitä" tai "kokoomuslaisia" tai "vasemmistoliittolaisia" tai "liberaaleja" tai "konservatiiveja" tai "piraatteja" tai "kristillisdemokraatteja". Tässä. On. Kaikkien. Ongelmien. Ydin. Jos sanot olevasi vasemmalla, oikealla olevat eivät kuuntele sinua. Jos sanot olevasi oikealla, vasemmalla olevat eivät kuuntele sinua.

Miksi vitussa pitää tehdä tällaisia keinotekoisia rajoja? Ne saavat ihmiset ainoastaan käyttäytymään lapsellisesti ja vihamielisesti ja kuvittelemaan, että jotain rajoja on muka oikeasti olemassa, unohtamaan että me kaikki olemme IHMISIÄ ja voimme kohdata toisemme I H M I S I N Ä.

Jos ryhtyisin stand up -koomikoksi, joutuisin todennäköisesti pilkkaamaan ihmisiä jotka ovat kanssani eri mieltä ja vahvistamaan näitä teennäisiä rajanvetoja. Tiedän jo, millaista linjaa vetäisin lavalla. Siinä olisi raivoa ja pilkkaa ja katkeruutta.

Olisiko se rehellisempää kuin tää peace and love -juttu, jota olen harjoitellut viime aikoina? En tiedä. En tiedä. En tiedä.

Ehkä löydän jonkin kultaisen keskitien. Ehkä voin olla raivokas ja katkera ja vetää silti ihmisiä lähemmäs toisiaan. Dunno.


Hyi

Sitten katsoin ikkunasta ja katselin nuorta humalaista miestä, joka ulkoilutti labradorinnoutajaa. Hän tuuppi noutajaa hellästi hartiaan ihan kuin olisi kuvitellut että he ovat kaveruksia ja yhdessä kännissä.

Sitten makasin sängyllä ja lueskelin Bret Easton Ellisin Lunar Parkia, jota olen lueskellut laiskasti viime aikoina. Se on yksi niistä kirjoista, jotka eivät kiinnosta mutta joita jää silti lueskelemaan kun ei jaksa etsiä mitään uutta.

Bret Easton Ellis ja Bill Hicks muuten näyttävät oudosti samalta, mutta mikäpä ei.

..............joo, ei muuta. Kohta kirjoitan viimeisen merkinnän.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Itkevä vuohi II

Tänne on viimeisten vuorokausien aikana päädytty seuraavilla hakusanoilla:

janne kortteinen
janne kortteinen livejournal
jannekortteinen
janne kortteinen livejournal?
janne kortteinen livejournal com


En ole ainut joka kärsii

Kysymys

Tiesikö Jeesus lapsuudessaan tai teini-iässään olevansa Jumalan poika? Tiesikö hän jumaluutensa koko ajan alusta loppuun vai aktivoituiko jumaluus jossain vaiheessa niin että hän vain yhtäkkiä tuli asiasta tietoiseksi?

Olen aikeissa lukea Uuden Testamentin lähiaikoina. Toivottavasti se on jännittävä. Joskus pari vuotta sitten avasin sen jostain kohtaa ja vaikutuin kohdasta, jossa Jeesus on jotenkin polvistunut maahan ja... en muista kunnolla, mutta kiehtovaa se oli.

(En tiedä miksi kyselen Jeesuksesta. En tiedä miksi tunnen Radio Dein ohjelmakartan ulkoa. En tiedä mitä teen, ehkä jumalageenini oireilee. Oliko Jeanne d'Arc jonkinlainen Jeesus? Sehän on tarinana oikeastaan melkein identtinen. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että se on tarinana jopa kiihottavampi, koska hullut tytöt............. koska hullut tytöt. Nyt menen nukkumaan. Miettikää nyt jos jonain päivänä, esim. huomenna, heräisi ja tajuaisi olevansa Messias. Pidän tätä epätodennäköisenä mutta teoriassa mahdollisena. Nyt menen nukkumaan. Minne sinä menet? Kuka sinä olet? Oletko sinä totta? Olenko minä totta? Mitä tämä on? Miksi teemme tätä? Missä kohdataan? En tiedä minne menen, mutta pois)

Vittuvittuvittu

Miksi kuuntelen Deiparkia? Miksi? Siinä radio-ohjelmassa on jotenkin kaikki pielessä. (Kaikella kunnoituksella tekijöille, mutta miksi inisette sillä tavallaaaa aaa aaa aaaaaaaa?)



Astuin bussin ovesta samaan aikaan kännissä olevan tytön kanssa. Törmäsin tyttöön / tyttö törmäsi minuun. Kännissä oleva tyttö katsoi muhun sumeasti ja sanoi: "Sä oot söpö", johon vastasin mutristamalla huuliani. Bussista päästyäni otin kolme askelta, lähdin juoksemaan ja juoksin kaaaauas