Surua

Katselen ikkunasta naapurin 16-vuotiasta koiraa, joka kävelee haurain jaloin nurmikolla. Tiedän, että tänään se nukahtaa viimeisen kerran. Se on ollut elämäni sivuhenkilö jo melkein 15 vuotta. Viime ajat se on pyörtyillyt aina kiihtyessään, ja tänään se viedään lopetettavaksi. Tämä on sen viimeinen kävelylenkki. Se vilkuilee emäntäänsä valppaana ja yrittää ymmärtää miksi tämä on levoton.

Mutta mikä olisi toinen vaihtoehto? Ikuinen elämä? Mitä enempää voi pyytää kuin pitkän täyden elämän, joka lopuksi päättyy kuolemaan.

Elämäni on suremista. En ole turtuneella tavalla masentunut; olen valtavan surullinen, oikeastaan melkein koko ajan. Siinä on ero. Olen ollut surullinen jo monta vuotta. Nyt elän ehkä yhtä vaikeimmista jaksoista tähän asti.

Tajuan että koko sen ajan, kun olen tuntenut monet tätä lukevista ihmisistä, olen ollut niin surullinen että pystyn tuskin hengittämään. Mietin miksei se välity kohtaamisissa. Yleensä muita tavatessani havahdun jossain vaiheessa siihen, etten sano mitään oikeaa. Joitain kuukausia sitten ongelma oli, että puhuin kuulemma koko ajan itsestäni. Saatoin puhuakin koko ajan "itsestäni", mutten kyllä sanonut mitään todellista. Se oli vain sisällötöntä hiljaisuuden täyttämistä, oikean yhteyden korvaamista. En koskaan sano miltä minusta oikeasti tuntuu tai mitä oikeasti ajattelen. Tekevätkö ihmiset niin yleensä? Tekevätkö? Pitäisikö? En tiedä.

Kun jutellaan arkisista asioista, ei tule mieleen sanoa että "Ai niin, mä oon muuten joskus niin onneton ja väsynyt että eläminen tuntuu painajaiselta."

Olen kuulemma vaikeasti lähestyttävä ja etäinen ja minua kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa. Jaa. Se johtuu varmaan siitä, etten ilmaise tunteita spontaanisti enkä oikeastaan sano mitään. En sano mitään, en ole missään vaiheessa sanonut mitään enkä tiedä miten aloittaa sanomaan mitään. Naamallani on koko ajan epämääräinen ankea hymy eikä se tarkoita tai viesti yhtään mitään, se vain on siinä. Onhan se surullista, mutta en voi vain päättää ryhtyä ihmiseksi, joka on helposti lähestyttävä, lähellä ja jota kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa.

En syytä ketään mistään.

Tämä suremishomma vie kaiken energiani. Minkä tahansa tekeminen on kuin olisi ensin juossut maratonin.

Wikipedian maraton-artikkelin kuva: "Vuoden 1896 olympiamaraton"

Joskus iskee paniikinomainen, epätodellinen kauhu, ja silloin vain tartun päähäni ja hoen että ei voi olla totta, tämä ei voi olla totta. Seuraava lause olisi "haluan kuolla", mutta ajatukseni pysähtyy aina sitä ennen. En halua kuolla. En varsinaisesti halua elääkään, mutta en halua kuolla. Toivoisin, että tämä olisi painajainen josta voisi herätä. Ei voi herätä.

Toisille annetaan painajainen, toisille ei. Jumalaan uskovat varmaan olettavat, että Jumala on joko paha tai yrittää opettaa meille jotain.

Ehkä olen tehnyt vääriä valintoja. Mutta joskus on tilanteita, joissa jokainen vaihtoehto on epätoivoisen, epäinhimillisen, kauhistuttavan huono. Sitten pitäisi valita kaikkein vähiten huono. Ja kaikkein vähiten huonokin tarkoittaa sietämätöntä kärsimystä.

Minkä tahansa tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa. Muun muassa siksi on jonkinlaista taikaa, että kirjoitin parin viime yön aikana 12 sivua kirjaa. Vietin pari yötä yksin maaseudulla ja jossain vaiheessa vain nousin makuuasennostani ja aloin kirjoittaa. Ja sitten kirjoitin.

Ja se oli uskomatonta. En ollut muistanut, että kirjoittaminen voisi olla sellaista. En enää koskaan halua jumiutua kirjoittamaan jotakin, jonka kirjoittaminen ei tunnu oikealta. Ero on kuin yöllä ja päivällä.

Kirjoitin eteenpäin juuri oikealla aivojen ja sydämen yhdistelmällä ja monta kertaa yksinkertaisesti huusin hiljaisuuteen vedet silmissä että "aaa, mitä vittua, tämä on niin hyvä". Olin onnellinen 48 tuntia.

Tämä on se juttu, mitä minun on tarkoitus tehdä elämässäni. Jos saan tehdä tätä, voin selviytyä.

Olin jo ehtinyt alkaa miettiä, osaanko ylipäätään kirjoittaa kirjoja. Ehkä koko juttu onkin vain valtava virhe. Ehkä oikeasti olen vitun paska.

Nyt tiedän jälleen etten ole. Olen siitä aika varma. Osaan kirjoittaa tavalla, johon suuri enemmistö ammatikseen kirjoittavista ihmisistä ei pysty. Kirjoitan yhtäkkiä parempaa kirjaa kuin edes lapsellisimmissa nerouskuvitelmissani osasin kuvitella.

Onko väärin sanoa näin? Onko niljakasta olla iloinen siitä, että osaa jotain? En tiedä. Kannan mukana aika paljon kaikkea vaikeaa ja kipeää. Jos niiden lisäksi olen saanut tämän, minulla on jotakin jolle elää. Yksikin syy elää voi riittää vaikka olisi monta syytä kuolla. Se auttaa vastarannalle. Siellä on joku vastassa.

Olkoon tämä surun vaihe elämässäni. Pelkkä vaihe. Tämä on elettävä, jotta voisi tulla jotain muuta. Kahlaan tämän lumen peittämän meren yli ja sitten olen jossain muualla. Vähän myöhemmin haluan täyttää tämän elämän rakkaudella, ymmärryksellä ja lämmöllä. Haluan etsiä ja löytää ihmisiä, joiden kanssa voi vain maata puoliunessa ja pelkäämättä, sanoa ääneen kaikki hyvät asiat ja kaikki kipeät asiat ja kaikki nolot asiat ja tietää, ettei toinen katoa. Ehkä se olet jo sinä, ei voi tietää.

Naapurissa sammutetaan valoja. Kohta he lähtevät autolla.

Älä riko sydäntäni

Minulla on "mielikuvitusystävä". Se on se, joka olisin voinut olla. Se on läsnä enemmän kuin koskaan. Todellisuusminä on aivan eri henkilö kuin mielikuvitusystävä, ja hän, siis minä, katsoo tätä kaikkea syrjäisimmästä nurkasta ja hyväksyy kaiken levollisella katkeruudella.

Huomenna lähden maaseudulle ja kirjoitan siellä muutaman yön ajan kirjaa. Jos joku sen jälkeen haluaa laulaa karaokea kanssani, niin mennään. Tarkoitan sitä. Hulluus ja vapaus ovat melkein sama asia.

Katsoin John F. Kennedy -dokumenttia ja itkin. En ole varma että mikä siinä liikutti. Taistelu rotuerottelua vastaan, Kennedyn pariskunnan kuollut vauva, Kennedyn puheesta liikuttunut Hruštšov vai autoon ammuttu Jack Kennedy. Ehkä se kaikki. Ihmisyys.

Välimerkintä

Jos mielesi joskus tekee arvostella jotakuta, niin muista, etteivät kaikki ihmiset maailmassa ole olleet yhtä edullisessa asemassa kuin sinä.

The Great Gatsby alkaa noin. En mitenkään erityisesti pidä siitä kirjasta, mutta se on ajankohtainen syistä joista en ole vastuussa. Olen huomannut, että ihmiset ovat kovia varastamaan ajatuksia. Itse en tee sitä oikeastaan koskaan, koska minulla on ajatuksia jo valmiiksi paljon.

Usein voin aika pitkälle ymmärtää, miksi joku toinen voi huonosti. Yleensä ihmiset antavat riittävästi vihjeitä omista tragedioistaan ja haavoistaan ja menetyksistään. Hirveä koti, henkinen tai fyysinen hyväksikäyttö, koulukiusaaminen, lähtö uskonnollisesta yhteisöstä, jonkun rakkaan menetys, mielialahäiriö, syömishäiriö. Sitten on ihmisiä, jotka sanovat voivansa huonosti mutta joiden pahoinvoinnista en oikein saa kiinni. Se ei tarkoita, etteikö heidän pahoinvointinsa olisi totta. He voivat salailla omia ongelmiaan, tai heidän pahoinvointinsa voi olla jotakin niin abstraktia ettei sille edes voi nimetä mitään tiettyä syytä. Arvelen, että olen aika monelle sellainen ihminen. Sanon kyllä voivani tosi huonosti, mutta jätän toiset aina niin etäälle että asiaa on vaikea tunnetasolla ymmärtää. Se häiritsee vähän, mutta ei tarpeeksi.

Jos voit puhua ääneen kaikkein pahimmasta vammastasi, niin sitten se vamma ei varmaan ole kovin kipeä enää.

Aamuyöllä pari yötä sitten sain jonkinlaisen hermoromahduksen. Hakkasin käsivarttani nyrkillä niin pitkään kuin pystyin ennen kuin kipu kävi sietämättömäksi. Sitten lähdin ulos ja kävelin pitkän kierroksen kaduilla, joilla kaikki tapahtui silloin kun olin lapsi. Olin vakuuttunut, että elämä on niin kauheaa että hengittäminen on pelkkää sietämistä. Halusin ulos täältä. Mutta ei se että lähdet ulos täältä tarkoita että saat jotenkin hengähtää. Se ei tarkoita mitään. Et voi hengähtää, jos sinua ei ole olemassa. Etsi rauha ja onni tästä maailmasta. Löydä joku, joka voi auttaa. Jos et löydä ketään muuta, niin tule minun luokseni. Lupaan yrittää.

Olemassa oleminen on kumma ilmiö. Ajattele: aika pian sinua ei yksinkertaisesti ole enää olemassa. "Ei mitään" on aivan eri paikka kuin se jossa olet nyt.

Vitut. Turhaa elää tuolle oivallukselle. Mitä väliä. Elä nyt, saatana. Elä.

Olen tajunnut, että kirjastani tulee kirja hyvännäköisyydestä.

Se on yllättävää. Samalla se on väistämätöntä. Jonkun on pakko kirjoittaa tästä, ja se tehtävä lankeaa nyt kai minulle, niin kuin kaikki tehtävät jotka vain yksinkertaisesti lankeavat ihmisille. Kuka edes tietoisesti päättää mikä on heidän elämänsä tarkoitus?

Jos luet tätä, olet todennäköisesti ihminen. Se, että olet ihminen, taas tarkoittaa lähes sataprosenttisella todennäköisyydellä, että sinulla on jokin epävarmuus. Vihaat jotakin fyysistä ominaisuuttasi. Mietit, kelpaatko. Mietit estääkö tämä asia sinua kelpaamasta.

Kelpaat. Voin vakuuttaa, että kelpaat. Et ole liian läski, liian lyhyt, liian outo tai liian rampa. Olet vain läski. Olet vain lyhyt. Olet vain outo. Olet vain rampa. Nämä ovat neutraaleja ominaisuuksia. Tiedän että tämä on vaikeaa, tämä on todella, todella vaikeaa, mutta: kiinnitä huomiota sanaan "liian" ja anna sen vähitellen, hitaasti mutta varmasti, hävitä. Jos kuvittelet ominaisuuden x tarkoittavan ettet kelpaa, annat jonkun muun kuiskailla korviisi. Yhtä hyvin voit itse ottaa vallan ja tehdä tästä oman juttusi. Vahvuutesi on siinä, kuinka suhtaudut omaan epätäydellisyyteesi. Kyky rakastaa itseään vasten kaikkia todennäköisyyksiä on, voi vittu, sata, tuhat, miljoona kertaa vaikuttavampaa kuin täydellinen naama, seksikäs perse ja hyvät vatsalihakset.

Istuin vähän aikaa sitten bussissa, kun kyytiin nousi poika, joka oli oikeastaan kaikkien ihanteiden vastainen. Silti hän oli helvetin hyvännäköinen. Huomasin ajattelevani, ettei hän voi olla oikeasti, oikeasti, oikeasti hyvännäköinen; hänhän on pieni ja läski eli ruma.

Sitten ajattelin että hetkinen. Eihän minun intuitiivinen, rehellinen kokemukseni hänestä ollut, että hän on ruma. Kokemukseni oli vain että hän on "ihanteiden vastainen". Ja sehän ei tarkoita mitään. Hän on ihanteiden vastainen ja ehdottomasti hyvännäköinen.

Ihmiset opetetaan uskomaan "ihanteisiin" ja mittaamaan itseään ja muita niiden mukaan. Mitä epävarmempi ihminen, sitä totisemmin hän ottaa nuo ihanteet. Mitä epävarmempi ihminen, sitä totisemmin hän lähtee pelleilyyn mukaan. Älä lähde siihen mukaan. Se on vitsi, jota ei ole syytä ottaa tosissaan. "Hyvännäköisyys" on hirvittävä järjetön paha voima, jonka takia joka ikinen nuori ihminen läntisessä maailmassa kuvittelee olevansa liian huono. Se on vallankäyttöä, jossa ei ole voittajia, siis muita kuin ne jotka tekevät kivullasi ja epävarmuudellasi rahaa.

Piti kirjoittaa vain pari lausetta. No joo, ihan sama. Olen yhä päivän edellä aikataulustani, joten saan kirjoittaa blogimerkintöjä. Outoa: kirjoitan oikeasti kirjaa niin nopeasti kuin oli tarkoitus.

Jos joku, kuka tahansa, siis kuka tahansa, kuka. tahansa, esimerkiksi joku jota en ole koskaan tavannut, haluaa lähteä kanssani laulamaan karaokea, niin ilmoittaudu ja lähdetään. Tule mukaan, haluan valtavasti lähteä.

P.S.

Lue tätä blogia.

Ihmiselämään liittyy aika paljon kaikkea hirveän kipeää paskaa, mutta jos jokin voi tuoda jotain valoa ja merkitystä tähän hommaan, niin se kun tutustut toiseen sieluun, toiseen taisteluun. Että silleen. Hyvää yötä.

Olen ajatellut seuraavaa:

Olen päivän verran edellä aikataulustani kirjan kirjoittamisessa. Joten annan itselleni luvan kirjoittaa merkinnän.

Ihmisillä on valtava tarve edes jotenkin pitää itsestään, tuntea itsensä hyväksi sinä ihmisenä keitä ovat. Että sillä keitä he ovat on jotain merkitystä. Siksi varmaan kirjoitan tätä blogia. En osaa sanoa mitä muuta vitun järkeä tässä oikeastaan on.

Kirjoitan tällaisella juhlallisella ja epäluontevalla kirjakielellä ihan kai vain jonain kapinana sitä vastaan, että miltei kukaan muu ei harrasta tätä. Tai no oikeasti kyse on varmaan vain siitä, että joskus aloitin enkä koskaan lopettanut. Niin kuin lähes kaikissa asioissa mitä ihmiset tekevät.

Hauskin koskaan näkemäni elokuva on Tarja Halosesta kertova dokumentti Rouva presidentti. En ole ihan varma että miksi. Muistan kun kävin katsomassa sen Kinopalatsissa ja koko sali mylvi naurusta melkein elokuvan alusta loppuun.

Väitin vähän aikaa sitten, ettei minussa ole mitään hengellistä. Hohhoijaa. Eihän se ole totta.

Elämässäni on nyt ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni puoli vuotta. Voi Luoja. Olen ollut ulkona huoneestani ja sosiaalisesti olemassa puoli vuotta. Toisin sanoen kahdeskymmenesosan vuosikymmenestä. Kahdessadasosan vuosisadasta. Kohta vuosisata on kulunut ja te olette kaikki kuolleet. Anteeksi, tämä oli ikävästi sanottu. Joka tapauksessa olen oppinut saatanasti. Puoli vuotta sitten olin vain niin paljon hölmömpi. Oman arvioni mukaan olen koko ajan enemmän ok. Kaikkein suurin muutos on se kuinka paljon nykyään kyseenalaistan itseäni. Ennen kuvittelin jollain puolijumalan varmuudella olevani lähtökohtaisesti oikeassa. Se teki asiat helpommiksi, mutta nyt se kuvitelma on poistunut ja kaikki kulkee suuren epävarmuuden filtterin läpi. Muillakin on totuus.

Harmittaa, kuinka vaikeaksi moni ihmissuhde on ehtinyt kehittyä samalla kun meitsi on harjoitellut olemaan ihmisten kanssa. Suurin ongelma on, että suhtaudun ihmisiin niin omituisesti. Otan kaikki ihmiset niin helvetin tosissani ja sitten jännitän heitä ja kaikesta tulee kummallista, en näe ihmisiä illuusioiden läpi. Tosiasia on, että tunnen kaikkia elämäni ihmisiä kohtaan lämpöä ylivoimaisesti enemmän kuin mitään muuta.

Ihmissuhteet tulehtuvat helposti. Se on vaikeaa. Mutta kaikkein vaikeinta on ehkä se, kun tajuaa avanneensa sydämensä ja sielunsa ja päästäneensä jonkun lähemmäs kuin oli tarkoitus. En tiedä miksi se on niin pelottavaa.

Mutta niin on tapahtunut kerran, ehkä kaksi, enkä oikein osaa käsitellä sitä. Yhtenä pimeänä yönä tajusin sen erityisesti. Viime kuukausiin on mahtunut kaksi (2) yötä, jotka ovat tuntuneet ihan konkreettisesti painajaisilta. Se pimeä yö oli toinen niistä. Sen painajaismaisuutta lisäsi mm. se, että yritin oudossa valkoisena palavassa paniikissa päästä pisteestä x pisteeseen y ja nousin bussista toiseen ja päädyin aina vain kauemmas sieltä minne olin menossa. Lopulta pääsin perille ja hymyilin kauhun läpi.

Joskus suhtaudun epäilevästi siihen mahdollisuuteen, että muilla ihmisillä voisi mitenkään olla yhtä vaikeaa kuin minulla, ja sitten mietin, että monilla heistä on varmaan sama harha. Kaikki taistelevat taistelunsa ja jollekulle ihmiselle vaikka pieni penis voi olla yhtä musertava tragedia kuin toiselle kaikkien raajojen menettäminen sodassa. Jollekulle ihmiselle potkut töistä on samankokoinen musta kivi sydämellä kuin äidin hidas kuolema syöpään. Typerää, isn't it, mutta ihmisaivoilla on taipumus tarttua ilmeisimpään käsillä olevaan murheeseen ja kasvattaa se tiettyyn standardikokoon. Lähes kaikkeen tuskaan liittyy kokemus siitä, että on pakotettu tähän tilanteeseen. Jokin muu voima otti hallinnan olemassaolostasi ja sinä sait tämän asian, josta et vain omin voimin voi pyristellä eroon. Lähes kaikki tuska on nimenomaan kokemus siitä, että on jumissa. Se kokemus itsessään on lähes sama asia kuin kipu.

Kaikkein arvokkainta pääomaani on se millaiseen perheeseen sain syntyä. Ymmärrän sen oikeasti vasta nyt. Perheeni ei ole pelkästään älykäs vaan mikä tärkeintä, viisas ja humaani. Sen takia sieluni on lähtökohtaisesti terve. En esimerkiksi voisi ikinä mennä jonkin rajan yli ja hukkua vihaan. Kaikkein pimeimpinäkin aikoina joku on tullut vastaan ja pysäyttänyt ja kuunnellut.

Vilkaisin HS:n Kuukausiliitettä ja siinä on kauhea artikkeli siitä, kuinka biisoneista pitäisi tulla Suomen uusi menestyvä "tuote". Itse eläimet toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen esittelee seuraavasti: "ravintoarvot täydelliset" ja "melkein rasvaton". Se siitä. Luin juttua ja tuli kylmä. Kaikki sorto ja väkivalta alkaa siitä, kun yksilöltä kielletään itseisarvo ja oikeus olla olemassa omilla ehdoillaan; yksilö kutistetaan "tuotteeksi", jonka psyykeä ei ole olemassa ja jonka ruumis jostain syystä kuuluu jollekulle toiselle. Tästä kaikkein pimein alkaa, aina. (Olisi kyllä sinänsä hassua nähdä Mikko-Pekka Heikkisestä henkilöjuttu, jossa hänet esiteltäisiin tiedoilla "ravintoarvot täydelliset" ja "melkein rasvaton".)

Havahduin siihen, että "kirjallinen sivistykseni" on pervosti painottunut amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Miksi helvetissä? En tunne mitään erityistä vetoa amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Silti tiedän siitä enemmän kuin vaikka ranskalaisesta tai muusta. Suomalaisen kirjallisuuden olen sivuuttanut tietoisesti lähes kokonaan. Siitä tunnen kunnolla vain outoja tapauksia tyyliin Pirkko Saisio. Venäläisenkin kirjallisuuden olen sivuuttanut tietoisesti kokonaan. Päässäni on ollut joku kauhukuva satojen sivujen mittaisista luettelomaisista jaksoista, joissa lähinnä nimetään jonkun tylsän harmaan papan tuhat sukulaista ja tuttua.

Toivoisin että asiat eivät muuttuisi tämän raskaammiksi enää, mutta jos niin on tapahduttava, niin sitten olen valmis käymään alimmassa helvetissä vain lähteäkseni liikkumaan taas ylöspäin. Anna tulla. 

Anteeksi hirveästi tästä merkinnästä.