Huhtikuun yhdeksäs

Tiedätkö sen vettä pitkin liikkuvan junan Henkien kätkemässä? Kirjastani on tullut se juna. Kirjani tuntuu siltä junalta nykyään. Olen kirjoittanut kuuluisista kummituksista kertovaa* kirjaani uudestaan ja siihen on hiipinyt tällainen fiilis. Outoa, koska kun syksyllä 2012 aloin kirjoittaa tätä, tässä ei todellakaan ollut Henkien kätkemän junan tunnelmaa.

*Yllättäen kirjani ei kyllä kerrokaan kuuluisista kummituksista. Yllättäen kuuluisat kummitukset ovatkin vain sivuhenkilöitä. Yllättäen tämä onkin tarina kahdesta maailman rusentamasta teinistä. Minusta ja Rebekasta.

Näistä asioista huolehtivat voimat joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.

Haluaisin irrottaa pääni hetkeksi vartalostani.

Miten tämä Army Dreamers liittyy mihinkään? Paskat siitä. Rakastan sitä vähän, tai aika paljon. Ilmeisesti kuuntelen nykyään vuonna 1958 syntyneitä naisartisteja. (Kate Bush. Joan Jett. Heillä on noin kahden kuukauden ikäero.) Voi vittu.

Nyt on 9.4. vuonna 2014. Eletään sitä kohtaa vuodesta joka jää aina mieleeni. Aina tähän aikaan vuodesta tuntuu siltä kuin kaikki olisi alkamassa alusta. Voimakkain kohta vuodesta. Muistan tarkasti mitä olen tehnyt täsmälleen tähän aikaan neljänä vuotena tästä taaksepäin.

Tämä vuosi eroaa kaikista edellisistä siinä mielessä että tänä vuonna kaikki todella alkaa alusta. Ottakaa minut vastaan, koska aion hypätä tuntemattomaan.

Huhtikuu 2010.

Aika lailla tasan neljä vuotta sitten kirjoitin viimeiset lauseet ensimmäiseen kirjaani. Joo, kirjoitin ensimmäisen kirjani 15-vuotiaana. En ole muistaakseni maininnut siitä täällä juuri mitään, sillä koko projekti on kauhistuttava, nolo salaisuus, joka tulisi hävittää ja polttaa. Tuhkat olisi imuroitava.

Se oli ihan hauska kirja. Ainakin se oli intohimoinen. Se oli trilleri 15-vuotiaista lesboista. Kyllä.

Vuosi myöhemmin, aika lailla tasan kolme vuotta sitten kirjoitin tätä sivua:

Oskar istui parin metrin päässä, lattialle viskattujen tyynyjen päällä, pää vasten viileää seinää, ja pani merkille että eräs hänen niin sanotun työnantajansa harrastuksista oli leikkiä tupakointiin liittyvillä esineillä ilman pienintäkään aikomusta tupakoida.
”Toissa yönä”, Witt sanoi kuin ohimennen, ”se tyttö.”
”Tyttö?” Oskar toisti hajamielisesti.
”Teille tuli kiire jonnekin.”
”Mistä sinä puhut?”
Witt kohdisti katseensa Oskarin silmiin, jotka viestivät laiskaa ihmetystä. Syväluotaus venähti sopimattoman pitkäksi. Se ei häirinnyt Oskaria. Hän ei tiennyt mistä Witt puhui. Hänellä ei ollut mitään salattavaa.
”Ihmisen ydin piilee hänen vioissaan”, Witt sanoi lopulta, palautti katseensa sytyttimeen ja painoi liekin taas palamaan.

Jos menisin yhden lauseen pidemmälle, voisitte saada jonkinlaisen käsityksen siitä miltä tämä kirja näyttää, ja se taas tuntuisi sairaalta ja silloin joutuisin oksentamaan.

Tasan kolme vuotta sitten olin aika varma että kirjoitin maailmanhistorian parasta kirjaa. Ehkä kirjoitinkin. Luulen että kirjoitin. Yrgjhk.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin:

Puhelin ehti ulista kahdesti ennen kuin jokin vastasi. Ihmisääni vastaaja ei ollut vaan jonkinlaista rahinaa ja ujellusta, ehkä tuulen ääntä. Aivan kuin lihallinen vastaaja olisi odottanut soittajan sanovan jotakin ensin.
Siispä Oskar sanoi:
”Haloo?”
Mitään ei hetkeen kuulunut. Sitten väritön ääni sanoi:
”Haloo?”
Oskar vaikeni neuvottomana. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Siksi hän sanoi:
”No haloo haloo.”

Meinasin laittaa tähän ihan toisen kohdan samasta luvusta, mutta kanttini ei sitten kestänytkään. Nauti nyt siis ontosta pelleilystäni. (Harjoittelen pokkaa vielä.)

Keväällä 2012 olin lakannut uskomasta kirjaani ja kaikkeen. Ajattelin ettei ketään tulisi kiinnostamaan. Maailma oli pimeyttä ja kuraa. En halunnut kuolla, mutten jaksanut elää. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut miten vitun sekaisin olin. Peloillani ei ollut pohjaa. Demonini eivät olleet läheskään niin suuria kuin silloin kuvittelin.

Mulla oli melkein valmis kirja käsissäni ja se oli jännittävämpi kuin Millennium-trilogia ja älykkäämpi kuin Oscar Wilde, ja sitten heitin koko projektin järjettömissä depressiohöyryissäni nurkkaan ja kuvittelin että toivo oli menetetty. Toivoa ei ollut menetetty! Olisin voinut vain kirjoittaa sen saatanan (Saatanan) tarinan silloin loppuun. Masennuksella ja ahdistuksella ja muulla sellaisella paskalla on voima vääristää käsitystä todellisuudesta.

Hylkäsin siis kirjan täydellisesti, pyörin hetken pimeydessä ja aloin kirjoittaa jotain muuta.

Vuosi myöhemmin (eli tasan vuosi sitten, eli huhtikuussa 2013) kirjoitin sitten tätä sivua:

”Se on todella…” Rebekka sanoi ja haki hetken sanoja, ”– raskasta. Tai siis – minä rakastan äitiäni. Minä säälin häntä enkä halua että hänelle tapahtuu mitään pahaa – mutta silti aina kun seison hänen kanssaan samaan aikaan keittiössä alan nähdä tilaisuuksia tappaa hänet. Minun pitää pidätellä itseäni etten iskisi kuorimaveistä kylkiluiden väliin hänen selkäänsä.”
Hän veti maastokuvioisen takkinsa taskusta Bob Marleyn sytkärin ja painoi liekin palamaan. Tuli maalasi oranssin naamion hänen kasvoilleen.
”Voisin vain sytyttää tämän huoneen palamaan”, hän sanoi ja liekki paloi hänen pupilleissaan. ”Minä hetkenä hyvänsä. Vaikka… nyt.”
Hän nosti sormensa. Liekki hävisi. Hän katsoi minua synkästi.
”Jonain päivänä minä vielä tapan jonkun”, hän sanoi. ”En pysty rentoutumaan ennen kuin viimein jonain päivänä näen äitini makaamassa lattialla verilammikossa."

Lol, näetkö tässä nyt jonkin kuvion?

Jutuissani on tarkoituksella toistuvia ärsyttäviä yksityiskohtia, mutta niissä on muutakin kuin tupakansytyttimiä ja häilyviä tyttöjä. Ihan aidosti puhtaan sattuman takia Teokseni näyttävät nyt muodostavan tällaisen Itseään Toistavan Kokonaisuuden.

Haluan irrottaa pääni hetkeksi vartalostani.

Voi vittu mitä paskaa. Ihan sama. Ihan sama.

Miksi kopioin tähän tällaisia pätkiä? Ne eivät voi kuin antaa vääristyneen kuvan kyseessä olevista tiedostoista. Arvosta tätä vääristynyttä kuvaa, Simba! Hiljene kiitollisena, että annoin sinulle edes tämän!

Voi Luoja! Miten Simba liittyy tähän?

Elämäni on nykyään niin vitun epätodellista. Niin kuin aina tähän aikaan vuodesta.

Nähtiinkö me ratikassa?

Pokkaa. Vain ihan hitosti pokkaa. Jotta saisin tältä elämältä sen mitä haluan tarvitsen vain ihan helvetisti pokkaa.

Ja pokkaa saa vain harjoittelemalla. Nolaa, häpäise ja tuhoa itsesi niin monta kertaa että lopulta voit jatkaa matkaasi upottamatta naamaasi joka kerta syvälle käsiisi. Epäonnistu ja kaadu niin monta kertaa että lopulta nouset jaloillesi refleksinomaisesti edes ajattelematta sitä. Opettele näyttämään tyylikkäästi hullulta ja nauttimaan siitä että ihmiset luulevat sinun olevan psykoosissa.

Tämän ei pitäisi olla ongelma, koska mulla ei varsinaisesti ole vaihtoehtoja.

Haun avainsanat:

harri niemi ilkeä
koirarodut ketunnäköiset
isac elliot ilman paitaa

Mielestäni on mukavaa että joku varta vasten etsii ketun näköistä koiraa.

Olen tulossa, olen tulossa, olen tulossa, ihan kohta

Lupaan olevani tulossa. Oikeastaan milloin tahansa.

Kaksi tapahtumaa:

Kohtasin entisen ruotsinopettajani bussissa. Tai en tiedä voiko sitä kutsua varsinaisesti kohtaamiseksi, koska hän ei tietääkseni nähnyt minua. Se oli silti outoa. Olisin voinut oksentaa. Pääni olisi voinut irrota. Voisin kirjoittaa kirjan psykologisesta suhteestani ruotsinopettajaani kolmena vuotenani yläasteella eikä se siltikään selittäisi kaikkea. En tiedä miksi se oli silloin niin vaikeaa ja kivuliasta.

Muistan kun eräänä keväisenä päivänä istuin tapani mukaan portailla ja odottelin oppitunnin alkamista, kun opettajani kulki ohitseni ja ojensi minulle korjatun ruotsinkokeeni. Otin kokeen vastaan ja katsoin tekstiä, jonka hän oli kirjoittanut paperin ylälaitaan: Den som går sina egna vägar behöver ingen karta. 

.......... Se oli kauneinta mitä minulle on koskaan sanottu. Tiesin täysin mitä hän tarkoitti. Itse asiassa se oli niin hätkähdyttävää että muistan vain hoippuneeni pystyyn ja kävelleeni pois ja lukkiutuneeni vessaan kyynelehtimään ja hakkaamaan naamaani seinään.

Toinen tapahtuma:

Passini vanheni. Hankin uuden. Uusi passi taskussani kävelin Sörnäisissä juhlallisesti kauppaan ostamaan kaljaa. Haettuani kaljani hyllystä katselin vapaita kassoja ja huomasin että yksi heistä oli väsynyt tyttö kirjastani. Kävelin hänen luokseen ja laitoin kaljat kassahihnalle. "Moi", hän sanoi. Minä en muistaakseni sanonut mitään, koska tilanne oli epätodellinen. Hymyilin vain mielipuolisesti ja tuijotin jonnekin pois. En saanut mielipuolista hymyä naamaltani ja todistin henkilöllisyyteni uudella passillani ja katsoin kulmieni alta kuinka tyttö tutkaili passikuvaani. Kun tyttö kysyi "Haluutsä kuitin?" ja vastasin "Ei kiitos" ja vilkaisin häntä, näin että hänen silmissään oli intensiivisen hämmentynyt, huvittunut, nuorisorikollisella tavalla innostunut katse. Rakastin häntä.

Tajusin vähän aikaa sitten etten voi kääntää koko maailmaa ylösalaisin. Päätin siis asettaa itselleni henkilökohtaisen tavoitteen. Päätin näin:

Olen tyytyväinen sitten kun kirjojani on myyty enemmän kuin Suomessa on ihmisiä. Jos saavutan tämän tavoitteen, koen onnistuneeni siinä mitä yritin. Tällä hetkellä Suomessa asuu suunnilleen 5,5 miljoonaa ihmistä. 5,5 miljoonaa. Aion iskeytyä jonkun sieluun 5,5 miljoonaa kertaa. Tavoite on siis hulluuden rajamailla mutta toteutettavissa. 55 miljoonaa kirjaakin olisi vielä teoriassa mahdollista, ainakin pitkällä aikavälillä, mutta siinä liikutaan jo niin oksettavissa luvuissa että mielelläni sivuutan koko mahdollisuuden.

5,5 miljoonaa on Suomen mittakaavassa aivot räjäyttävän hyvin, mutta vielä vaatimatonta ja kotoisaa verrattuna Stieg Larssoniin, Dan Browniin, Nälkäpeliin tai Harry Potteriin. Tai Jo Nesbøøn. Jo Nesbø on myynyt 19 miljoonaa kirjaa. Ehkä voisin myydä 19 miljoonaa kirjaa.

En tiedä. En tiedä ovatko juttuni yleisinhimillisesti kiinnostavia. Luulisin että kyllä, mutta toisaalta ne ovat myös todella outoja ja kaikki saattaa olla harhaa. Voin vain kirjoittaa niin hyviä kirjoja kuin osaan. Sitten kun olen kirjoittanut tämän kirjan, aion ottaa hyvin määrätietoisen tappeluasenteen ja vakuuttaa joukon muita ihmisiä siitä, että olen jotakin jonka kohdalla on syytä pysähtyä. Aion olla todellinen pain in the ass (ja käyttää messiaanista karismaani). Tämä on välttämätöntä.

Nyt aion olla jonkin aikaa hiljaa. Tai ainakin hiljempaa. Viime aikoina olen hoitanut kaikenlaista sälää pois alta voidakseni keskittyä sataprosenttisella intensiteetillä kirjoittamiseen. Tämän merkinnän kirjoittaminen on viimeinen sälä, ja Taivas tietää että yritän tästä eteenpäin olla hankkimatta mitään uutta sälää sen tilalle.

Nyt on keskityttävä.

Jos haluan, voin kirjoittaa tämän kirjan valmiiksi ennen kesää. Ainut potentiaalinen este olen minä itse. Olen estänyt itseäni kirjoittamasta tämän tarinan loppuun jo tarpeeksi monta vitun kertaa; nyt haluan heittää itseni väkivaltaisesti ja verisesti sivuun ja päästä voittajana eteenpäin.

Helvetti sentään. Käännä murehtija pois päältä ja käännä unelmoija päälle.

No voi vittu.

On kevät.

Vois alkaa elää.