Mitään en toivo niin paljon kuin että maailma osoittaisi minun olevan väärässä. Osoita että olen väärässä.
On taas hahmottoman surullinen ja epätoivoinen olo. En tiedä, antaako internet oikeaa kuvaa ihmisyydestä. Tuntuu, että todellisessa elämässä ihmiset ovat jotain paljon parempaa ja kirkkaampaa. Mutta on vaikea sanoa kumpi on totta.
Toivoisin, että jonain päivänä sisälläni palava valo ja toivo olisi riittävän vahvaa torjumaan maailman pimeyttä. Että voisin kohdata ihmiskunnan idioottimaisen ja pimeän puolen vajoamatta ITSE jonnekin Paholaisen persereikään.
Toivoisin, että olisin ruskettunut ja sosiaalisesti villi ja avoin ja riehakas. Enkä niin helvetin surullinen.
En ymmärrä, miksei kaikille ihmisille ole itsestäänselvyys
OLLA HYVÄ. Ihmisten käytös varsinkin internetissä on jotain mitä en voi käsittää. Miksi niin moni ihminen on taipuvainen olemaan selkärangaton ja pahantahtoinen idiootti heti kun saa tilaisuuden? Kuinka suuren osan väestöstä he muodostavat prosentuaalisesti? Mahdoton tietää. Koko internet pitäisi varmaan lopettaa. Ihmisten pitäisi palata ihmisiksi taas.
Vanhempani kasvattivat minut hyväksi ihmiseksi. He eivät pakottaneet minua siihen, he vain olivat itse hyviä ja antoivat esimerkin. Olen aina pitänyt itsestään selvänä sitä, että valinta sankarin ja pahiksen välillä on aina,
aina,
sankari. Suurin järkytykseni viime vuosina onkin ollut että edustan jonkinlaista vähemmistöä. Olen jonkinlainen "hippi" ja "maailmanparantaja" ja nämä ovat jostain käsittämättömästä syystä huonoja asioita. Edustan monelle ihmiselle Vihollista, koska yritän auttaa niitä jotka tallotaan. EN TAJUA! Mikä teitä vaivaa?! Miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla kuolonsyöjä jos aivan yhtä hyvin voi olla myös Dumbledoren joukoissa?
Tällä kertaa nämä fiilikset lähtivät nousemaan kun luin internetkansalaisten kommentteja Greenpeace-aktivistien vangitsemisesta Venäjällä. Näyttää olevan iso joukko aikuisia miehiä, joiden mielestä nuorten aktivistien kohtalo on jotain hulvattoman hauskaa, oikeutettua ja mukavaa. Suojelen itseäni yleensä ympäristökysymyksiin liittyviltä huolilta, koska tuntuu että
niitäkin en jaksaisi enää kantaa (sitä paitsi pieni osa minusta toivoo että planeetta saisi viimein tarpeekseen ja pyyhkäisisi erään vähäkarvaisen kädellislajin pinnaltaan riehumasta).
Juho Suomalainen (jonka toinen nimi on nykyään James; en tiedä kuinka kauan jatkan elämää tällä alter egolla) tiivisti asian näin:
En todellakaan tee kaikkia ympäristötekoja jotka pitäisi tehdä. Osallistun asioihin joihin ei pitäisi osallistua. Sivuutan moraalisen selkärankani monessa asiassa. Käytännön syistä perheemme ei ole koskaan esim. juurikaan lajitellut jätteitä. Suunnittelen hankkivani auton tulevaisuudessa ja ajelevani euforisen lujaa kaupunkien kaduilla. Tällainen on tietysti epärehellistä, koska teoriassa tiedän miten pitäisi toimia. Sentään myönnän olevani
laiska paskaläjä, mikä on tuhatkertaisesti rehellisempää kuin useimpien(?) tapa vastata oikeutettuihin syytöksiin alkamalla metelöidä lapsellisesti ja julistamalla järsivänsä paraikaa "innolla sisäfilettä". Kuten moni muukin moraalinen teko, kasvissyönti on ennen muuta statement. Mua ei haittaa, jos et tee sitä statementia niin kauan kuin myönnät että
teoriassa se
pitäisi tehdä ja että kaiken kaikkiaan olet laiska paskaläjä kun et tee. Se on helppoa. Rehellisyys on helppoa. Itsepetos on myrkyllistä.
En tiedä miksi käytän vähintään pari tuntia joka viikko tomppeleiden kanssa väittelemiseen. Mitä tahansa heille sanot ja miten tahansa viisaasti ja herrasmiesmäisesti käyttäydyt, he pitävät kiinni tomppeliudestaan, varmaan koska se on heidän identiteettinsä.
Jonkin ajan kuluttua pitäisi tajuta että tästä ei tule mitään, tämä on ajan tuhlaamista ja kyseessä on ihka aito ääliö. Toistaiseksi olen liian lapsellinen ja itsepintainen kävelläkseni ajoissa pois ääliöiden luota.
Yllä oleva kommentti löytyi (vaihteeksi) Oikeutta eläimille -yhdistyksen seinältä. Käytin aivan liikaa kärsivällisyyttä ja aivoenergiaa ko. kirjoittajan kanssa keskustelemiseen. Turha käyttää loogisia argumentteja, kun vastapuoli ei käytä. Lauseen "Miks vitus kiduttaisin itteeni olemal syömättä jotain niin ihanaa kuin Liha ;D?" olisi pitänyt jo laittaa hälytyskellot soimaan. Siis voi jumalauta. Mutta toisaalta sitä haluaa uskoa että kaikkien kanssa voi keskustella rakentavasti.
Totuus: ei voi. Jotkut ovat yksinkertaisesti urpoja. Kun löydät urpon, jatka matkaa, jatka etsimistä, ja kohta löydät jonkun joka kuuntelee mitä sanot. Urpoja on aina, paskat heistä, eivät he tätä maailmaa yksin pyöritä.
Mulle raja hyvän ihmisen ja urpon välillä ei tässä(kään) asiassa kulje siinä, kuka on kasvis- ja lihansyöjä. Lihansyönti itsessään ei vielä häiritse minua merkittävästi. Yritys
argumentoida ja
oikeuttaa sitä häiritsee. Mulle raja hyvän ihmisen ja urpon välillä menee siinä, onko ihmisellä moraalista
rehellisyyttä. 1) Lihansyöjä, joka myöntää syövänsä lihaa laiskuuttaan vasten periaatteitaan
vaikka ei pitäisi vs. 2) kasvissyöjä, joka hakee irtopisteitä kovilta tyypeiltä julistamalla, että ihan sama mulle mitä kukakin laittaa suuhunsa, mitä välii hei?
Todellakin 1. Ykkönen on sentään rehellinen eikä hae epätoivoisesti ja pelkurimaisesti kaiken maailman tonttujen hyväksyntää karvattomien apinoiden sosiaalisissa ympyröissä. Ykkösessä on rehellisyyttä ja munaa ja rock'n'rollia. Paljon mieluummin hengaisin ykkösvaihtoehdon kanssa ja ottaisin hänet mukaan kiertämään kanssani maailmaa. Kakkosen ottaisin siinä tapauksessa, että ykkösvaihtoehto ei käytännön syistä pääsisi mukaan.
Tämä ajatus nousi, kun eksyin jotain kautta lukemaan onnellisten ja ulospäinsuuntautuneiden nuorten kaupunkilaisten blogikeskustelua
Lihattomasta Lokakuusta. Onnelliset ja ulospäinsuuntautuneet nuoret kaupunkilaiset olivat yhtä mieltä siitä että kasvissyönti on toki hyvä juttu, mutta lihateollisuuden rikoksista ei pitäisi tehdä mitään numeroa koska "se on loppujen lopuksi jokaisen oma asia että mitä sillä lautasella on :)".
No ei todellakaan ole. Se on yhtä paljon ihmisen oma asia kuin se päättääkö talloa kadulla makaavan kodittoman miehen naamalle vai ei. Jos valinnat oikean ja väärän välillä kutistetaan onnellisten kaupunkilaisten kotoisiksi identiteettivalinnoiksi, sivuutetaan täysin uhrin näkökulma. Heikoimmilla ja pienimmillä ei valinnanvaraa ole.
Parasta mitä itse voin tehdä on osoittaa solidaarisuutta kärsiville. Ja silloin kun en omaa laiskuuttani siihen pysty, voin sentään myöntää oman selkärangattomuuteni ja hävetä vähän.
