Wohoo!

Valkonaamat

Onnistuinko laittamaan tähän biisin Spotifysta? Okei. Todella hyvä biisi. (Sen pystyy kuuntelemaan vain jos on kirjautuneena Spotifyssa? VOI VITTU haistakaa paska, miksi kaiken täytyy olla niin hankalaa.)

Jos tän blogin julkaisisi kirjana, kuinka monta sivua siitä tulisi?
Jos tämä blogi joskus julkaistaan kirjana, se tapahtuu kyllä vasta sitten kun e-kirjat ovat arkipäivää ja niissä saa soittaa biisejä välissä.

Lähdin tänään käymään S-marketissa käytännössä likaisiin riepuihin pukeutuneena. Kävelin iPodini kanssa ja naureskelin jutuille itsekseni. S-marketin edessä pyöri joukko maahanmuuttajakoviksia ja heidän joukossaan oli pari suomalaista valkonaamaa, joiden muistan olleen kanssani samaan aikaan tarhassa ja koulussa. Astuin pari askelta varjoihin ja jäin hetkeksi tuijottamaan yhtä kovanaamaa leikkivistä valkoisista pojista ja muistelin sitä kuinka kerran tarhassa hän tuli naamani eteen kovistelemaan (hän oli silloin vuoden nuorempi kuin minä; hän on matemaattisten todennäköisyyksien mukaan edelleenkin vuoden nuorempi kuin minä). Minä kaadoin hänet lumeen ja hakkasin häntä kunnes hän alkoi itkeä. Muistan siitä hetkestä oudon kammottavalla tavalla nautinnollisen tunteen joka oli sekoitus ylpeyttä ja huonoa omaatuntoa. Muistaakohan hän sen vielä?  

Skinsin Effylle tiedoksi että odotan edelleen mielenkiinnolla jatkoa keskusteluun.

Alice

Painoin ctrl+V ja eteeni ilmestyi tämä:



Vou! Milloin ja miksi olen päättänyt kopioida Aliisan naaman? Mitkä heroiinisilmät.

Kaikkein eniten haluaisin kirjoittaa fiktiiviseksi yltyvän kirjan omasta arkielämästäni.

Kevät on alkamassa - OLLI BRANDER

Heitetään tähän nyt jotain:



TÄMÄ ON NIIN KIVAA!!!!!!!!!!! WOHOO

Päästäni vuotaa koko ajan ideoita joka paikkaan. Kirjoitan jatkuvasti ylös kaikkia hyviä juttuja jotka välähtävät mieleeni. Tietokoneessani, papereissani ja puhelimessani on kaiken kaikkiaan varmaan satoja satoja satoja sivuja lyhyitä muistiinpanoja ja ideoita, jotka kaikki haluaisin käyttää jossakin. Mutta niitä on niin vitusti, että niiden läpikäyminenkin tulee olemaan todellinen urakka. Luulisin että suurimman lastin aion kumota Luuserikirjaan. Jos kaikki menee niin kuin olisi tarkoitus, se tulee olemaan parasta ja palavinta mitä yläasteesta ja 15-17-vuotiaana hengittämisestä on koskaan sanottu.

Elämäni on muuttunut nyt todella paljon. Siis muutamassa päivässä. Ei mitään ole varsinaisesti edes tapahtunut. Mutta olen tajunnut, kuinka paljon asiat tulevat lähitulevaisuudessa muuttumaan. Aion alkaa elää. Olen jo istuskellut ja harkinnut asiaa tarpeeksi. Uusi luku alkaa kohta. Astun tästä huoneesta ulos ja nimeni on Olli Brander. Unohdan entisen nimeni. Se on huono nimi. Teen niitä asioita jotka on pakko tehdä. Asioita joita olen suunnitellut nyt jo tarpeeksi monta vuotta. Sydämessä on rauha ja onni ja innostus ja tiedän melko tarkalleen miten aion edetä. Hyppään vapaaseen pudotukseen ja tietysti paljon riippuu niistä jotka ottavat minut kiinni.

Ja OLEN RAKASTUNUT, olen niin helvetin RAKASTUNUT ja KAIKKI ON UUTTA ja VAU, joskus täytyy kuolla että voisi alkaa elää.

Enkä pelkää enää vastaantulijoita. Kokeilin "vaihtaa lääkitystäni" äskettäin. Toivon että voin luopua kaikenlaisista saatanallisista depressiolääkkeistä tulevaisuudessa, mutta toistaiseksi ajattelin napsia pillereitä vielä vähän. Joka tapauksessa, vaihdoin siis lääkitystäni ja vanhasta lääkkeestä jäi outoja vieroitusoireita. Lähdin ulos, ajelin bussilla jonnekin keskustan laitamille ja sitten lähdin vain kävelemään ja kävelin kävelin kävelin oudossa PÖHNÄSSÄ; pääni läpi meni kylmiä pökerryttäviä aaltoja ja tunsin olevani vähän sekaisin ja SE OLI MAHTAVAA

Kävelin eteenpäin Helsingin läpi ja kuuntelin iPodistani ihmeellisiä ihmisääniä ja rakastuin kaikkeen ja lauloin playbackina mukana ja tanssahtelin ja nautin vastaantulijoiden varovaisista kysyvistä katseista. Olin omassa pöhnäisessä musiikkivideossani. Kun saavutin ydinkeskustan, näin ihmisten kantavan siellä täällä vaaleanpunaisia ilmapalloja joissa luki dna. Näin yhden naisen sitovan ilmapallonsa narun jonkin tolpan ympärille ja hylkäävän sen sitten siihen, joten hänen kadottuaan maisemista kävin hakemassa pallon, sidoin narun hirttosilmukalle ja laitoin silmukan kaulaani ja sitten jatkoin matkaa dna-ilmapallo hirttosilmukalla kaulassani. Annoin 25 euroa eli kaikki rahani kerjäläisille ja katusoittajille. Rautatientorilla kyllästyin dna-ilmapalloon mutten raaskinut surmata sitä kengälläni joten irrotin sen kaulastani ja hetken harkinnan jälkeen päästin siitä otteeni

Polvistuin maahan ja katselin kuinka ilmapalloni nousi riuhtoen kovaa vauhtia kohti taivasta. Kuulin jonkun huutavan innostuneen kauhistuneena "Ilmapallo!" Pallo kutistui yhä pienemmäksi täpläksi vaaleansinisellä taivaalla ja ajattelin että vittu että tämä on mahtavaa ja tunsin samalla vihaa ja surua siitä että teen tämän yksin, että tanssin Helsingin kaduilla yksin ja katselen yksin taivaalle katoavaa ilmapalloa. Se on niin helvetin väärin, koska kaikki olisi niin paljon parempaa jos joku olisi vierelläni, kuka tahansa hyvä tyyppi, kahdestaan tai kolmistaan tai nelistään olisi niin paljon parempi nousta vallankumoukseen kaupunkia vastaan

Vähitellen pallo katosi taivaaseen ja välähteli enää silloin tällöin näkyviin pienenä pisteenä. Tuijotin vielä hetken tyhjää taivasta ja kunnioitin sen muistoa josta olin irrottanut otteeni. Sitten nousin jaloilleni, hyvästelin 7 vuoden hirttosilmukkani ja jatkoin matkaa, koska niin on tehtävä, olen odottanut jo aivan tarpeeksi kauan

Vielä hetki. Vielä hetki.

Vielä hetki.

Tunnustuskirja

Nyyh

Jos jollakulla läsnäolijalla on Twitter-tili, pyydän häntä ystävällisesti välittämään Antti Nylénille pika-arvioni hänen Tunnustuskirjastaan: Luulin aikaisemmin haluavani selityksen sille, miksi Antti Nylén uskoo Jumalaan. Olen nyt lukenut läpi suurimman osan hänen Tunnustuskirjastaan ja tajunnut että ilman selitystä olisi ollut kivempaa. Selitys ei toimi. Se on ihan paska. Tunnustuskirjassa on harmaita puuduttavia suvantokohtia, jotka jatkuvat monta kymmentä sivua ja joiden sisältö on erilaisten kristinuskoon liittyvien käsitteiden pyörittelyä ja uudelleen selittämistä. Outo käsitteiden pyörittely on Antti Nylénin juttu, mutta se toimii vain silloin kun se on mielekästä ja jännittävää. Antin yritys käsitteitä määrittelemällä selittää mitä kristittynä oleminen tarkoittaa on huono, koska selitys pätee parhaimmillaankin vain häneen itseensä ja häneenkin väkinäisesti, koska eikö usko lähtökohtaisesti ole jotain aika selittämätöntä ja intuitiivista ja älyllistämisen ulottumattomissa ja juuri siksi kaunista? Kuuntelen joka viikko uskovaisten nuorten radio-ohjelma Come Homea, jossa Rinteen Riku puhuu Jeesuksesta eikä hänen Jeesuksellaan tunnu olevan hirveästi tekemistä Nylénin Antin Jeesuksen kanssa. Haluaisin ymmärrettävän selityksen sille KUKA Jeesus YLEISESTI on KAIKILLE jotka uskovat häneen ja miten hänet löydetään ja miksi MINUN pitäisi uskoa häneen. Haluaisin tajuta, MUTTA EN VAIN TAJUA. Sydämeni on auki ja Jeesus ei vain tule sisään.

Kun luin Vihan ja katkeruuden esseet syksyllä 2010, menin siis ihan segaisin koska se oli tärisyttävintä mitä olin koskaan lukenut. Se laittoi hermoyhteydet aivoissani KONKREETTISESTI uuteen järjestykseen; en ollut tiennyt että maailmaa voisi katsoa sillä tavalla ja että kaikenlaisilla hassuilla yksityiskohdilla voisi olla niin paljon merkitystä. Kuuntelin Morrisseyn ääntä kuulokkeista ja yritin aina Sörnäisissä bussin ikkunasta bongata Antti Nylénin koska olin saanut selville että hän asui siellä päin. Bongasin hänet muutaman kerran. No joo, joka tapauksessa on suututtavaa että Tunnustuskirja on näin heikko ja väsähtänyt. Se loukkaa aiempia parempia juttuja. Tunnustuskirjassa on muutakin kuin ankeita sanojenpyörittelyjaksoja, mutta iso osa siitä muusta sisällöstä on pelkästään väärällä tavalla surullista. Antti Nylén on nähtävästi päättänyt vähentää radikaaleja ihmisvihaisia heittojaan ja alkanut leikkiä olevansa tätä nykyä Kypsempi ja Maanläheisempi ja vähentänyt kaikkea hauskaa poseeraamista ja pelleilyä. Tämä on johtanut siihen, että hänen surulliset masentuneet juttunsa ovat nyt pelkästään SURULLISIA ja MASENTAVIA, LANNISTAVIA. Sitä entistä VÄKIVALTAA tarvittiin nimenomaan VOIMAN, ELÄMÄN ja TOIVON antamiseen. Väkivallan ja häiriköintimentaliteetin takia ensimmäinen kirja antoi VOIMAA JAKSAA ELÄÄ MAAILMASSA. Viha on parhaimmillaan aktiivista ja elinvoimaista, suru on usein passiivista ja lannistavaa ja lukitsee sängyn pohjalle. Miksi Tunnustuskirjan pitää olla näin masentavan surullinen? Paljon paljon paljon parempaa on suru joka tuntuu hyvältä ja uhmakkaalta ja salaviisaalta ja toiveikkaalta.

Kyllä Tunnustuskirjassa kunnollisia juttujakin on. Siis sellaisia kuin ennen vanhaan. Esim. sivulta 126 alkaa hyvä jakso. Siinä Antti Nylén kirjoittaa elämästään yläasteella ja sen jälkeen. Siinä on rock'n'rollia. Mutta siitäkin nousee kysymys: miksi, MIKSI sensuroit yläasteen kiusaajakovisten (etu)nimet? Miksi pääkiusaajan nimen tilalla on X? Eikö olisi paljon TYYDYTTÄVÄMPÄÄ jos heidän oikeat (etu)nimensä olisivat siinä? Mä ainakin aion vastedeskin kirjoittaa pahoista ihmisistä Niiden Oikeilla Nimillä, niillä on hyvä kostaa. Tai en tiedä onko kyse kostosta, kosto ei ole kovin kristillistä, vaan pikemminkin oikeudenmukaisuuden tasaamisesta, yksilöiden pahuuden tallettamisesta näkyville niin että he eivät voi myöhemmin paeta ja unohtaa mitä tekivät.

Joka tapauksessa: Tunnustuskirja on Antti Nylénin tähän mennessä huonoin levy.
(Mutta silti parempi kuin 98 % muiden ihmisten levyistä.)



Päätän kirjoituksen jälleen Antti Nylénin Rautakoura-yhtyeen esitykseen Uuden musiikin kilpailussa 2013: