I was swimmin' in the Caribbean

Vaatteeni haisevat kaljalta. Se ei haittaa yhtään. Toivottavasti ei ketään muutakaan. Haista kaljalta siis. Kaljan heittely muiden ihmisten päälle on ikävä tapa, jolla on pitkä historia elämässäni. Se tulee jotenkin helposti. Itse asiassa tein sitä jo nopeilla yksinäisillä baarikierroksillani silloin-kun-en-vielä-tuntenut-ketään, en ole ihan varma että miksi.

Aika suuri osa jutuistani on aivan idioottimaisia, niin typeriä että puhuessani vain kuuntelen itseäni ja hämmästelen. Sekään ei haittaa yhtään. Se on hauskaa. Hmm. Outoa. Outo kärsivällisyys yhtäkkiä. Kaikki saa tulla ja mennä. En ole mitenkään turtunut, en vain jaksa ahdistua. Olen jotenkin... vapaa. Toivottavasti en ole jotenkin, öö, sairas.

Olen ihan viime aikoina muutaman kerran tavallaan nauranut ja itkenyt samaan aikaan. En tiedä mitä se on, mutta tein niin taas yöllä ja se on kummallista ja jännittävää. Elämä on ihmeellistä nyt kun sille antaa mahdollisuuden.

Linkitin toukokuisen blogimerkinnän pari päivää sitten. Siinä oli Armenian euroviisukappale:

En tiedä mikä tässä on, mutta kuuntelen tätä edelleen usein. Se kuuluu jonkinlaiselle kielletyt älyttömät pakkomielteet -listalleni Zen Cafén Todella kauniin kanssa. Tuo video on ihan yhdentekevä ja Aramin huumorintaju kuulemma aika epäkorrekti, mutta... kun Aram kolmannen kerran sanoo "You're not alone" biisin keskivaiheilla, sydämeni kai räjähtää vähän. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta ei tarvitse olla. Tämä kuulostaa nyt oudolta, mutta kirjani ovat vähän tällaisia, enkä kyllä todellakaan osaa sanoa että mitä tämä nyt tarkoittaa, koska tämä on aivan idioottimaisesti sanottu.

Erottuani ihmisistä (& orangeista ja kaikista muista eläimistä joiden seurassa olin liikkeellä) ajelin aamuyöllä taas lentokentälle ja hmm, tanssin siellä. En ollut enää humalassa, mutta tanssin kuitenkin ja hypin, ihan kuin joku henkilö kehitysvammaisten teinien musikaalissa, ja tämä on siis hyvä asia. Sitten ajelin Helsingin keskustaan ja siellä tanssin ja lauloin. Elvistä, muun muassa. Voi luoja, olen onnellinen vastoin tervettä järkeä, happy without a cause.

Käyttäydyn usein niin oudosti, että arvelen että ihmiset sen takia järjestelmällisesti yliarvioivat humalatilani. En oikein tiedä. Tai siis...

Minulla on tällainen projekti meneillään. Se on eräänlainen kahlekuningasjuttu. Saat osallistua, jos haluat. Suosittelen. Jutun ydin on yksinkertaisesti toimia häpeästä huolimatta. Elämäntapanolous ja niin edelleen, olen kirjoittanut tästä ennenkin.

Elämä vain lähtökohtaisesti on aivan hirveää ja noloa ja hankalaa ja surkeaa räpellystä. Jokainen ihminen on tuomittu mokaamaan ja epäonnistumaan. Jos annat sen tappaa sinut, se tappaa sinut. Jos annat sen musertaa, se musertaa. Jos annat sen kahlita, se kahlitsee.

Jatkuva kärsiminen tästä ei tee elämää yhtään helpommaksi. Voi yhtä hyvin päättää nauraa tälle asialle. Voi nousta sitä vastaan. Voi lakata ottamasta itsensä niin vakavasti. (Suurimmalla osalla asioista ei ole mitään merkitystä. Sitten on muutama asia, joilla on merkitystä, ja niillä on merkitystä valtavasti. Useimmissa asioissa... hengitä.)

Hmm. Hmm. Hmm. Jossain vaiheessa yötä tajusin välittäväni ihmisistä oikeasti. Se vain iski yhtäkkiä. Näen herkkyyden ja kauneuden ja orpouden jotenkin kirkkaasti, paremmin kuin ennen, kaikenlaisten valmiiksi rakennettujen mielikuvien ja illuusioiden sijaan. Näen lähemmäs. Ja olen toistaiseksi lakannut kokonaan esittämästä. Se on yllättävä siirto minulta. Olen täysin ilman roolia nyt. En tiedä. Haluan teille kaikille pelkkää hyvää. Haluan että olette onnellisia ja löydätte sen paikan maailmassa joka odottaa teitä. Toivoisin että ette olisi surullisia. Jos voin joskus kuunnella, kuuntelen.

Joo. Olen aika kiihkeä tyyppi.

Sellainen voi olla vähän ahdistavaa toisinaan. Tuota. Hmm. Viime yössä oli yksi erityisen hankala elementti. Mitäs jos. Mitäs. Jos. Ottaisimme tämän jutun huumorilla? Sanoisimme sen ääneen, nauraisimme kenties ja jatkaisimme eteenpäin. Tai siis, sitä ei tarvitse ottaa vakavasti, en ole itse oikeastaan ottanut sitä vakavasti missään vaiheessa ja minun puolestani asiat saavat mennä juuri niin kuin ovat mennäkseen. Sillä tavalla kai fiksut ihmiset tekevät. Antavat asioiden mennä ja tulla hengityksen mukana.

Välitän oikeasti, enkä vain rajallisilla ja typerillä tavoilla vaan oikeasti.

Joo, hyvä lukijani, ymmärrän olevani vähän sekava.