”Elämässäni on liikaa ihmisiä”, Marilyn totesi melankolisen poissaolevasti.
”Ymmärrän kyllä”, James Dean sanoi ja siirsi katseensa oksennuksen tahriman ikkunan takana vilistävään Helsinkiin.

Selailen Irc-galleriassa kasvissyöjätyttöjen kuvia, voi luoja että he ovat kauniita. Voi luoja. He ovat niin uskomattoman kauniita ja älykkäitä ja kauniita.

Miksei kukaan koskaan puhu minulle? Miksei kukaan pure minua?

Lähtisikö joku kävelemään kanssani yöllä Eiran rantaan? Siis niinku oikeesti.

Leave your comment below.

Hgra

En tiedä miksi, mutta olen jo pitkään tiennyt, että joskus vielä menetän järkeni. Jonkinasteinen hulluksi tuleminen on ollut varmaan kaikkein yleisin aihe kirjoittamissani teksteissä siitä lähtien kun olin jotain 9.

Viime aikoina olen viimeinkin oikeasti päässyt aika lähelle hulluutta. Toistaiseksi en kuitenkaan vielä ole hullu, sillä kykenen tarkastelemaan toimintaani analyyttisesti ja toteamaan, että se ei ole millään mittareilla normaalia.

Mutta en tiedä. Varmaan tällainen on ihan hyödyllistä. Olen aina toivonut psykoosia salaa. Saa nähdä. Tykkään muutenkin intuitiivisesti kaikista resuisista, oudosti kävelevistä ja yksinään höpisevistä ihmisistä, joita näkee kaupungilla.

En osaa vielä sanoa, tuleeko edellinen merkintäni pysymään paikoillaan. Saatan säilyttää sen jonkinlaisena dokumenttina lievästä hermoromahduksesta.

Sitten toinen outo juttu: Jarmo Papinniemi on yhtäkkiä kuollut. Hän vain on yhtäkkiä kuollut. Kun maanantaina voitelin ruisleipää keittiössä, Jarmo Papinniemi oli elossa; nyt ei enää ole. Häntä ei enää ole. Ei minulla ollut mitään erityistä suhdetta häneen, en edes kunnolla tiedä kuka hän oli paitsi että hän oli joku aika merkittävä kirjallisuusihminen tai jotain. Olen pari kertaa selaillut Parnassoa, ja Jarmo Papinniemen ensimmäisellä sivulla hymyilevä, terveen ja urheilullisen näköinen kuva on painunut osaksi turvallista, vakaata käsitystäni todellisuudesta.

Todellisuus, mielenterveys, elämä. Ohimeneviä asioita. Aika surullista.

+
kommentti:
Anonyymi: "mene töihin, ei tarvitse näitäkään miettiä ja saat oikeasti jotain josta kirjoittaa"

Ei ne ota. Olen yrittänyt melkein kaksi kertaa.

Argh

Miksi ihmiset eivät kirjoita kirjoja 18-vuotiaana? Miksi ne, jotka yrittävät, ovat ihan helvetin paskoja? Olen lukenut useita teinien kirjoittamia novelleja. Osa heistä sanoo haluavansa olla julkaistuja kirjailijoita. Mutta olen törmännyt vaan muutamaan oikeasti hyvään kirjoittajaan ja loput eivät osaa mitään.

Ne nuoret ihmiset, jotka oikeasti osaavat kirjoittaa, eivät ilmeisesti tee asialla mitään. He vain laahustavat jossain yliopistoissa ja ehkä yrittävät siinä sivussa olla jonkinlaisia minimaalisen mittaluokan toimittajia. Ahdistavaa. On tietysti läpikotaisin holtitonta ja tuhoon tuomittua ryhtyä hajamieliseksi pikku pervoksi ja käyttää kaikki päivänsä olemassa olemattomien ihmisten ajattelemiseen (tämä on realistinen käsitykseni kirjoittamisen luonteesta). Ongelma on toisin sanoen se, että nuoret lahjakkaat kirjoittajat eivät ole hulluja. "Minä olen nyt kirjailija" on taloudellisesti, sosiaalisesti ja realistisesti ajatellen hullu päätös ja kuulostaa sitä paitsi pikkuvanhalta, inhottavalta ja ärsyttävältä. Inisevältä, hikiseltä, nololta, adjektiivien luetteleminen loppuu tähän.

Niistä nuorista hulluista, joista todella tulee "julkaistuja kirjoittajia", käytännössä joka ikisestä tietää etteivät heidän uransa alalla tule olemaan kovin merkittäviä. En tiedä yhtään suomalaista tai minkään muunkaan maalaista nuorta kirjoittajaa jonka kunnianhimo olisi samaa suuruusluokkaa kuin omani.

Seuraavaksi luettelen kaikki suomalaiset Tosi Nuoret julkaistut kirjoittajat jotka tiedän (riippuu tietysti siitä, miten "tosi nuori" määritellään; yleisesti ottaen 39-vuotias esikoiskirjailija on kulttuuritoimittajien yms. mielestä raikas teini-ikäinen tulokas): Janne Kortteinen, Miki Liukkonen, Matias Riikonen, Sarri Nironen, Robert Meriruoho. Ilmeisesti he ovat kaikki syntyneet vuonna 1989, mikä herättää kysymyksiä. (Onko kello jo 6 aamulla?) (Elämäni on tosi surullista.) Tiedän enemmänkin nimiä, mutten halua vaikuttaa karmivalta. Vai haluanko? Ihan sama, olen karmiva, se on totta, apua pointtini karkaa, mitä täällä tapahtuu, olen oudosti etääntynyt omasta itsestäni, rehellisesti sanottuna en oikeastaan tunne tällä hetkellä yhtään mitään, mikä on äärimmäisen poikkeuksellista ja todennäköisesti merkki psykologisesta dissosiaatiosta, mielenterveyteni on ilmeisesti järkkynyt väliaikaisesti liiallisen emotionaalisen rasituksen seurauksena ja ---

Morrissey, the subject of this writing.

--- tämä on mahtavaa!!!!!!!!!!! EN TUNNE MITÄÄN. WOW. Paitsi outoa laiskaa maniaa, joka tavallaan huljuu jossain päin kehoani. Se muistuttaa seksuaalista halua. Vai muistuttaako? En tiedä. Tiedätkö sen tunteen, ystäväni, kun tunnet epämääräistä kutinaa jossain päin jotain raajaasi muttet osaa paikantaa mitä kohtaa tarkalleen ottaen pitäisi raapia? Eikö seksuaalinen halu ole oikeastaan sama asia, paitsi ettei se koskaan lopu, se ei häviä, se on aina läsnä vaikka kuinka raastaisit sukuelimiäsi? Tajuatko mitä tarkoitan? (Kenelle oikein puhun?)

Aaaaargh, mitä täällä tapahtuu, mitä minulle tapahtuu, naksahtiko päässäni jotain lopullisesti? Toivottavasti. Mutta todennäköisesti tämä menee ohi kun pesen naamani kukkuloilta juoksevalla lähdevedellä lavuaarissa. Täh? On vain niin helvetisti sanottavaa mutta... sanojen... etsiminen... on... niin... rasittavaa.

Ryhdistäydy nyt. (Persoonamuodosta huolimatta en puhu nyt sinulle, ystäväni, vaan itselleni. Sinun ei tarvitse ryhdistäytyä. Älä koskaan, koskaan ryhdistäydy.)

Mihin jäin ja mistä aiheesta? Mistä olin puhumassa kirjoittamassa? (Sanojen yliviivaaminen on tärkeimpiä esimerkkejä näppärästä hipsterismistä.)

Siis: Janne Kortteinen, Miki Liukkonen, Matias Riikonen, Sarri Nironen, Robert Meriruoho. Jos joku tuntee lisää esimerkkejä, saa kertoa.

Tiedän mainituista henkilöistä kaiken mitä Googlen avulla on mahdollista tietää. Yritän jopa lukea heidän tuotoksensa joskus (tekisin sen milloin vain jos kirjastoista olisi joskus mahdollista löytää etsimänsä kirjat). Pelottavalla, kuolaisella ylipaneutumisellani on hyväksyttävä tarkoitus: odotan koko ajan että Uusi Seksikäs Tajunnanräjäyttävä Nero ilmestyy jostain ja vetää maton maailman alta. Suunnittelen itse tekeväni niin, mutta olisi kiva jos olisi joku haastaja tms. Niin kai olen ajatellut. Vai olenko? En tiedä. En tiedä mitä olen ajatellut. En jaksa muistaa.

Näiltä näkymin vaikuttaa siltä, että Miki Liukkonen on ainut jolla on suunnitelmissa jonkinlainen todellinen läpimurto. Kaikkein aidoin, omaperäisin ja tajunnanräjäyttävin mainituista kirjoittajista on tietysti Janne Kortteinen, mutta hän on niin hullu ja epätasapainoinen että varmaan päätyy pikemminkin asumaan sillan alle pahvinpalasen kanssa kuin julkaisemaan enää yhtään mitään.

Miki Liukkosella on kunnianhimoa, mikä näkyy vaikkapa siinä että hän pelaa julkisuudella. Se on hyvä merkki, mutta koko peli lässähtää siihen että hän toistuvasti muistuttaa olevansa oikeasti huomattavasti tylsempi ihminen kuin mitä edellisessä haastattelussa antoi ymmärtää. En tiedä miksi, en tajua mikä häntä vaivaa.

Suurin ongelma Miki Liukkosessa on tietysti hänen kunnianhimonsa luonne. Hän haluaa voittaa Finlandian. Hyi helvetti! Miksi?! Finlandian voittaminen tarkoittaa sitä että on onnistunut miellyttämään kulturelleja tätejä, mikä on mielestäni todella ahdistava ajatus eikä johda mihinkään oikeaan, ei historian lehdille eikä rakkauteen eikä kenenkään sydämeen. Miksei kukaan halua kirjoittaa Vitun Hyvää Tarinaa ja luoda Aivan Uskomattoman Ihmeellisiä Ihmisiä? Miksi pitää kirjoittaa omahyväistä taidemössöä aaaaaaaaaaaarrrrrrrrrr---


---rrrrgggghhhh!!!!


Oikeasti. Mikä minua vaivaa. (Olen yrittänyt ottaa asiasta selvää ja tehnyt kaikkeni päästäkseni "nuorisopsykiatristen palvelujen piiriin" mutta kaikki valkotakkiset ihmiset työntävät minut pois, koska olen kuulemma liian hankala tapaus eikä kenellekään ole riittävästi erikoistunutta ammattitaitoa; olen epäselvä sen sijaan että olisin anorektikko tai kuulisin ääniä tai muuta normaalia.)


Kun aloin kirjoittaa tätä "blogia", kirjoituksissani oli vielä jotain järkeä. Olivathan ne silloinkin ahdistavia, ylimielisiä ja ikäviä, mutta silloin niissä oli, kuten sanottua, vielä jotain järkeä. Nyt sekin on mennyttä, jumalauta. Selittämättömästä syystä juttuni ovat aivan viime aikoina olleet myös täynnä pakonomaista kiroilua. Miksiköhän?


Ongelman ydin on kai se että olen ylirasittunut, syrjäytynyt ja sairaalloisen turhautunut moniongelmainen lapsinero.


Nuorille kirjoittaville sieluille, jotka mainitsin tai jotka jätin mainitsematta: älkää välittäkö mistään mitä kirjoitin. Olen emotionaalisesti dissosioitunut.

Olen tosi hyvännäköinen.

...

Oliko minulla muuta asiaa? ... ... Ei kai. Paitsi että Nyt-liitteen juttu häpykarvoista loukkasi verisesti maailmankuvaani. Siinä toimittaja Lauri Korolainen kertoo yksityiskohtaisesti miltä tuntuu kun hänen haarovälinsä trimmataan. Luin jutun kertakaikkisen pöyristyneenä. Nyt-liitteen inisevien hipsterinynnyjen ei vain yksinkertaisesti kuulu kirjoittaa "kiveksistä" ja "perskarvoista". Sellainen ei vain kerta kaikkiaan käy päinsä. Se on minun hommaani. Minun kuuluu puhua Nytin iniseville hipsterinynnyille kiveksistä ja perskarvoista ja sitten he kikattavat naamat punaisina.

Huh. Älkää enää ikinä järkyttäkö maailmanjärjestystäni näin.



(Sanomatalossa tuotetun mediasisällön tunteikas arvosteleminen on nykyään olennainen osa toimenkuvaani.)


Anteeksipyyntöä odottaen,
Kenialainen Mannerheim