Mitäs olet niin ihana

Olen nyt matkalla, joten kirjoitan tämän merkinnän ilman rivinvaihtoja kuin Jack Kerouac. Kokeile pysyä mukana. (Jack Kerouac on tietyllä tavalla kiinnostava hahmo, mutta en tajua hänen kirjoistaan mitään.) Joka tapauksessa olen nyt Vadsössä, Norjassa, Barentsinmeren rannalla. Hyvin pohjoisessa. Tähän mennessä matkani on ollut sumuinen katastrofi. Matkustin tänne viime yönä bussilla Rovaniemeltä. Sain tarvitsemani valokuvat ja lähden täältä jo 2.30 (3.30 Suomen aikaa). Rovaniemelle saavuin eilen aamupäivällä. Siellä ostin halvan kameran täsmälleen tämän näköiseltä mieheltä:

Tässä tuli nyt rivinvaihto. No joo, paskat siitä. Oli omituista ostaa kamera täsmälleen tuon näköiseltä mieheltä. Joka tapauksessa. Rovaniemellä nukahdin (vuosi sitten kuolleen) isotätini asunnon tyhjennetylle lattialle. Nukuin niin että meinasin myöhästyä Vadsön-bussistani. Säpsähdin hereille, löysin isotätini vanhojen romujen joukosta (KATKAISEN LAUSEEN TÄHÄN niin näyttää siltä kuin olisin löytänyt isotätini vanhojen romujen joukosta! anteeksi lukukokemuksesi terrorisointi) hänen vuosikymmeniä vanhat, valtavat aurinkolasinsa (joista minulle tulee jostain täysin käsittämättömästä syystä mieleen River Phoenix) ja sitten menin kauppaan ostaakseni itselleni jotain syötävää matkalle. Päädyin ostamaan kaljaa (?!?). Tämä oli ensimmäinen virhe. Kaljaa ja River Phoenixin aurinkolasit mukanani lähdin ontumaan kohti linja-autoasemaa. Kyllä, onnun edelleen, koska minulla ei vieläkään ole oikeita kenkiä. Lähtiessäni minun oli valittava joko a) liian pienet kengät ja niistä aiheutuva verenvuoto, b) niitä edeltäneet hajonneet kengät, jotka pysyvät juuri ja juuri kasassa teipin avulla ja joilla käveleminen tuntuu todella vaivalloiselta. Valitsin vaihtoehdon b. Linja-autoasemalla otin tavarani säilytyksestä ja nousin bussiin ja matka alkoi. Ei, en unohtanut mitään minnekään ja kaikki oli ihan ok, mutta sitten lähellä istuva bodatun vangin näköinen kundi vastasi puhelimeensa. Hän aloitti loputtoman, hyväntuulisen, kovaäänisen puhelinkeskustelun henkilöstä nimeltä Olli. Se vaikeutti maisemien ihailuani huomattavasti, koska alitajuntani valpastui aina kun hän sanoi "Olli". Lopulta bodatun vangin näköinen kundi lopetti puhelunsa ja minä pääsin levolliseen matkamielialaan iPodini kanssa, kun yhtäkkiä tajusin että bodatun vangin näköinen kundi ojensi viinapulloa minua kohti. Olin niin yllättynyt että osasin vain sanoa "Sori". "No terve!" bodatun vangin näköinen kundi sanoi pettyneenä ja ryhtyi murjottamaan. Vajosin todella tuskalliseen tunteeseen siitä, että olin pilannut hänen hyvän tunnelmansa. Hän oli ajatellut minun olevan Yksi Pojista Hehee Hyvä Meininki, ja sitten tuhosin kaiken olemalla Minä. Tuijotin tuskastuneena ikkunasta ja ajattelin, että olisi nyt edes vaikka läpsäissyt minua naamaan, sekin olisi häirinnyt minua vähemmän kuin tämä. Yleisten harhaluulojen vastaisesti olen kroonisen mukava ihminen. Tuskani loppui vasta Ivalossa, jossa vanki jäi pois. Jäin isoon bussiin yhdeksi about neljästä matkustajasta. Valtasin takimmaisen rivin (takimmaisen? takimmaisen? kyllä, oletan että se on sana) ja bussi jatkoi matkaa ja pääsin viimein liukumaan tiettyyn onnelliseen, huumaavaan tilaan, johon pääsen usein tällaisilla bussimatkoilla. Siinä tilassa aivoni muuttuvat ihmeellisiä ideoita tuottavaksi maaniseksi, nerokkaaksi tietokoneeksi. Oikeastaan saan aidosti hyviä ideoita vain ollessani onnellinen. Kun olen ahdistunut, sitä ei tapahdu. Ollenkaan. Siksi velvollisuuteni maailmalle taitaa olla onnelliseksi opetteleminen. Rovaniemi-Vadsö on yli 8 tunnin matka läpi pohjoisen, valoisan yön ja maisemien, jotka muuttuvat sitä karummiksi ja kauniimmiksi mitä pohjoisempaan päästään. Viime yönä tajusin että taisin istua samassa bussissa täsmälleen 365 päivää sitten. Täsmälleen vuosi sitten tein tämän saman matkan. En ollut silloin sama ihminen kuin nyt. Ajattelin yöllä kaikkea muutakin. Ajattelin kaikkia ihmisiä, jotka olen viime kuukausina tavannut. Mietin mitä teistä tulee. Mietin pysyttekö elämässäni. Mietin kuka meistä kuolee ennenaikaisesti. Sellainen on matemaattisesti aivan todennäköistä. Mietin kaikkia ohimeneviä eleitä ja ilmeitä, joita en ymmärtänyt silloin kun ne tapahtuivat enkä ymmärrä vieläkään. En toistaiseksi osaa lukea ihmisiä kovin hyvin. Pitää harjoitella. Olen myös aistinut lähes kaikissa tapaamissani ihmisissä omituista surua. En tiedä mitä se on. Kaikilla on jokin oma surunsa. Vai voiko olla niin, että projisoin oman suruni koko maailmalle? Kenties muut eivät olekaan surullisia? En tiedä. Mietin seksuaalisuutta. Mietin, olisivatko ihmiset onnellisempia vai onnettomampia ilman sitä. En tiedä. Seksuaalisuus on omituinen asia ja ärsyttävä sana ja minulle mysteeri. Ihastun ihmisiin helposti, ja se on vähän rasittavaa. Minulla on omituinen aavistus, etten tule koskaan seurustelemaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua sillä tavalla. Olen liian omituinen. Pysyn etäällä, ETENKIN silloin kun haluaisin päästä lähelle. Tämä on kaikki hyvin surullista. Ja tietysti olen varmaankin väärässä. En tiedä. En tiedä miten ihmiset toimivat. Sanovatko he vain: "Seurustellaan nyt" ja sitten he seurustelevat? En tiedä. Jos haluat ryhtyä rakastajakseni, niin kommentoi vain tähän, niin ryhdytään toimeen. Olen tosissani. Yleensä ihastun vain ihmisiin, jotka ovat 1) fiktiivisiä (tyyliin, en tiedä, Lisbeth Salander), 2) niin eri ajassa ja paikassa, ettei heitä käytännöllisesti katsoen ole edes olemassa (Harriet Wheeler), 3) itse keksimiäni (en paljasta). Tuntuu että olen muuttunut tässä viime aikoina. En jaksa puhua aiheesta enempää, en tiedä miksi puhuin siitä näinkin pitkään. Mutta hei rakastajani, ilmoittaudu. Olen valmis. Tämä ei ole vitsi. Istuin takapenkillä ja join kaljaa velvollisuudentuntoisesti. Se oli järjetöntä. On alkanut enenevissä määrin tuntua, että voisin hyvin ryhtyä absolutistiksi. Rakastan nousuhumalan tunnetta ja sitä huojentavaa villiä vapautta, mutta se on hyvin poikkeuksellinen tunne enkä oikeastaan pääse siihen kaljalla, koska kaljan juominen on hidasta ja inhottavaa. Join kuitenkin kaljaa ja tänään voin koko päivän lievästi pahoin. Juuri tällä hetkellä tilanne on se, että olen hotellihuoneessani valmiina lähtemään bussilla vittuun täältä kello 2.30 aamuyöllä. Tililläni ei ole enää rahaa, joten en tiedä miten maksan yöpymiseni täällä. Tililläni ei ole enää rahaa. Tililläni ei ole enää rahaa, koska, argh, MAKSOIN TÄNÄÄN 2693 KRUUNUA TAKSIMATKASTA. Siis jotain 300 euroa. Kävi näet ilmi, etten pääse millään bussilla Hamningbergiin enkä sieltä takaisin. Sinne oli kuitenkin pakko päästä, se oli koko matkan pointti, joten huoh, ryömin sisään jollekin vardöläiselle taksiasemalle. Ja sitten geelitukkainen norjalainen taksikuski ajoi minut epätodellisten maailmanlopun maisemien halki Hamningbergin läpi jollekin äärimmäiselle rannalle. Jos haluat seikkailla Google Mapsin avulla samalla rannalla, niin ole hyvä. Liukastelin äärimmäisellä rannalla 15 minuuttia halvan kamerani kanssa ja geelitukkainen taksikuski odotti jonkin matkan päässä ja sitten ajelimme täydessä hiljaisuudessa takaisin. Se oli kaikki hengästyttävän kaunista ja hyvin, hyvin typerää. Typeryys ei haittaa, mutta 300 euron hintainen typeryys kyllä haittaa. Nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Olen tavallaan pulassa. En tiedä miten maksan itseni ulos täältä, hehheh. Kuten näet, otsikko ei liittynyt juuri mihinkään. Anna anteeksi. Tai ei. En tarvitse anteeksiantoasi. Tarvitsen rahaa.