[Kirjoitin tämän varhain aamulla. Sitten päätin etten lähetä sitä. Sitten nukuin muutaman tunnin ja sitten makasin sohvalla ja lauloin Johnny Cashia. Nyt lähetän tämän, koska... luoja tietää. Se pitää lähettää. Joka tapauksessa:]
Tämä taas, tämä on tärkeää:
No niin, olen tehnyt töitä ja kirja on nyt käytännössä siinä pisteessä johon lupasin sen saada tasan kuukausi sitten. Voisinkin siis tässä lupaukseni mukaisesti paljastaa miltä sivut 17, 45, 122, 171 ja 209 kirjassa näyttävät, mutta äh, en jaksa tehdä sitä tänä aamuna, en tänä aamuna, teen sen sitten kohta kun olen rohkeampi.
Aion olla rohkeampi. Tuskin koskaan lakkaan pelkäämästä, mutta ilman pelkoa rohkeutta ei ole.
On alkanut oudosti tuntua, ettei kirjan nimi ole Post mortem. Vaan Elossa. Alive. En todellakaan tiedä. Voisin laittaa viereen äänestyksen, mutta ne harvoin suostuvat toimimaan.
 |
| Joitain kuukausia myöhemmin James Dean oli oikeasti kuollut. |
Joka tapauksessa:
Olen tottunut pimeyteen enkä tiedä voinko luottaa valoon, joka on yhtäkkiä tunkeutunut elämääni. Luotan pimeyteen, pimeyden tunnen, olemme kavereita. Yhtäkkiä olen totta ihmisille, jotka ovat minulle liian hyviä. Mulla on neuroottinen tunne ettei tämä voi kestää. Kaiken on pakko romahtaa. Minun on pakko työntää nämä ihmiset luotani ennen kuin se tapahtuu. Sattuu jo valmiiksi; olen täynnä haamusärkyä kaikesta surusta jonka vielä jonain päivänä kohtaan.
Elämässäni on yhtäkkiä niin paljon ihmisiä, että huomaan puutteet aivoissani.
13-vuotiaasta eteenpäin sosiaalinen olemassaoloni on ollut jonkinlainen ääriesimerkki eristäytyneisyydestä. En tiedä onko siis kyse harjoituksen puutteesta vai jonkin tärkeän sosiaalisen kehitysvaiheen missaamisesta, mutta en nyt ihan handlaa tätä. Tällaista ei yleensä tapahdu. Yleensä ihmiset, jotka jäävät yksin, todella jäävät yksin ja kuolevat yksin.
Suunnitelmani etenevät suunnitellulla tavalla. Tiesin aina että käytännössä tämä tulisi olemaan vaikeaa, mutta tässä on liikaa informaatiota. Jos vaikutan kaaokselta, niin yritä ymmärtää. Kaaoksessa voi olla hyväkin olla.
Olin autiotalossa tänään, tai siis eilen. Olin kuumeessa ja outo. Kenkäni pysyivät kasassa teipin ja epätoivoisen kangastoppauksen avulla, en tiedä miksen heitä niitä pois. En tiedä miksen heitä asioita ja ajatuksia pois kun en enää tarvitse niitä tai kun ne tuhoavat minut.
Tunnen itseni jonkinlaiseksi auton runtelemaksi peikoksi, joka on ryöminyt tienpenkalta päivänvaloon ja kurottaa vapisevalla kädellään ihmisiä kohti. Näytänkin juuri siltä. Toissa päivänä tajusin viimein mitä aion tatuoida itseeni. Aion tatuoida toiseen kyynärvarteeni UGLY ja toiseen RIDICULOUS. En tiedä miksi, mutta tiedän että niin pitää tehdä.
Joka tapauksessa.
Effy, ollaanko me menossa Eiran rantaan?
Ja sinä joka lupasit löytää katon jolla tavataan! Oletko jo löytänyt katon ja missä se on ja milloin tapaamme siellä?
Milloin on Jannen puutarhabileet?
Veera, ollaanko me kohtaamassa joskus?
Marie, haluatko varastaa lisää laukkuja sodan ajoilta?
Maria Veitola, nyt on heinäkuu. Minä yönä olemme menossa hautausmaalle?
Akseli, milloin juomme kaljaa?
Ongelma on siinä, etten pysty pyörittämään tätä kaikkea luontevasti päässäni. Haluan kohdata teidät, mutta jos tekin haluatte kohdata minut, olkaa aloitteellisia, koska muuten jään vain makaamaan huoneeni lattialle.
Puhuessani oikeille ihmisille huomaan kuulostavani omahyväiseltä pikku paskalta, jonka mielestä kaikki muu kuin hän itse on roskaa. En tiedä miksi kuulostan siltä. En ole sitä, oikeasti. On valtavasti ihmisiä, joita ihailen ja rakastan ja arvostan huomattavasti enemmän kuin itseäni.
En tiedä, ehkä mulla on jokin puoliksi tiedostettu tarve huonontaa itseäni, tehdä itseni sietämättömäksi, jotta muut tajuaisivat työntää minut ajoissa pois eikä minun tarvitsisi tuntea itseäni Hyväksi Ihmiseksi, koska Hyvyys on usein uskomattoman raskasta, yksinäistä ja surullista hommaa.
Siskoni löysi jalkakäytävältä auton töytäisemän linnun. Se vääntelehti ja haukkoi henkeään ja yritti nousta täriseville jaloilleen romahtaakseen aina takaisin maahan vääntelehtiväksi mytyksi. Käyttäytyi ja tunsi siis aika täsmälleen samalla tavalla kuin sinä tai minä samassa tilanteessa.
Siskoni soitti minulle, ja etsin hänelle puhelinnumeroita joista voisi löytyä apua. Lopulta ainut numero johon sai yhteyttä oli hätäkeskus.
Hätäkeskus lupasi poliisin tulevan lopettamaan linnun. Siskoni jäi odottamaan. Kun aikaa oli kulunut jo todella kauan (ja linnun tilannetta oli pysähtynyt kyselemään jo muutama ohikulkija; hyvä ohikulkijat!) ja linnun tila alkoi näyttää yhä selvemmin pelkältä kiemurtelevalta kipupainajaiselta, siskoni soitti takaisin hätäkeskukseen.
"Ymmärräthän", myhäili nuori nainen hätäkeskuksesta, "että poliisilla on vähän kiirellisempiäkin hommia hoidettavana, hehe."
Hulluutta. Yhteisesti sovittua, kulttuurisesti hyväksyttyä hulluutta, niin kuin vaarallisin hulluus aina.
Kiireellisempiä hommia? On hyvin epätodennäköistä, että kaikki poliisipartiot ovat joka hetki kiitämässä estämään henkirikosta tai terrori-iskua, joten mitä nämä kiirellisemmät hommat voivat olla? Pöllitty pyörä. Teinien hätistämistä ostarilta. Mörisevän spugen läksyttämistä kadunkulmassa.
Tässä on elävä, hengittävä olento, jonka kipu ja kauhu on kaikkien biologisten todennäköisyyksien mukaan jotakuinkin samaa kuin samassa tilanteessa olevan ihmisen. Jos sen arvottomuus perustellaan sillä että se on "tyhmä", viemme samalla argumentilla ihmisarvon suurelta joukolta ihmisiä.
Lopulta kyse on vain siitä, että lintu näyttää linnulta. Olemme päättäneet että linnun näköinen tarkoittaa arvotonta. Siksi sen elämän hirvittävin hetki ei edellytä kiireellisiä toimenpiteitä, vaikka halutessamme voisimme auttaa, helposti ja nopeasti. Yhteiskunnassa on paljon parannettavaa. Meidän pitää kasvaa. (Pitäisi koota jonkinlainen erillinen, järjestäytynyt ammattilaisten ryhmä, joka keskittyisi nimenomaan tällaisiin hätätilanteisiin. Sellaisiahan onneksi on jo monessa paikassa maailmassa. RSPCA.)
Elävät ja kipeät ensin, pyörät ja ostarit sitten, äläkä virnuile kenenkään painajaiselle. Tämän pitäisi olla itsestään selvää. Jonain päivänä se vielä on.
Pitkän taistelun jälkeen lintu kuoli itse. Siskoni nosti sen lämpimän ruumiin käsiinsä ja tunsi kuinka sen lihakset olivat äkkiä rentoutuneet. Sitä on kuolema. Sitten siskoni palasi kotiin ja hänen silmäkulmissaan oli kyyneliä, vaikkei hänen silmäkulmissaan koskaan ole kyyneliä, ja halasin häntä, vaikken ikinä halaa häntä. Sitten lähdin autiotaloon:
 |
| Anteeksi |
Leikin serkkuni kanssa leikkipuistossa. Tapaamme kerran vuodessa. Hän on nyt 13 ja odotan surulla hetkeä, jolloin joku sanoo hänelle että hänen on lakattava olemasta aito ja välitön ja elävä ja kaunis sielu. Ehkä sitä hetkeä ei tule, mutta jos se tulee, toivon että hänellä on voimaa ja hulluutta kieltäytyä tottelemasta. 13 on väkivaltainen ikä, liian usein se saapuu ja iskee kuoliaaksi sen mikä on kaunista ja totta.
Pidän serkkuni perheestä, olemme olleet samassa paikassa vaikeilla hetkillä, mutta tuntuu rankalta kuunnella heidän juttujaan huvikalastuksesta ja broilerisuikaleista; se on heille niin itsestään selvää ja minulle maailma, josta olen jo lähtenyt. Ehkä minun maailmani on normaali maailma 120 vuoden kuluttua, mutta tänään se ei ole. Tänään minä ja minun maailmani ovat jotain hyvin epänormaalia. Joskus on vaikea tietää mitä ajatella.
Kyllä, toivon että opin vielä elämään tässä hetkessä. Sekin vaatii harjoitusta.
Mietin millainen itse olin 13-vuotiaana. Enimmäkseen masentunut ja masentava. Ajattelin kuolemaa koko ajan. Jotkut ovat 13-vuotiaita sillä tavalla.
 |
| River Phoenixin ei olisi pitänyt kuolla. Voi vittu. Se on vain väärin, siinä ei ole mitään järkeä. |
Nämä ovat ilmeisesti kaikki vastauksia kysymyksiin joita multa kysyttiin autiotalossa tai sen jälkeen, mutta kyllä, syystä tai toisesta uskon todella tarinoihin joita kirjoitan Microsoft Wordiin. Uskon että niiden avulla voi tehdä taikuutta tässä maailmassa. Jos vain löydän oikeat ihmiset taakseni.
Tietysti välillä epäilen itseäni. Tietysti välillä harkitsen sitä mahdollisuutta, että kyse on vain omista harhoistani. Sehän on yksi mahdollisuus. Post mortem -homman kirjoittamisen suurimpia vaikeuksia on ollut jatkuva tunne siitä, ettei tästä yksinkertaisesti voi tulla yhtä hyvää kirjaa kuin Liha-hommasta. Silti kirjoitan tämän valmiiksi ensin. En oikein tiedä mitä tästäkään pitäisi ajatella.
Kävi miten kävi, kirjani eivät ole sitä mitä esikoiskirjat tai suomalaiset kirjat tai kirjat yleensä ovat. Ne ovat jotain muuta. Haluan niiden olevan hehkuvia keriä valkoista energiaa.
Siis toivoa.
Äh. Jos et ole vielä kuunnellut Stay alivea (ylhäällä), kuuntele se nyt niin ehkä ymmärrät mistä puhun:
Well the way I feel is the way I write.
It isn't like the thoughts of the man who lies.
There is a truth and it's on our side.
Dawn is coming
Open your eyes
Look into the sun as the new days rise.
