På ditt stod Kerouac, på mitt Morrissey

Ajelin metroilla edestakaisin James Deanin pikkuveljenä, kun yhtäkkiä käytävän toiselle puolelle, suoraan näkökenttääni istui tyttö, jota rakastin hetken aikaa 16-vuotiaana. En ollut häneen silloin ihastunut, vaan nimenomaan rakastunut, siinä oli jotain syvää ja outoa ja älytöntä ja lämmintä ja surullista. Rakastin hänen erikoista, kilttiä, syrjään vetäytyvää olemustaan. Rakastin sitä, etten tiennyt hänestä mitään. Rakastin sitä, että tiesin että jos hän joskus todella astuisi elämääni tai minä astuisin hänen elämäänsä, hän olisi seikkailu. Toisin kuin valtaosassa muista ihmisistä, hänessä oli sellainen viba. Seikkailuviba.

Hän tuli siis istuneeksi 3 metrin päähän minusta melkein 3 vuoden jälkeen ja olin niin hämmentynyt että jäin vain hiplaamaan iPodiani nykivästi virnistellen. En kovin usein törmää ihmisiin menneisyydestä, mutta silloin kun törmään, se on aina yhtä outoa. Tekisi mieli työntää heidät takaisin aikaan, johon he kuuluvat.

Tunsin tytön katsahtavan minuun muutaman kerran. Mutta jotenkin tuntuu ettei hän tunnistanut minua. Ehkä hän mietti missä oli nähnyt sivukuvani aikaisemmin. Katsoin häntä metron ikkunan heijastuksesta ja ajattelin, että mitä helvettiä, sinä et voi täyttää tänä vuonna 20, sinä olet 16.

Tällä blogilla oli hetken aikaa 27 virallista lukijaa. Nyt yksi on poistunut joukostamme. Kuka olit, minne menit, miksi?

Farkkuni ovat lyhyessä ajassa löystyneet. Olen ilmeisesti menettänyt läskin, joka niitä aikaisemmin piti ylhäällä. En toisaalta muista olleeni läski. Joka tapauksessa farkuissa pysyminen on nyt haastavaa.

Olen myös alkanut tanssia ja heilua koko ajan, joka paikassa. Kun liikun elegantisti paikasta toiseen ympäri Helsinkiä, mulla on koko ajan vitun kova meininki päällä. On vapauttavaa ja vähän hermostuttavaa havaita, etten enää välitä siitä pitävätkö ihmiset minua mahdollisesti hulluna.

En ole hullu, olen vain hylännyt selväjärkisyyden ikävystyttävät puolet.

En ymmärrä miksi minun pitäisi kunnioittaa TÄTÄ AIKAA siveellisellä käytöksellä, kun en todellakaan kunnioita tätä aikaa. Tämä aika on karmea, väkivaltainen vitsi. Vihaan itsetyytyväisen tietämättömiä, epä-älykkäitä, toljottavia ilmeitä vastaantulijoiden kasvoilla. On pakko tanssia vähän.

Niin että viime päivät olen siis viettänyt tanssimalla ympäriinsä farkuissa, joita on vaikea pitää ylhäällä. Tää on ihan kunniallinen tapa elää.

Pysähdy hetkeksi ja ymmärrä tämä: elät vuotta -14. Vuotta -14. Ensimmäinen maailmansota ei ole vielä edes alkanut. 20-luvulla syntyneet eivät ole vielä vuosikausiin edes syntymässä. Olemme todella syvällä vuosisadan alkuhämärissä. Jopa 40-luku (!) on todella etäistä, sumeaa tulevaisuutta. 60-lukuun on puoli vuosisataa. John Lennonin syntymään on vielä vuosikymmeniä. 80-lukua et välttämättä edes näe. Jos näet, kohtaat sen hauraana vanhuksena.

Lakkaa ottamasta tämä kaikki tosissasi. Älä ota vastaantulijoita tosissasi. He ovat ruumiita. Älä ota vallitsevaa kulttuuria tosissasi, vallitsevia arvoja, presidenttejä, teinitähtiä. He ovat kaikki haamuja vanhoissa valokuvissa. Kohta tästä on 90 vuotta. Elät vuotta -14. Me vasta aloitellaan.

xoxo,