Menin kello 23 nukkumaan. Tarkoituksena oli "saada unirytmi kuntoon" ja "ottaa uusi alku" tai jotain. Heräsin kolmelta aamuyöllä. Makasin aamun valossa ja luin kirjaa nimeltä Breakfast at Tiffany's, jonka on kirjoittanut Truman Capote, joka näyttää olevan Frasier Cranen pikkuveli Nilesin peitenimi:
Myöhemmin käänsin radion päälle ja Radio Helsingissä haastateltiin Antero Lindgreniä. Olen ennenkin kuullut jonkin Antero Lindgrenin haastattelun. Vielä useammin olen kuullut hänen biisejään, jotka ovat uskomattomia. Ne ovat ihan todella ihan vitun hyviä biisejä. Ehkä parasta suomalaista englanninkielistä musiikkia mitä olen kuullut. Biisien perusteella voisin vaikka ostaa hänen levynsä.
Tuskalliseksi tilanteen tekee se, etten voi sietää Antero Lindgrenin puheääntä. Sitä on vaikea selittää, mutta en vain tykkää hänen puheäänestään. Olen yrittänyt, mutten yksinkertaisesti pääse yli ärtymyksestä, jonka hänen puheäänensä aiheuttaa. Se on täysin irrationaalista ja epäreilua.Hän kuulostaa puhuessaan teini-ikäiseltä kiusaajalta. Tämä on käsittämätöntä. Hänen kappaleissaanhan on syvyyttä ja upeita tunnelmia ja kauniita tarinoita ja maailmanluokan melodioita. Koska en osaa rationaalisesti selittää asennettani, on tässä luultavasti kyse minusta eikä Antero Lindgrenistä: hänen puheäänensä muistuttaa minua jostakusta epämiellyttävästä sielusta jonka olen joskus tuntenut, ja projisoin omat urpot traumani häneen.
En tajua Njassaa. Hän on kaikille yhtä mukava. Hänessä on jotain piilotettua syvyyttä. Kiihkoa ja viisautta rauhallisen pinnan alla. Samalla hän on kaikkea muuta kuin fanaattinen, toisin kuin minä.
Käsittääkseni Njassa on (semi)salaa aika vahvasti eläinten puolella, mutta kun Antero Lindgren alkaa yhtäkkiä puhua eläinten tappamisesta, Njassa hymyilee epämääräisesti mukana.
(Pakollinen kannanotto: En voi käsittää miksi niin monelle ihmiselle luonnosta nauttiminen edellyttää eläinten satuttamista. Se on jotenkin... vioittunutta. Tuhansia vuosia sitten se oli välttämättömyys, mutta silloin myös sota oli välttämättömyys. Olisi jo aika kehittyä.
Haluan mennä metsään tai järven rannalle hiljaa kunnioittaen. Ei minulla ole mitään oikeutta marssia sinne älypuhelin taskussa paukuttelemaan pyssyä tai vetämään kaloja maalle tukehtumaan. Ei tarvitse. Miten luontoon meneminen vain sen tappamiseksi ylipäätään voi rentouttaa? Eikö se tuhoa koko pointin? En tiedä. Haluan katsella miten kalanpoikaset uivat kirkkaassa rantavedessä, tai miten sorsa ui ohi, ja olla niin hiljaa ettei niiden tarvitse edes säpsähtää.
On itsestään selvää, että olen pelkkä typerä vierailija kaupungista. Toisesta maailmasta. Olen vierailija toisenlaisten eläinten kotona. Minulla ei ole tarvetta eikä siksi myöskään oikeutta häiritä niiden elämää. Tulen luontoon, katselen hetken ympärilleni ja sitten lähden. Kunnioituksella, satuttamatta.
Ehkä jotkut ihmiset satuttavat vain koska eivät ole vielä tajunneet että kauniisiin paikkoihin voi mennä myös ilman mitään painavaa syytä, ihan muuten vain, täysin vailla tarkoitusta? Että asioita voi tehdä suorittamatta yhtään mitään tehtävää?)
No niin. Lopulta Antero vaikuttaa ihan hyvältä tyypiltä.
Ennen kaikkia näitä seikkailuja näin unen, jonka toivoisin olevan totta. Taidan joskus kirjoittaa kirjan siitä unesta. Se alkoi siitä, kun minä ja joku vanhempi kaveri ajoimme pimeitä öisiä metsäteitä pakoon takana tulevaa poliisiautoa. Toverini oli joku harjaantunut rikollinen, jonkinlainen sosiopaatti, mutta kuitenkin pidin hänestä. Hän oli kaikki mitä minulla oli, kun hän käänsi autoa mahdottomiin rallikäännöksiin kun kiisimme pimeän metsän halki. Näin menomme välillä poliisien silmillä, ja helvetti millä vauhdilla me menimme.
Lopulta pysähdyimme tien sivuun ja lähdimme juoksemaan metsään, jonka pimeys alkoi heiketä vähitellen. Tajusin heti, että se oli ihan paska idea, olisi vain pitänyt jatkaa rallia, mutta sosiopaattikaverini teki päätökset ja minä seurasin.
Muistan vain miten kaverini katosi jonnekin metsän syvyyksiin. Katsoin kuinka kaksi poliisimiestä juoksi hänen peräänsä. Siinä vaiheessa olin oudosti turtunut. Jotenkin vain tiesin, että oli turha enää yrittää paeta. Viimeisenä yrityksenä horjuin sammalmättäällä alemmas ja piilouduin jonkin kiven taakse. Kohta tunsin miten poliisit tarttuivat minuun ja alkoivat kiskoa minua kohti poliisiautoa. Se tuntui oudon hyvältä. Tietää että tämä oli tässä.
Loput unesta vietin yrittämällä selittää perheenjäsenilleni, että olin ihan totta joutumassa vankilaan. En tiennyt, kuinka pitkään joutuisin siellä viettämään, ja oli todella hankalaa saada äitini uskomaan että puhuin totta. Lopulta istuin äitini kanssa odottamassa jonkinlaisen poliisiaseman valkoisessa käytävässä, joka oli täynnä vuoroaan odottavia rikollisia. Ahdistuin väenpaljoudesta ja tungin muiden rikollisten välistä istumaan kauemmalle penkille esitellen itseni "Charles Jamesiksi". Minulla oli Kip Kinkelin pitkä päällystakki.
Muistan valittaneeni tilanteesta, mutta oikeasti tunsin vain helpotusta siitä, että pääsisin maailmaa ja mahdollisuuksia pakoon ja voisin vain lueskella ja kirjoittaa kaikessa rauhassa kaltereiden takana.
Voi vittu. Kai vankilassa saa kirjoittaa?
