Kirjoitan todella pelottavia juttuja. Kirjoitan pelkästään pelottavia juttuja. "Kirjani" on todella pelottava. Tajusin sen äsken. En uskalla olla enää pimeässä.

Parasta kauhua on kauhu, jota ei ole sopivaa kutsua kauhuksi. Aidoin pelko tulee aina yllättäen.

Aika ryhdistäytyä

Join valkoviiniä ja päätin siistiä tätä paikkaa vähän. Sensuroin kaikkein vastenmielisimmän sisällön. Tästä lähtien käyttäydyn hyvin. Tästä lähtien "otan kantaa", "kommunikoin" ja "pysyn asiassa". Aion kirjoittaa kauniisti ja kiinnostavasti Jussi Halla-ahosta, spesismistä ja kirjojen kirjoittamisesta. Ehkä jopa laitan tänne kuvan itsestäni hymyilemässä siististi pukeutuneena. En enää rääkkää kenenkään hermoja valittamalla, kuinka kauheaa on olla Älykäs, Jalo ja muutenkin Liian Täydellinen ihminen. En enää kirjoita haaveksivia lauseita itsemurhasta. Lupaan sen. Aion käyttäytyä kuin aikuinen, tai ainakin kuin yli 13-vuotias ihminen.

Siis tämän kirjoituksen jälkeen.

Minun on nimittäin kirjoitettava radiosta ja Jumalasta.

Niin kuin monet muut syrjäytyneet mummot, kuuntelen todella paljon radiota. Olen addiktoitunut pieneen metallinharmaaseen radiooni. Se on turvallinen ja miellyttävä eikä siinä mainosteta hampurilaisia.

Kuuntelen pääsääntöisesti kolmea kanavaa: Radio Helsinkiä, Radio Deitä ja Groove FM:ää. Tämä johtuu lähinnä siitä, että nämä kanavat ovat radiossani taajuudellisesti peräkkäin.

Radio Helsinki on Vihervasemmistolaisten Mädättäjien (rakastan ilmausta) yllätyksetön kanava, jossa soitetaan yleensä melko tylsää mutta joskus hyvää musiikkia. (Sivupolku: Olen muutaman kerran törmännyt Perttu Häkkisen pyörittämään "Musiikin lahjaan". En ole koskaan, milloinkaan, ikinä aikaisemmin kuullut niin sielutonta musiikkia. Pelkkää nakutusta ja pörähtelyä. Ihmisissä, jotka eivät etsi musiikista hyvyyttä tai kauneutta vaan vain jonkinlaista systemaattisuutta ja koostumusta, on oltava jotain rakenteellisesti vialla. Tutkin asiaa, ja Ylen sivuilla Häkkinen esittelee itsensä mm. seuraavasti: "En muutenkaan liiemmin piittaa sentimentaalisuudesta" - ehkä tässä on vastaus. Ilman tunnetta elämä on onttoa ja hengetöntä. Perttu Häkkinen on, hyvät naiset ja herrat, robotti. Robotti. Jos joskus eksytte tähän kirjoitukseen, Perttu Häkkinen, ottakaa tämä äärimmäisen vakavissanne ja äärimmäisen henkilökohtaisesti.) Radio Helsingissä soitetaan liikaa rytmeihin ja jammailuun perustuvaa olemismusiikkia. Minä pidän musiikista, joka vie jonnekin. Olen draamakuningatar; aivoni tarvitsevat musiikkia, joka saa ne kertomaan tarinoita. En halua rentoutua musiikkia kuunnellessani. Haluan kiihtyä.

Myrskytuuli puhaltaa ikkunan läpi sisään. Taidan ajella tänä yönä busseilla. Ehkä löydän taas keksimiäni henkilöitä lihaksi tulleina. Ehkä voin taas rakastua.

Takaisin suorastaan tavattoman kiehtovaan aiheeseeni.

Groove FM:n kappalevalikoimaan kuuluu arviolta sata vanhaa hittiä menneiltä vuosikymmeniltä. Näitä hittejä soitetaan sitten yöstä toiseen ja viikosta seuraavaan. Se on hyvä. Olen kirjoittajana parhaimmillani kuunnellessani näitä kappaleita. Kai niissä on jotain yleisinhimillisen iskevää.

Radio Dei on konservatiivikristittyjen oma kanava. Parasta siinä on kanavalla öisin soitettava musiikki. On kiistaton tosiasia, että ainakin melodioiden kannalta hartaiden uskovaisten kiihkeä pop on musiikkia parhaimmillaan. Yöaikaan Radio Dein musiikkitarjonta on riipaisevan kaunista kappaletta riipaisevan kauniin kappaleen perään... Ilmeisesti usko todella on asia, joka saa ihmisen yltämään ihmeellisiin taiteellisiin saavutuksiin. (Myönnän kyllä, että joskus kappaleiden samankaltaisuus ja aihepiirin rajoittuneisuus on vähän yksitoikkoista.) Öisin kanavalla pyörii myös ohjelmien uusintoja, joista huomioni on kiinnittynyt varsinkin kristittyjen nuorten ohjelmaan nimeltä Come home. Sitä kuunnellessani olen ajatellut paljon Jumalaa ja uskontoa.

Olin vielä pari vuotta sitten asialleni todella kokonaisvaltaisesti vihkiytynyt antiteisti. Haastoin jokaisen jumalallisiin asioihin uskovan kanssa riitaa (en siis "todellisessa maailmassa"; todellisessa maailmassa en puhunut mitään). Kehitin matemaattis-loogisia päättelyketjuja, joilla todistin Jumalan olemattomaksi. Kun joku tiedusteli syytä kiihkolleni, luettelin uskonnon hirviömäisiä rikoksia, joilla tein selväksi, että uskonto oli kaiken mädän ydin, kaiken pahuuden alkujuuri. Välillä mielessäni viivähti, että käytökseni oli heikosti perusteltua ja naurettavaa, mutta pyyhkäisin asian ajatuksistani ja menin trollaamaan uskovien ihmisten keskustelupalstoille. (Olin siis vähän niin kuin pro-liha-trolli; tiesin olevani väärässä, mutta sen sijaan että olisin myöntänyt asian, lisäsin ahdistuneena höyryä ja vakuutin itseni yhä syvemmin toimintani ensiarvoisesta tärkeydestä.)

Sitten menin uuteen kouluun ja jouduin kohtaamaan uskovia nuoria. Muutaman viikon kipuilun jälkeen minun oli myönnettävä, että he eivät olleet hirviöitä ja pervoja vaan itse asiassa keskivertoteiniä lempeämmän ja fiksumman oloisia ihmisiä. Minun oli myönnettävä, että uskonto ja usko todella ovat kaksi eri asiaa.

Viime kuukausina olen tullut siihen tulokseen, että uskovaiset nuoret eivät ole vain yhtä miellyttäviä vaan jopa miellyttävämpiä kuin niin kutsutut Tavalliset Nuoret. Toisin kuin ikätoverinsa, nuoret hartaat eivät kiistä sitä tosiasiaa että asioilla on merkitystä. He myöntävät, että teoilla on moraalinen taso ja omalla käytöksellä väliä. He ymmärtävät, että on asioita joita ei voi loogisesti perustella. Riippumatta siitä, mihin tämä oivallus heidän ajattelussaan käytännössä johtaa, on oivallus jo itsessään tärkeä. He eivät kovistele.

Uskoisin mielelläni itsekin johonkin. Minulla on kaipuu jumalaan. Katselen usein kaupunkia kierrellessäni kirkkoja haikeana, joskus menen niihin jopa sisälle. Yritän uskoa. Mutta en vain pysty. Olen yrittänyt tavoittaa pyhiä kokemuksia, mutta kirottu järkeni tulee aina vastaan. On kai pakko hyväksyä se kipeä fakta, etten tule koskaan veisaamaan herkkiä lauluja nuotion ympärillä ja huokaisemaan kyynel silmäkulmassa että "Jeesus on rokki jätkä". Olen ylidramaattinen, yliherkkä ja kaikin puolin ylisentimentaalinen idiootti, mutta jumalaan tai jumaliin en vain pysty uskomaan. Aivobiologian ironiaa.

Jumalattomuus on vamma. Ihmisellä on biologinen tarve uskoa johonkin. Se tekee elämästä helpompaa, onnellisempaa, turvallista. Uskonnottomuus on ennen muuta nykyisen Tieteen ja Tavaran Valtakunnan sisällä leviävä tauti, joka tekee tartunnan saaneista tyytymättömiä ja hätääntyneitä invalideja, jotka metelöivät ja jankuttavat vakuuttaakseen itsensä siitä että tämä vamma on "rokki juttu". "Olen vapaa, ajatuksiltani itsenäinen, siis onnellinen, onnellinen, onnellinen, onnellinen..." Itse sairastuin 12-vuotiaana, kun eräänä yönä mietin kuollutta sukulaistani ja vahingossa tajusin, ettei mitään taivasta ole. Järkytyin niin pahasti, että sekosin puoleksi vuodeksi ja torpedoin mahdollisuuteni siedettävään nuoruuteen. Näen tämän yön hulluuteni syntymän yönä.

Menee taas koomiseksi. Sori.

Toisaalta arvelen, että heti kun yksityisestä uskosta tulee yhteistä uskontoa, jotain elintärkeää menetetään. Come home muuttuu kerta kerralta vähemmän hellyttäväksi, siis enemmän ärsyttäväksi (siis hauskemmaksi kuunnella). Kyse on siis kristittyjen nuorten radio-ohjelmasta, jossa keskustellaan ilmeiseen aihepiiriin liittyvistä asioista.

Minulle ohjelmassa - ja uskonnoissa usein muutenkin - tuottavat ongelmia seuraavat piirteet:

1) EPÄINHIMILLINEN ILO. Uskon vakaasti, ettei kukaan ole aina onnellinen. Kukaan ei ole aina hilpeä. Sellaisen yrittäminenkin on epäterveellistä. Kun on siis tarpeeksi monta tuntia kuunnellut yksitoikkoista onnea - "Hei kuule, toi oli tosi hyvin ilmaistu", "Tää on ihan mahtavaa", "Tää on parasta mitä mulle on tapahtunut", "Sä oot kuule siisti kaveri", "Jeesus on viisas kaveri" - alkaa tuntua että iso kimpale ihmisyyttä on nyt kokonaan sensuroitu. Tuntuu, että juontajien maireiden, aina hymyilevien äänten takana olisi myös jotain aidompaa, jotain mikä on tauottomalla tsemppaamisella ja innostumisella tukahdutettu kokonaan näkymättömiin. Kun elämä nyt kerran on Jumalan kätten työtä, pitäisi uskoonkin sallia olennaisesti myös elämän melankolisempia puolia: kärsimystä, alakuloa, raskasmielisyyttä, pakahduttavaa surua. Uskoon luulisi kuuluvan yksityinen kärsimys vastapainona läkähdyttävälle yhteiselle onnelle. En tietenkään voi tietää, kärsivätkö Come home -äänten haltijat yksityisessä elämässään, mutta ainakaan radio-ohjelmassa tätä elämän puolta ei näytä olevan olemassa.

2) AHTAUS. Come home paljastaa pimeämpää puoltaan joka viikko. Maireasti äännetyt ennustukset lopun ajoista ja helvettiin joutuvista homoista keskellä viatonta keskustelua ovat... kylmääviä. Niistä tulee paha olo. Ehkä näiden hetkien takia juontajien ikihymy tuntuu erityisen ahdistavalta. Pimeältä. Pystyn kuvittelemaan, kuinka itse liittyisin näiden ihmisten seuraan ja iloista hyväksyntää vastaanotettuani sanoisin jotain väärin... Kuinka hymyt pingottuisivat ja ystävällinen käsi ilmestyisi selkäni taakse ja ohjaisi minut ulos... "Mitäs sä teit eilen?" "Ajattelin Severus Kalkarosta ja masturboin." "..."
Okei. Ehkä esimerkki on vähän huono. Ehkä vastaava lause säikäyttäisi kenet tahansa. (En muuten masturboi Severus Kalkarokselle.)
Joka tapauksessa on selvää, että Come home -universumissa oikeaoppisen ihmisen muotti on todella ahdas. Jos et täytä vaatimuksia, olet nopeasti ulkona. Huumorintajuni ei mahtuisi tuohon joukkoon.

3) Viimeisellä piirteellä ei ole nimeä. Vika ei oikeastaan edes ole itse Come homessa vaan pikemminkin minussa. Minulla on vaikeuksia ymmärtää, kuinka konkreettisista asioita puhutaan kun puhutaan jumalallisista kokemuksista. Jonkinlainen Come home -johtaja Riku Rinne ("Rinteen Riku") kertoo työnsä alkua aidosti melko liikuttavalla tavalla selostaessaan muun muassa palavasta pensaasta, josta Jumala puhuu hänelle. Onko kyse oikeasta visuaalisesta kokemuksesta, siis oikeasta palavasta pensaasta, vai pelkästä vertauskuvasta? En ymmärrä. Kai tämä on osa vammaani.

Ehkä joskus käsitän. En tiedä. Lähden ajelemaan busseilla.

Still choking

[Tämä kirjoitus on lakannut olemasta olemassa. Kun se vielä oli olemassa, kyse oli valituksesta ja tukehtumisesta. Siis kahdesta suosikkiharrastuksestani.]

Give me existence (masturbaatiosta)

[Tämä kirjoitus on sensuroitu ymmärrettävistä syistä. Lyhyen olemassaolonsa aikana se sisälsi kovaäänistä vaikerointia, jonka johtavana ajuksena olivat "Voih, olen niin erityinen" ja "Oih, miksi minut on kirottu tällaisella SÄKENÖIVÄLLÄ ÄLYLLÄ?"

Kirjoitus päättyi älyä hehkuviin sanoihin "Haistakaa paska".

Lisäksi teksti sisälsi ohjeet oikeaoppiseen masturbaatioon.

Eikä sisältänyt.]

Kipu

"Se, kuinka paljon tiedostan asioita, on tehnyt minut onnettomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi. En vain voi olla onnellinen tässä yhteiskunnassa tai todellisuudessa, jossa elän."

Yllä olevat sanat kirjoitti Pekka-Eric Auvinen Irc-galleria-päiväkirjaansa aamupäivällä ennen kuolemaansa, ilmeisesti noin kaksikymmentä minuuttia ennen ensimmäistä laukausta. Uskon monessa mielessä ymmärtäväni häntä; en jaa hänen yksityiskohtaista ajatusmaailmaansa, mutta nuo kaksi virkettä voisivat aivan hyvin kuvata kuluneita viikkoja omassa elämässäni.

On surullista, kuinka Jokelan koulusurmat tunnutaan jotenkin yhdistävän Norjan verilöylyyn. Toki kyse oli kahdesta joukkomurhasta, mutta joukkomurhissa kaikkein tärkeintä on katsoa tekijää, hänen motiivejaan. Breivik on psykopaatti; myötätunnoton, persoonallisuudeltaan häiriintynyt ihminen, joka ei ole vähääkään kiinnostunut maailmasta vaan ainoastaan itsestään. Auvinen oli kaikkea muuta. Hän oli liian herkkä. Maailma potki häntä liikaa, ja hän pimahti. Rauha hänen sielulleen, sillä toisin kuin Breivikillä, hänellä oli sielu.

Kun "Jokela" tapahtui, olin aamusta-iltaan-ja-illasta-aamuun-säikähtänyt seitsemäsluokkalainen. Istuin pöydän ääreessä katse televisioon takertuneena ja söin (kana)salaattia. Säälin Pekka-Ericiä, vaikka tietysti tajusin sellaisen hölmöilyn olevan siinä tilanteessa epäeettistä.

Sittemmin olen viettänyt monia öitä tutkimalla koulusurmaajia, ehkä jonkinlaisen oudosti oirehtivan trauman seurauksena. Mielestäni nämä nuoret hullut kertovat ajastamme ja ihmisestä jotain tärkeää. En vain vielä osaa tarkasti artikuloida, mitä. Samastun heihin jollain tasolla, tyytymättömyyden tasolla. Toisaalta kavahdan väkivaltaa. En voisi ampua ketään edes varpaaseen, tai evään.

Toistuvasti huomaan ajattelevani, että olisimme voineet olla ystäviä, vaikka nettituttuja, minä ja Pekka-Eric Auvinen. Olisimme voineet pelastaa toisemme.

Itse olen viime aikoina huristellut jonkinlaista vuoristorataa sietämättömän maailmantuskan ja uhmakkaan toivon välillä. Asiantuntijat varmaan kutsuisivat tällaista "masennukseksi" tai "ahdistukseksi". Minä kutsun sitä toivottomuudeksi, koska nimenomaan toivon puutteesta siinä on kysymys.

Viime vuodet olen kestänyt kurjaa elämäntilannettani ja kammottavaa maailmaa siksi ja luullakseni vain siksi, että olen voinut keskittää kaiken energiani tulevaisuuteni ja maailman tulevaisuuden suunnitteluun. Tästä toivossa on kyse. Viime kuukausina olen kuitenkin alkanut kyllästyä, turhautua. Haaveiluni keskeytyy jatkuvasti hengenahdistukseen: Kukaan ei viitsi lukea kirjojani. Mitään tulevaisuutta ei ole. Ketään ei kiinnosta. Ihmisyys on kuollut. Kukaan ei enää välitä. "En vain voi olla onnellinen tässä yhteiskunnassa tai todellisuudessa, jossa elän."

Tämä tulee todennäköisesti menemään ohi. Pitää vain muuttua tuskalle immuuniksi. Olen onnistunut vastaavassa ennenkin, seuraavalla tavalla: Anna kivun iskeä aina sen noustessa. Kärsi. Myönnä kivun läsnäolo. Älä valehtele itsellesi tsemppaamalla ja kannustamalla itseäsi peilin edessä. Kun kipu hellittää, älä ajattele että se on poistunut lopullisesti, koska muuten joudut pakokauhun valtaan sen pian palatessa. Heittäydy rauhallisesti kivun hallittavaksi, mutta suhtaudu siihen ystävänäsi, ehkä vähän hymyillen. Anna aaltojen iskeä, älä vastustele - lopulta ne iskevät harvemmin ja heikompina, ja jonain päivänä olet vapaa.

Kokeilen tätä reseptiä taas. Sitä ennen joudun rypemään maailmantuskassani, pelkäämään sanomalehtiä, internetiä ja teksti-TV:tä, uskaltautumaan ulos vain öisin oikeiden ihmisten poistuttua. Sillä kun ajoittain saan kiinni heikosta myönteisyydestä, erehdyn avaamaan lehden ja lukemaan seuraavat lauseet, kirjoittajana Helsingin Sanomien toimittaja Mari Manninen: "Seinällä on puisia vetolaatikoita. Niistä ravintolanpitäjä Chau Ka-ling nostelee avokäsin eläviä käärmeitä viipaloitavaksi."

Onkohan toimittaja Mari Mannisella sielu? Onko hänellä sydäntä? Pakko olla. Miten hän voi kirjoittaa tuollaisia lauseita tuskatta? Katsoa kun se tapahtuu? Vai tunsiko hän tuskaa? En tiedä. En tietenkään voi tietää. Toivon parasta. Väsyttää.

Pitäisi varmaan lakata lukemasta lehtiä? Pitäisi katkaista nettiyhteys ja odottaa ja hengitellä siihen asti että sanapari "angry birds" lakkaa sumentamasta tajunnan? Ehkä.

Koirani vinkuu ja valittaa. Se yrittää nykyään kertoa jotain, koko ajan, joka tilanteessa. Koira ilmehtii silmillään, haukahtelee, maukuu, säätelee korviaan. Kukaan ei ole vieläkään selventänyt, mikä minun ja koirani välillä on se Olennainen Ero. Miksi koirani kaltaisia - minun kaltaisiani, lasten kaltaisia - olentoja saa laittaa koko elämäkseen pieniin häkkeihin, repiä elävinä palasiksi, hakata hengiltä? Siksikö että koirani on "tyhmä"? Mutta onhan lapsikin "tyhmä". Minustakin tulisi "tyhmä", jos mäiskähtäisin auton tuulilasiin. Menettäisinkö silloin ihmisarvoni? En. Missä on ero? Missä se on? Missä vitussa se on?

En aina jaksa elää. Kirjoitan... seitsemän helvetin hyvää kirjaa, helvetin hyvää kirjaa, ja sitten tapan itseni tai katoan viidakkoon. Se tulee näyttämään hyvältä Wikipediassa. Voitte luovuttaa postuumin jättiomaisuuteni rampojen kissojen hoitokodille.

Toisaalta maailmassa on myös hyvyyttä ja kauneutta. Hyvyys ja kauneus hukkuvat metelin alle. Vaikuttaa siltä, että "kansaa" tai "sukupolvea" tai muuta vastaavaa etsittäessä haetaan se kaikkein äänekkäin ja tyhjänpäiväisin idiootti, osoitetaan häntä sormella ja höngitään: TÄSSÄ. Tässä on Nykyihminen! Arvoitukset on ratkaistu! Kaikki valaistuu!

Totta kai äänekkäitä ja tyhjänpäiväisiä idiootteja on paljon. Heitä on suuri prosentti maailman ihmisistä. Mutta he eivät ole "kaikki". He eivät ole The Ihminen. Heidän lisäkseen on olemassa myös meitä muita, älykkäämpiä, herkkävaistoisempia ja -mielisempiä, syvempiä olentoja. Ihmisiä, jotka omistavat elämänsä maaniselle viulun soittamiselle tai venäläiselle kirjallisuudelle tai shakkinappuloiden siirtelylle, ihmisiä, jotka pukeutuvat äitinsä ostamiin vaatteisiin, punastelevia poikia ja murhanhimoisia tyttöjä. Jos jostakusta on syytä olla kiinnostunut, niin näistä yksilöistä. (Heille minä kirjoitan. En viitsi edes yrittää saada äänekkäitä idiootteja ymmärtämään, miksei käärmeitä saa viipaloida.)

Me joko katoamme kokonaan tai jäämme historiankirjoihin.

Meidän kirouksemme ja siunauksemme on, että me emme kestä maailmaa. Putoamme yhteiskunnan reunalle, ulkopuolelle, meistä tulee "syrjäytyneitä", "kadonneita", "näkymättömiä", sosiaalityöntekijöiden ydinaluetta. Joskus tappelemme vastaan, ryhdymme neroiksi: kirjoitamme tarinoita, laulamme hurmaavista miehistä, vapautamme kettuja, etsimme hyvää ja kaunista ja hyökkäämme hyvällä ja kauniilla yhteiskunnan kimppuun.

Jotkut meistä eivät varsinaisesti häviä mutteivät selviäkään: Joskus herkkyytemme ajaa meidät etsimään neuroottisesti ja pakonomaisesti "enemmistön" ja "nykyihmisen", äänekkäiden idioottien hyväksyntää. Näin vaikkapa Joonas Konstigin tapauksessa; hän luovutti, tappoi sielunsa selviytyäkseen. Hän sortui epätoivoiseen, tuhoon tuomittuun yritykseen ja alkoi kurotella typerysten sympatioita hinnalla millä hyvänsä. Hän halusi alkaa äänekkääksi idiootiksi, koska äänekäs idiootti on... haavoittumaton. Ymmärrän ratkaisun. Tekisin varmaan samoin, mutta olen liian hullu.

Joillekin meistä käy niin kuin kauhistuneelle Jussi Halla-aholle: pelkäämme kohtuuttoman kipeää maailmaa niin sairaalloisesti, että päätämme selittää kaikki maailman kauheudet helpointa mahdollista tietä: jaamme ihmiset vaikkapa ihon pigmentin mukaan hyviin meikäläisiin ja pahoihin neekereihin. Tämäkin on ymmärrettävä tapa toimia. Näin tekisin, jos olisin vain peloissani enkä mitään muuta.

Jotkut meistä tarttuvat aseeseen ja lähtevät koululle.

Onneksi minussa on muutakin kuin haavani. Jaksan tapella. Ensin täytyy vain vähän hengittää.

Maailma on kaunis kello 6.30

Lupaan itselleni olla koskaan selventämättä edellisen kirjoituksen syytä ja aiheuttajaa. Koko juttu oli typerä. Minulla on voimakkaita neuroottisia taipumuksia. Se johtuu siitä että olen vähän hullu.

Olen viettänyt koko yön tutustumalla hyvään ja kauniiseen. Kun ihmiskäsityksensä muodostaa kuuntelemalla, kuinka paikalliset moponuoret pörräävät loputtomasti liikennevaloissa mihinkään liikkumatta, mitään ajattelematta, sitä alkaa uskoa olevansa jotenkin erityinen, yksin pahassa rumassa maailmassa. Tänä yönä olen löytänyt muita poikkeuksia. Äh, olen silti erityinen.

Hyvällä ja kauniilla tarkoitan muun muassa jonkinlaista kliinistä, animoitua ohjevideota siitä, kuinka pöntölle istutaan oikeaoppisesti. En tiedä mistä oli kyse, mutta uskoakseni kyseessä ei ollut vitsi. Jotain erikoista pönttömallia nähtävästi esiteltiin. Yritin lukea videon alle sylkäistyjä kommentteja, mutten nähnyt mitään, sillä jostain syystä olen tänä yönä konkreettisesti menettänyt näköni. En näe mitä kirjoitan. Kaikki on sumeaa.

Minusta on hyvää vauhtia muotoutumassa sietämätön ihminen. Siitäkin huolimatta, että muiden kädellisten keskuudessa olen kohtelias ja vaivaantunut kämmeneeni hihittäjä. En osaa kävellä viittä metriä törmäämättä johonkin ja pyytämättä sitten kyseiseltä tolpalta, oksalta tai aallolta anteeksi. Kuinka voi törmätä aaltoon? Vieläpä talvella? En tiedä. Sain villin idean ja toteutin sen. Olkaa hyvät.

Pääni on täynnä ideoita. Näillä ideoilla minun olisi tarkoitus luoda itselleni "ura". "Menestyä". "Tehdä historiaa". Ehkä se onnistuu, koska käsittääkseni ideani ovat aika hyviä ideoita. Se on tärkeintä. Vapise, Stieg Larsson. (Huom: Stieg Larsson on kuollut.)

Säälin Justin Bieberiä. On murheellista, että hänestä on tullut kollektiivisen kiusaajahurmoksen ja lynkkausmielialan uhri. Mielestäni hän on oikein sympaattinen nuori ihminen. Huoh.

Olen rakastunut keksimiini ihmisiin. Aika noloa, mutta tunnen eroottista vetoa yhteen kirjoittamistani ihmisyksilöistä. Toisen kanssa haluaisin maata hiljaa vierekkäin. En oikeastaan voi täysin vilpittömästi väittää, että he olisivat fiktiivisiä. Minusta he ovat totta. Halutessani voin haistaa heidät.

Kaikkein tärkeintä hyvän romaanin kirjoittamisessa onkin ehkä se, että kirjoittaja rakastuu omiin "henkilöihinsä", haaveilee heidän sukupuolielimistään tai ainakin haluaa pitää heitä kädestä.

Kuten edellisestä "blogi"merkinnästä on luettavissa, kärsin äskettäin hetkellisestä raskasmielisyydestä. Kyse oli oikeastaan epätoivosta tai ehkä toivottomuudesta. Tämän muutaman päivän kestäneen ajanjakson aikana mieleeni alkoi hiipiä fantasioita ihmiskunnan väkivaltaisesta tuhoutumisesta. Ajattelin ihmiskunnan tuhoa ja sain siitä lohtua. Se ei ole hyvä. Se kertoo, että toivo on mennyttä. Ymmärrän Pentti Linkolaa: hänen toivonsa ei riitä. Siksi hän keskittyy tuhoon ja hävitykseen, viimeiseen rangaistukseen, vihaan ja katkeruuteen. Hän ei jaksa hymyillä.

Toivottavasti en vajoa samaan kuiluun enää koskaan. Tarvitsen toivoani. Muuta minulla ei ole.

Tarvitsenkohan silmälasit? Se olisi tosi huvittavaa.

Eikä olisi. Hipsterit pelottavat minua.

En tiedä mitä tehdä hiuksilleni. Näytän boheemilta Justin Bieberiltä. Jonkin ammattimaisen trimmaajan kohtaaminen - todella epämiellyttävä vaihtoehto. Onhan minulla sakset.

Sukupuolielimet näyttävät todella typeriltä. Pitääkö joku penistä oikeasti vaikuttavana? Uskooko joku vaginan esteettiseen viehättävyyteen? Sukuelimet ovat ihmiskehon typerin, räkäisin ja kaikin puolin... hahmottomin osa. Ne ovat kiehtovia vain silloin kun ne eivät näy; varsinkin älyllä ja herkkyydellä varustettuihin ihmisiin ne tuovat tiettyä haavoittuvuutta, vetoavaa inhimillisyyttä. Niitä ei pääse pakoon, vaikka aivot olisivat millaiset. Todella kiinnostavaa. Kaikenlainen nolous ja heikkous on kiihottavaa. Minusta on suorastaan ihanaa, että älyllä ja herkkyydellä varustetut ihmiset on varustettu myös sellaisilla primitiivisillä elimillä.

Miksi kirjoitan sukupuolielimistä? En tiedä. Kello on seitsemän aamulla. Osittain siitä syystä olen hullu ja häpeämätön. Sitä paitsi olen "menettävä neitsyyteni" 58-vuotiaana. Antakaa anteeksi.

Äh, Radio Helsingin aamushow alkaa. Kuuntelen ko. kanavaa intohimoisesti, mutta sen aamujuontajat ovat todella ärsyttäviä. Vika saattaa olla minussa. Usein on.

Viime aikoina olen ajatellut paljon Antti Nyléniä. Olenko minä Antti Nylén? Jos kasvattaisin parran, mikä meitä enää erottaisi? Kristus?

Todella outoa. Aidosti outoa. Ehkä olen jonkinlainen Antti Nylénistä vajaat 18 vuotta sitten irrotettu mielenterveydellisesti vammautunut kaksonen, joka ryhtyi elämään omaa elämäänsä.

En kylläkään "elä" mitään "elämää". Olen kuollut. Kun kerroin sen jollekin amerikkalaiselle juntille Omeglessa, hän riehaantui riemusta ja kirjoitti monta kertaa isoilla kirjaimilla: LOL. Hauskaa että on hauskaa.

Antti Nylén on nimi, joka on lausuttava huvittavalla nenä-äänellä. On työnnettävä kuvitteellisia silmälaseja parempaan asentoon nenälle ja inistävä: Antti Nylén.

...En tiedä mitä teen. Siksi vetäydyn "nukkumaan". Siis nukkumaan. Jätän lainausmerkeillä koristellun version esille, todisteeksi hulluudestani ja päämäärättömästä tyylittelystä.

Small hours

Ihmeitä tapahtuu: blogissani on kommentteja. Täällä on eletty. Miksi? Outoa.

Reagoin tähän elämään lähitulevaisuudessa. Pitäisi muutenkin reagoida eri asioihin. Pääni on täynnä kaikenlaista raskasta ja epämukavaa. Haluaisin avata kalloni ja kaataa kaiken negatiivisen ja hyödyttömän ulos.

Voiko ajatuksia paeta? Voiko mieltä piinaavaa ja ajatuksissa kummittelevaa jotenkin hävittää, eliminoida niin ettei pelkoa sen paluusta ole?

Vihaan Ylen silmälasipäisiä toimittajia. Vihaan kaikenlaista.

Huonon tuulen tuojat. Helvetti.

En jaksa vihata. Kevät on viimein tulossa. En halua pilata sitä.

...

Mutta VITTU.

Olo on pakokauhuinen näiden ajatusten alla.

Pitää vain odottaa.

Kaikki kestää aikansa.

Mutta kun en jaksa odottaa.

Menkää jo pois.