maanantai 15. joulukuuta 2014

Surua

Katselen ikkunasta naapurin 16-vuotiasta koiraa, joka kävelee haurain jaloin nurmikolla. Tiedän, että tänään se nukahtaa viimeisen kerran. Se on ollut elämäni sivuhenkilö jo melkein 15 vuotta. Viime ajat se on pyörtyillyt aina kiihtyessään, ja tänään se viedään lopetettavaksi. Tämä on sen viimeinen kävelylenkki. Se vilkuilee emäntäänsä valppaana ja yrittää ymmärtää miksi tämä on levoton.

Mutta mikä olisi toinen vaihtoehto? Ikuinen elämä? Mitä enempää voi pyytää kuin pitkän täyden elämän, joka lopuksi päättyy kuolemaan.

Elämäni on suremista. En ole turtuneella tavalla masentunut; olen valtavan surullinen, oikeastaan melkein koko ajan. Siinä on ero. Olen ollut surullinen jo monta vuotta. Nyt elän ehkä yhtä vaikeimmista jaksoista tähän asti.

Tajuan että koko sen ajan, kun olen tuntenut monet tätä lukevista ihmisistä, olen ollut niin surullinen että pystyn tuskin hengittämään. Mietin miksei se välity kohtaamisissa. Yleensä muita tavatessani havahdun jossain vaiheessa siihen, etten sano mitään oikeaa. Joitain kuukausia sitten ongelma oli, että puhuin kuulemma koko ajan itsestäni. Saatoin puhuakin koko ajan "itsestäni", mutten kyllä sanonut mitään todellista. Se oli vain sisällötöntä hiljaisuuden täyttämistä, oikean yhteyden korvaamista. En koskaan sano miltä minusta oikeasti tuntuu tai mitä oikeasti ajattelen. Tekevätkö ihmiset niin yleensä? Tekevätkö? Pitäisikö? En tiedä.

Kun jutellaan arkisista asioista, ei tule mieleen sanoa että "Ai niin, mä oon muuten joskus niin onneton ja väsynyt että eläminen tuntuu painajaiselta."

Olen kuulemma vaikeasti lähestyttävä ja etäinen ja minua kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa. Jaa. Se johtuu varmaan siitä, etten ilmaise tunteita spontaanisti enkä oikeastaan sano mitään. En sano mitään, en ole missään vaiheessa sanonut mitään enkä tiedä miten aloittaa sanomaan mitään. Naamallani on koko ajan epämääräinen ankea hymy eikä se tarkoita tai viesti yhtään mitään, se vain on siinä. Onhan se surullista, mutta en voi vain päättää ryhtyä ihmiseksi, joka on helposti lähestyttävä, lähellä ja jota kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa.

En syytä ketään mistään.

Tämä suremishomma vie kaiken energiani. Minkä tahansa tekeminen on kuin olisi ensin juossut maratonin.

Wikipedian maraton-artikkelin kuva: "Vuoden 1896 olympiamaraton"

Joskus iskee paniikinomainen, epätodellinen kauhu, ja silloin vain tartun päähäni ja hoen että ei voi olla totta, tämä ei voi olla totta. Seuraava lause olisi "haluan kuolla", mutta ajatukseni pysähtyy aina sitä ennen. En halua kuolla. En varsinaisesti halua elääkään, mutta en halua kuolla. Toivoisin, että tämä olisi painajainen josta voisi herätä. Ei voi herätä.

Toisille annetaan painajainen, toisille ei. Jumalaan uskovat varmaan olettavat, että Jumala on joko paha tai yrittää opettaa meille jotain.

Ehkä olen tehnyt vääriä valintoja. Mutta joskus on tilanteita, joissa jokainen vaihtoehto on epätoivoisen, epäinhimillisen, kauhistuttavan huono. Sitten pitäisi valita kaikkein vähiten huono. Ja kaikkein vähiten huonokin tarkoittaa sietämätöntä kärsimystä.

Minkä tahansa tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa. Muun muassa siksi on jonkinlaista taikaa, että kirjoitin parin viime yön aikana 12 sivua kirjaa. Vietin pari yötä yksin maaseudulla ja jossain vaiheessa vain nousin makuuasennostani ja aloin kirjoittaa. Ja sitten kirjoitin.

Ja se oli uskomatonta. En ollut muistanut, että kirjoittaminen voisi olla sellaista. En enää koskaan halua jumiutua kirjoittamaan jotakin, jonka kirjoittaminen ei tunnu oikealta. Ero on kuin yöllä ja päivällä.

Kirjoitin eteenpäin juuri oikealla aivojen ja sydämen yhdistelmällä ja monta kertaa yksinkertaisesti huusin hiljaisuuteen vedet silmissä että "aaa, mitä vittua, tämä on niin hyvä". Olin onnellinen 48 tuntia.

Tämä on se juttu, mitä minun on tarkoitus tehdä elämässäni. Jos saan tehdä tätä, voin selviytyä.

Olin jo ehtinyt alkaa miettiä, osaanko ylipäätään kirjoittaa kirjoja. Ehkä koko juttu onkin vain valtava virhe. Ehkä oikeasti olen vitun paska.

Nyt tiedän jälleen etten ole. Olen siitä aika varma. Osaan kirjoittaa tavalla, johon suuri enemmistö ammatikseen kirjoittavista ihmisistä ei pysty. Kirjoitan yhtäkkiä parempaa kirjaa kuin edes lapsellisimmissa nerouskuvitelmissani osasin kuvitella.

Onko väärin sanoa näin? Onko niljakasta olla iloinen siitä, että osaa jotain? En tiedä. Kannan mukana aika paljon kaikkea vaikeaa ja kipeää. Jos niiden lisäksi olen saanut tämän, minulla on jotakin jolle elää. Yksikin syy elää voi riittää vaikka olisi monta syytä kuolla. Se auttaa vastarannalle. Siellä on joku vastassa.

Olkoon tämä surun vaihe elämässäni. Pelkkä vaihe. Tämä on elettävä, jotta voisi tulla jotain muuta. Kahlaan tämän lumen peittämän meren yli ja sitten olen jossain muualla. Vähän myöhemmin haluan täyttää tämän elämän rakkaudella, ymmärryksellä ja lämmöllä. Haluan etsiä ja löytää ihmisiä, joiden kanssa voi vain maata puoliunessa ja pelkäämättä, sanoa ääneen kaikki hyvät asiat ja kaikki kipeät asiat ja kaikki nolot asiat ja tietää, ettei toinen katoa. Ehkä se olet jo sinä, ei voi tietää.

Naapurissa sammutetaan valoja. Kohta he lähtevät autolla.

30 kommenttia:

  1. Ja siis anteeksi kun olen näin hilpeä.

    VastaaPoista
  2. Anteeksi että en osaa sanoa mitään. Tahtoisin osata, koska pelastat mun henkeni aina kun kirjotat tänne. Ja oot saannut mut yrittämään. Kiitos siis kovasti siitä. En edes tunne sinua ja olet silti suuri osa mun elämääni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos että olet siellä. Kiitos että olet. Kaikki taistelevat taistelunsa. Pysy siellä tarpeeksi pitkään, niin näet kun minä voitan omani. Haluan nähdä kun sinä voitat omasi. Haluaisin auttaa. Voinko auttaa?

      En kyllä tiedä miksi kaikkein pimeimmillä hetkillä kuvittelen aina, että jokainen hetki on yhtä vaikea. Ei ole. On myös valoa ja iloa ja toivoa. En ole surullinen joka hetki, joskus hengitän ilman sitä. Sitten olen taas surullinen ja unohdan, etten ihan koko ajan ollut. Jos on paljon ongelmia, ne on helppo laskea yhteen ja hukkua niiden alle. Mutta niille voisi todeta myös "no niin, pojat", kiivetä niiden päälle ja istua katselemaan tyynesti maailmaa ja sen kauneutta. En ole sataprosenttisen varma että mitä hölisen, taidan mennä nukkumaan.

      Poista
    2. En ihan totta tiedä mitä sanoa. Oot ihan utopistinen hahmo, joka ei tavallaan oo todellinen. Oot kun joku kirjan henkilö. Ja kun eilen yöllä luin ton sun kommentin, niin aloin itkemään. Tuntuu, kuin olisit ihan tosissasi huolissasi Minusta. Tai jokaisesta, joka kommentoi sulle. Ihan kun ymmärtäisit mitä käyn läpi, vaikken itsekkään tiedä mitä käyn läpi.

      Tahtoisin oikeesti kovasti tavata sut, tahtoisin myös olla avuksi, mutta pelkään ihan liikaa. Ehkä joskus kun en ole niin nysvä.
      Jatka kirjottamista. On helpottavaa huomata jonkun ajattelevan samoja asioita ja kysymyksiä kuin minä ja joskus jopa antavan nihin vastauksia.

      Kiitos oikeesti ihan järjettömästi

      Poista
    3. Tavataan vaan. Oikeesti. Voin vilpittömästi vakuuttaa, että olen äärimmäisen epäpelottava. Oikeasti olen, tämä on fakta. En ole myöskään kovin ihmeellinen ja ihmiset yleensä tajuavat sen viimeistään silloin kun tapaavat minut.

      Tämä keskustelu on jännittävästi sitä että sanomme toisillemme yhä uudestaan kiitos, mutta en tiedä mitä muuta sanoa kuin kiitos, koska tarkoitan sitä, joten kiitos.

      Poista
    4. Niin no, kiitos on tähän sopiva sana. Oon oikeesti kiitollinen ihmiselle, jota en edes tunne, siitä että se on olemassa ! Outoo..

      mut joo, lupaan sit joskus kun tunnen itteni pelottomattomaks, et otan suhun yhteyttä. (en tiedä lähetinkö tähän nyt kolme eri kommenttia, kun painoin kaksi kertaa jostain väärästä paikasta, noloa)

      Poista
    5. Ei kannata odottaa pelottomuutta. Se ei välttämättä koskaan tule. Rohkeus on parempaa, se on sitä kun toimii pelosta huolimatta. Anteeksi melodramaattisuus, mutta tämä on totta!

      Itse oon vakuuttunut, että kaikki mitä teen on noloa. Se on ärsyttävä harha. En muuten ole varma, että ollaanko juteltu aikaisemmin. Ollaanko?

      Poista
    6. Saatoin vahingossa käyttää pelotonta rohkean synonyyminä. Sekoilin muutenkin pelottoman kanssa. Mut en tiiä, mulla on kyllä joksus sellassia vaiheita, etten oikeastaan pelkää mitään. Unohdan sen, että jostain voi seuraa jotain huonoa ja teen vaan kaiken. Rohkee on hyvin harvoin.

      Enkä usko, että oot sen nolompi oikeesti kun kukaan muukaan. Se on vaan se perus, että jää miettimään liikaa. Mulle käy enimmäkseen niin sillon, kun moikkaan jollekkin ja tajuan sen tyypin käveltyä ohi, että kuulostimpa tyhmältä ja mietin sitä sitten seuraavan tunnin, että ääneni oli liian kimeä tai möreä tai jotain vitun vastaavaa.

      Niin ja ei me olla juteltu. Olen vain joskus kommentoinnut jotain laittamaasi kuvaa.


      Poista
    7. Ajattelen lähes kaikesta mitä teen, kaikesta mitä haluan tehdä, kaikesta mistä pidän, että siinä on jotain perustavanlaatuisesti ja peruuttamattomasti ja saatanallisesti noloa.

      Vaikka se ei ole totta. En tiedä mitä se on. Kaikki ei voi olla noloa.

      Tavataan jossain. Tehdään jotain.

      Poista
    8. Oon kiusallista seuraa. Hymyilen vaan silleen vammasesti enkä osaa sanoa mitään.

      Ja oisin varmasti tosi peloissan.

      Poista
    9. Sama täällä. Pelko tosin helpottaa ajan kanssa vähän.

      Poista
  3. oot rehellinen, se on hienoa. mäkään en osaa sanoa mitään

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En jostain syystä osaa sanoa tähän mitään, rehellisyys on niin monimutkainen asia ja mun aivot menee jotenkin pois päältä kun yritän nyt ajatella sitä.

      Poista
  4. ..... I think about life, and I think about death, and neither one particularly appeals to me....

    Jos yhtään lohduttaa, niin löysin pitkästä aikaa blogisi The Smithsin avulla, enkä puhu edes googlehausta vaan aivohausta.

    Olli Branderin kasvanut valta, et voi edes kuunnella musiikkia ilman että muistuu mieleen tämä blogi, ihminen. Älä ole ollenkaan pahoillasi siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, vau. Vau! "Olli Branderin kasvanut valta" kuulostaa sairaalla tavalla aika hienolta.

      Poista
    2. olli branderin kasvanut parta?!
      magneetti joku ilta? katto? kallio ja ohikulkeville häröily?

      Poista
    3. Mulla muuten on parta. Ongelma on että pitää katsoa tosi läheltä jos sen haluaa nähdä.

      Ja siis kyllä! En nyt kyllä ole sataprosenttisen varma kuka on g, mutta minulla on vahvoja epäilyksiä

      Poista
  5. Osaatko sanoa, että mitä tarkalleen ottaen suret?

    Eikö ole ollut mukavaa tavata ihmisiä? Oletko ollut onnellisempi kuin aiemmin? Oletko ehkä surullisempi niinä aikoina jolloin olet iloisempi?

    Luulen, että itse en pysty puhumaan totta, koska se ei ole totta silloin kun voisin sen jollekin kertoa. Se ei ole totta enää silloin, kun ihminen on läsnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Hmm.

      Osaisin melko täsmällisesti ja perinpohjaisesti kertoa, mitä tarkalleen ottaen suren, mutta en usko että pystyn siihen vielä pitkään aikaan. Itse asiassa se on aika pitkä lista asioita. Tiedän että se, että sanon surevani mutta en kerro että mitä, vaikuttaa siltä että valitan ja sekoilen kryptisesti jotenkin muuten vaan ja tiedän että se on rasittavaa. Mutta arvelen että kaikilla on jotain kipeää, josta ei voi puhua.

      Kaikkein kipeimmästä voi puhua vasta sitten, kun kipu on jo hellittänyt. Ainakin mulle se toimii niin. Joku saattaa olla luonnostaan vahvempi, mutta vahvistuminenkin vaatii aikaa. Yritän oppia suhtautumaan muihin sillä kärsivällisyydellä, jollaista odotan muilta; yritän olla väheksymättä toisen kipua ja sekavuutta, vaikken ymmärtäisi sitä tai tietäisi mistä se johtuu, koska se kuitenkin aivan varmasti johtuu jostain.

      Poista
    2. Niin, arvelinkin että asia on näin. En minäkään pystyisi vastaamaan, jos joku löytäisi minut itkemästä ja kysyisi miksi itken. Itselleen on helpompi selittää, kun ei tarvitse selittää. Kun ei tarvitse uskotella että se sattuu oikeasti.

      Poista
  6. "Tämä on elettävä, jotta voisi tulla jotain muuta. Kahlaan tämän lumen peittämän meren yli ja sitten olen jossain muualla. Vähän myöhemmin haluan täyttää tämän elämän rakkaudella, ymmärryksellä ja lämmöllä. Haluan etsiä ja löytää ihmisiä, joiden kanssa voi vain maata puoliunessa ja pelkäämättä, sanoa ääneen kaikki hyvät asiat ja kaikki kipeät asiat ja kaikki nolot asiat ja tietää, ettei toinen katoa..."

    Niin kuin sä jo tiedät, tai ainakin suurpiirteisesti mainitsin kesällä, löysin jotain edellä kuvatunlaista. Onnellisuuden ja kiitollisuuden rinnalla tosin vieläkin ylianalysoin, ja kyseenalaistan muun muassa: a) ansaitsenko tätä (ihan niin kuin elämä olisi ansaitsemista), ja b) olenko vain hyvin naiivi ja pyörryksissä kaikesta ja oikeasti tämä on muille jokapäiväistä. On vaikea nähdä asioita näin läheltä, pitäisi vain pyrkiä nauttimaan ja unohtaa kaikenlainen analysointi, mutta niin se vaan taitaa mennä että yksinäisyys muistaa minkä onni unohtaa tai jotain.

    En ole varma mikä tämän tarkoitus nyt edes oli. Ehkä halusin sanoa, että hyviä ihmisiä saattaa löytyä mitä yllättävämpien käänteiden takaa ja mitä kummallisimmista yhteyksistä. Tai ehkä halusin vain viestiä, että luen vieläkin suhteellisen aktiivisesti tätä.

    Hyvää talvea, nähdään vielä joskus!

    -Ganni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kas, Ganni. Oletko aikeissa vierailla näillä kulmilla lähitulevaisuudessa?

      Hyvä kuulla että olet pitänyt kiinni siitä jonka löysit. Ylianalysointi ja muu turhuus kuuluu asiaan. Ihmiset eivät päästä itseään helpolla.

      We are each our own devil, and we make this world our hell.

      Olen löytänyt upeita, hienoja, loistavia ihmisiä. Toivoisinkin että voisin iloita siitä.

      Poista
    2. Niin se menee. Uskon, että vielä jonain päivänä tulet iloitsemaan siitä, tai ehkä teet niin jo nyt tunnistamatta iloa. hmm.

      Itseasiassa saavuin eilen Suomeen ja vietän täällä parisen viikkoa. Helsingissä en kuitenkaan taida kovinakan viettää aikaa koska tekosyyni (ystäväni) on Amerikassa.

      Poista
    3. Voihan se olla.

      Ahaa! Jos haluat tavata, tavataan. Jos ei onnistu, niin hyvää Suomea ja hyvää joulua ja hyvää paluuta eksoottiseen elämään.

      Poista
    4. Pitää katsoa jos vaikka onnistuisikin, ilmottelen.

      Kiitos samoin!

      https://www.youtube.com/watch?v=r2Xdlgii-Rc

      Poista
    5. Hienoa, hienoa, hienoa. Mukavaa musiikkia.

      Poista
  7. Otan osaa naapurin koiravanhuksen johdosta :,(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Kiitos. (Vastataanko osanottamiseen kiittämällä?) Todella outoa ettei sitä enää ole. Todella outoa ettei häntä enää ole.

      Poista

Sano mulle jotain tai kuolen