maanantai 8. joulukuuta 2014

Olen ajatellut seuraavaa:

Olen päivän verran edellä aikataulustani kirjan kirjoittamisessa. Joten annan itselleni luvan kirjoittaa merkinnän.

Ihmisillä on valtava tarve edes jotenkin pitää itsestään, tuntea itsensä hyväksi sinä ihmisenä keitä ovat. Että sillä keitä he ovat on jotain merkitystä. Siksi varmaan kirjoitan tätä blogia. En osaa sanoa mitä muuta vitun järkeä tässä oikeastaan on.

Kirjoitan tällaisella juhlallisella ja epäluontevalla kirjakielellä ihan kai vain jonain kapinana sitä vastaan, että miltei kukaan muu ei harrasta tätä. Tai no oikeasti kyse on varmaan vain siitä, että joskus aloitin enkä koskaan lopettanut. Niin kuin lähes kaikissa asioissa mitä ihmiset tekevät.

Hauskin koskaan näkemäni elokuva on Tarja Halosesta kertova dokumentti Rouva presidentti. En ole ihan varma että miksi. Muistan kun kävin katsomassa sen Kinopalatsissa ja koko sali mylvi naurusta melkein elokuvan alusta loppuun.

Väitin vähän aikaa sitten, ettei minussa ole mitään hengellistä. Hohhoijaa. Eihän se ole totta.

Elämässäni on nyt ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni puoli vuotta. Voi Luoja. Olen ollut ulkona huoneestani ja sosiaalisesti olemassa puoli vuotta. Toisin sanoen kahdeskymmenesosan vuosikymmenestä. Kahdessadasosan vuosisadasta. Kohta vuosisata on kulunut ja te olette kaikki kuolleet. Anteeksi, tämä oli ikävästi sanottu. Joka tapauksessa olen oppinut saatanasti. Puoli vuotta sitten olin vain niin paljon hölmömpi. Oman arvioni mukaan olen koko ajan enemmän ok. Kaikkein suurin muutos on se kuinka paljon nykyään kyseenalaistan itseäni. Ennen kuvittelin jollain puolijumalan varmuudella olevani lähtökohtaisesti oikeassa. Se teki asiat helpommiksi, mutta nyt se kuvitelma on poistunut ja kaikki kulkee suuren epävarmuuden filtterin läpi. Muillakin on totuus.

Harmittaa, kuinka vaikeaksi moni ihmissuhde on ehtinyt kehittyä samalla kun meitsi on harjoitellut olemaan ihmisten kanssa. Suurin ongelma on, että suhtaudun ihmisiin niin omituisesti. Otan kaikki ihmiset niin helvetin tosissani ja sitten jännitän heitä ja kaikesta tulee kummallista, en näe ihmisiä illuusioiden läpi. Tosiasia on, että tunnen kaikkia elämäni ihmisiä kohtaan lämpöä ylivoimaisesti enemmän kuin mitään muuta.

Ihmissuhteet tulehtuvat helposti. Se on vaikeaa. Mutta kaikkein vaikeinta on ehkä se, kun tajuaa avanneensa sydämensä ja sielunsa ja päästäneensä jonkun lähemmäs kuin oli tarkoitus. En tiedä miksi se on niin pelottavaa.

Mutta niin on tapahtunut kerran, ehkä kaksi, enkä oikein osaa käsitellä sitä. Yhtenä pimeänä yönä tajusin sen erityisesti. Viime kuukausiin on mahtunut kaksi (2) yötä, jotka ovat tuntuneet ihan konkreettisesti painajaisilta. Se pimeä yö oli toinen niistä. Sen painajaismaisuutta lisäsi mm. se, että yritin oudossa valkoisena palavassa paniikissa päästä pisteestä x pisteeseen y ja nousin bussista toiseen ja päädyin aina vain kauemmas sieltä minne olin menossa. Lopulta pääsin perille ja hymyilin kauhun läpi.

Joskus suhtaudun epäilevästi siihen mahdollisuuteen, että muilla ihmisillä voisi mitenkään olla yhtä vaikeaa kuin minulla, ja sitten mietin, että monilla heistä on varmaan sama harha. Kaikki taistelevat taistelunsa ja jollekulle ihmiselle vaikka pieni penis voi olla yhtä musertava tragedia kuin toiselle kaikkien raajojen menettäminen sodassa. Jollekulle ihmiselle potkut töistä on samankokoinen musta kivi sydämellä kuin äidin hidas kuolema syöpään. Typerää, isn't it, mutta ihmisaivoilla on taipumus tarttua ilmeisimpään käsillä olevaan murheeseen ja kasvattaa se tiettyyn standardikokoon. Lähes kaikkeen tuskaan liittyy kokemus siitä, että on pakotettu tähän tilanteeseen. Jokin muu voima otti hallinnan olemassaolostasi ja sinä sait tämän asian, josta et vain omin voimin voi pyristellä eroon. Lähes kaikki tuska on nimenomaan kokemus siitä, että on jumissa. Se kokemus itsessään on lähes sama asia kuin kipu.

Kaikkein arvokkainta pääomaani on se millaiseen perheeseen sain syntyä. Ymmärrän sen oikeasti vasta nyt. Perheeni ei ole pelkästään älykäs vaan mikä tärkeintä, viisas ja humaani. Sen takia sieluni on lähtökohtaisesti terve. En esimerkiksi voisi ikinä mennä jonkin rajan yli ja hukkua vihaan. Kaikkein pimeimpinäkin aikoina joku on tullut vastaan ja pysäyttänyt ja kuunnellut.

Vilkaisin HS:n Kuukausiliitettä ja siinä on kauhea artikkeli siitä, kuinka biisoneista pitäisi tulla Suomen uusi menestyvä "tuote". Itse eläimet toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen esittelee seuraavasti: "ravintoarvot täydelliset" ja "melkein rasvaton". Se siitä. Luin juttua ja tuli kylmä. Kaikki sorto ja väkivalta alkaa siitä, kun yksilöltä kielletään itseisarvo ja oikeus olla olemassa omilla ehdoillaan; yksilö kutistetaan "tuotteeksi", jonka psyykeä ei ole olemassa ja jonka ruumis jostain syystä kuuluu jollekulle toiselle. Tästä kaikkein pimein alkaa, aina. (Olisi kyllä sinänsä hassua nähdä Mikko-Pekka Heikkisestä henkilöjuttu, jossa hänet esiteltäisiin tiedoilla "ravintoarvot täydelliset" ja "melkein rasvaton".)

Havahduin siihen, että "kirjallinen sivistykseni" on pervosti painottunut amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Miksi helvetissä? En tunne mitään erityistä vetoa amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Silti tiedän siitä enemmän kuin vaikka ranskalaisesta tai muusta. Suomalaisen kirjallisuuden olen sivuuttanut tietoisesti lähes kokonaan. Siitä tunnen kunnolla vain outoja tapauksia tyyliin Pirkko Saisio. Venäläisenkin kirjallisuuden olen sivuuttanut tietoisesti kokonaan. Päässäni on ollut joku kauhukuva satojen sivujen mittaisista luettelomaisista jaksoista, joissa lähinnä nimetään jonkun tylsän harmaan papan tuhat sukulaista ja tuttua.

Toivoisin että asiat eivät muuttuisi tämän raskaammiksi enää, mutta jos niin on tapahduttava, niin sitten olen valmis käymään alimmassa helvetissä vain lähteäkseni liikkumaan taas ylöspäin. Anna tulla. 

Anteeksi hirveästi tästä merkinnästä.

2 kommenttia:

  1. Hei oli jotenkin lohdullinen toi kun kirjoitit ihmisten suruista, oli niin totta ja tavallaan oikeutti kaikkien surun vaikka samalla totesi että helvetin tyhmää. Oli vaan jotenkin niin oikein sanottu. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olen ajatellut näitä aika paljon viime aikoina ja yritän nimenomaan löytää jotain suhteellisuudentajua, nähdä tosiasioissa lohdullisuutta. Tuli nyt jotenkin vastustamaton tarve lopettaa tää hymiöllä :)

      Poista

Sano mulle jotain tai kuolen