maanantai 29. joulukuuta 2014

Minun kohtaloni ja muiden ihmisten kohtaloita

Tämä sota jatkuu.

Tapasin eilen taas uuden terapeutin. Kun alkuesittelyiden jälkeen päästään kohtaan, jossa minun pitäisi selittää mikä "ongelmani" on, alan vilkuilla seiniä ja hihittää puolihysteerisesti. "En tiedä mistä aloittaa."

Hihittelyn jälkeen ajelin liikennevälineillä pakkasen läpi ympäri kaupunkia ja olin jossain omituisessa hypnotisoidussa tyytyväisyyden tilassa. En tiedä mitä se oli. Varmaan se liittyi siihen, että oli päivä ja altistuin taas auringonvalolle, ja tätä ei tapahdu usein.

Auringonvalo ei tietenkään kestä pitkään tähän aikaan vuodesta, ja kohta olikin taas pimeää ja tärisin bussipysäkillä Hakaniemessä. Huomasin, että samalla pysäkillä seisoi joku jonka joskus tunsin. Yritin ottaa häneen katsekontaktia, mutta hän katsoi suoraan lävitseni. Hän ei nähnyt minussa ketään. Okei, ajattelin ja käännyin pois.

Illalla lähdin bussilla kohti vanhempien miesten suosimaa homobaaria.

Nyt tunnustan erään asian. Olen tekstiviestitellyt erään parikymmentä vuotta vanhemman homomiehen kanssa. Jos kysyt että miksi, niin se on jotain psykologisesti niin monimutkaista että voin vastata vain että en tiedä. En tiedä, en tiedä, en tiedä. Koska olen hämmentynyt kakara ja kroonisesti ikävystynyt? Joka tapauksessa hän kirjoittelee minulle kaikenlaista mukavaa ja toisinaan romanttis-eroottista, ja minä vastailen kohteliaasti ja vitsikkäästi. "Uskallanko nyt kertoa että haluan nuolla sua." "Kiva kuulla! :)"

Hän kutsui minut homobaariin. Ajattelin että en ole koskaan nähnyt homobaaria sisältä ja YOLO, joten mikä ettei? Ylipäätään: onko tässä jotain väärin? Onko? Jos ei ole, niin miksi tämä tuntuu niin väärältä? Hän on kiltti, fiksu ja hiukan yksinäinen. Enkö minä nyt käytännössä leiki hänen tunteillaan? Leikinkö? En tiedä. En ole väittänyt hänelle olevani homo. Mutta en toisaalta ole sataprosenttisen selväsanaisesti kumonnut sitä mahdollisuutta.

Teen usein asioita jonkinlaisella keräilymentaliteetilla. Haluan elämäni lopuksi voida sanoa tehneeni paljon uskomattomia asioita. Se on mielestäni täsmälleen oikea asenne. Mutta tietenkin raja pitäisi vetää muiden satuttamiseen.

Kun viimein löysin vanhempien miesten suosiman homobaarin ja kävelin sisään, todellisuus iski. Tajusin olevani epämääräisesti kauhuissani. Kävelin hämmentyneen kierroksen baarissa ja tunsin itseni viemäristä ryömineeksi peikoksi. Lauantai-ilta oli vetänyt sisään myös suuret joukot trendikkäitä nuorempia homoja. Kukaan ei sanonut etten ole tervetullut, mutta tiesin itse olevani väärässä paikassa. Sellainen yksinäisyys on kauheinta yksinäisyyttä. Lopulta seksikäs baarimikko tuli ilmoittamaan, että ikäraja oli 24, ja pakenin ihan mielelläni. Oloni oli kauhea. Tekstiviestikaverini sai minut kiinni portaikossa ja halasimme ja sitten häivyin pakkaseen ja olin jäädä ratikan alle.

Henkilö, josta käytän tässä nyt kiertoilmausta , oli juuri sopivasti palaamassa kotipaikkakunnaltaan, josta käytän tässä kiertoilmausta Moskova, ja pelastauduinkin pakkasesta Prankkariin ja jäin sinne odottamaan ∞:tä.

Lopulta ∞ saapui paikalle. Samaan aikaan hänen kanssaan pöytääni istui kuitenkin toinenkin hahmo. Pieni tatuoitu tyttö, joka huojui ympäri baaria ja istahteli ihmisten pöytiin. Minulle tuli hänestäkin kauhea olo. Hän "jutteli" minulle ja yritin jutella vastaan, mutta hän oli joko niin äärimmäisessä kännissä tai jonkin nimeämättömän huumeen vaikutuksen alaisena, että hänen sanomissaan lauseissa ei ollut mitään sisäistä logiikkaa. Tuijotin hänen tyhjiin silmiinsä ja sanoin "Mene nukkumaan. Mene nukkumaan. Mene nukkumaan" ja hän takertui ranteisiini ja uhkasi vetää minua turpaan.

∞ sanoi "Mä en jaksa tätä nyt" ja kertoi lähtevänsä kävelylle ja käski soittaa sitten kun olen saanut juotua tuoppini. ∞ häipyi, ja pian sen jälkeen Sekava Tyttökin nousi paikaltaan ja lähti jatkamaan kierrostaan yksinäisten äijien pöydissä. Se oli syvästi masentavaa, ja aika vaarallista, ja ajattelin että tuo perhonen lentää vielä hetken tässä kohtaa historiaa ja ihan kohta se on kuollut. Teki mieli kysyä missä hän asui ja kuljettaa hänet ostoskärryillä sinne.

Sain tuoppini juotua ja lähdin ulos. Yritin saada ∞:ään yhteyttä, mutta se ei onnistunut. Yritin uudestaan, ja uudestaan, mutta ∞ oli kadonnut. Tunsin olevani painajaisessa. Sitten tajusin, että rahani olivat kadonneet.

Palasin takaisin Prankkariin ja kiersin jokaisen pöydän kysellen onko joku sattunut äsken "löytämään" pariakymppiä tuolta penkiltä. Kirkaskasvoiset alaikäiset teinit kysyivät viattomasti, ostaisinko heille kaljaa. Yksinäiset äijät vastasivat humalaisella stand up -komiikalla ja minä vastasin heille ankealla stand up -komiikallani. Boheemin Tarzanin näköinen jäbä epäili, että tatuoitu Pikkumyy oli varmaankin vienyt rahani pöytääni istuessaan, mistä en ollut kovinkaan vakuuttunut Pikkumyyn syvän ja sokean sekavuustilan takia, ja paljon myöhemmin tajusin, että boheemi Tarzan oli varmaankin syyllinen itse, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

Suurin osa rahoistani oli kadonnut, ∞ oli kadonnut ja ulkona oli kylmää kuin pakastimessa. Kokosin jäljellä olevat senttini kämmenelleni ja laskin, että minulla oli TASAN 2 euroa ja 50 senttiä. Looginen suunta oli siis Flemari. (Huom: en ihannoi rappioromantiikkaa, en tiedä miksi tämä kuulostaa siltä.) Ryömin Flemariin ja ostin kaljan, 2,50. Istuin alas ja kerroin toiselle hylätyn näköiselle hahmolle, että tunsin olevani painajaisessa. "Mä en siis ole todellinen", hahmo sanoi mietteliäästi.

Lähetin ∞:lle monta kertaa viestin "Flemari", "Flemari", "Flemari", ja lopulta hän ihmeenomaisesti käveli baariin sisään ja minusta tuntui suunnilleen siltä kuin Jeesus olisi palannut ihmisten keskuuteen. Hän ei tiennyt miksen ollut saanut häneen yhteyttä. Hylätty hahmo paljastui nuoreksi historianopiskelija-runoilijaksi, ja kohta taivalsimme hänen ja hänen nuoren filosofiystävänsä kanssa talvisen Helsingin kylmyydessä. He vaikuttivat älykkäiltä ja mukavilta, mutta myös iloisemmilta kuin minä, mikä on minulle aina hankalaa, ja tunsin sillä hetkellä niin syvää ankeutta koko ihmiskuntaa kohtaan etten jaksanut sanoa kenellekään enää juuri mitään. He keskustelivat älyllisistä asioista ja ymmärsin yhtäkkiä, että oikeastaan nautin keskusteluista eniten silloin kun ne ovat 1) epä-älyllisistä aiheista mutta 2) älykkäitä.

Olin väsynyt ja jäätyä elävältä farkkutakkini sisään (pukeudun vuoden ympäri samalla tavalla), ja kohta kävelin yksin Alepan lämpimillä käytävillä. Taskuuni oli jostain ilmestynyt 50 senttiä, ja ostin sillä ohuen lakupötkön, jossa oli suklaata sisällä. Sitten ajelin bussilla kotiin ja nukuin huoneeni lattialla ihan vain siksi että tiesin olevani vanha ja likainen enkä halunnut liata lakanoitani.

..........................


Olen tehnyt taas yhden hullun suunnitelman tulevaisuuteni suhteen. Se on oikeasti hullu. Siis oikeasti. En tiedä onko se enemmän pelkurimaista vai rohkeaa, mutta... äh, en tiedä, katsotaan. Jos siitä ja edes osasta muista suunnitelmistani tulee lopulta todellisuutta, vaikuttaa siltä että elämästäni on tulossa todella omituinen kokonaisuus. Lopulta kirjoitan siitä kaikesta, ei kiertelyä tai valheita. Olen jo nähnyt ja saan vielä nähdä miltei uskomattomia esimerkkejä siitä, millaista ihmiselämä voi 2000-luvun ensimmäisellä puoliskolla olla. Jos siis vain olet tarpeeksi hullu ottamaan askeleita puoliksi tuntematonta kohti.

Arvelen että kirjoittaisin paremmin, jos joku toinenkin nuori kirjoittaja tekisi samanlaista juttua kuin minä. Siis kirjoittaisi oikeasti isoja tarinoita oikeasti kiehtovista sieluista ja yrittäisi päästä sillä korkealle muutenkin (muutenkin) kuin taiteellisesti. Nyt tuntuu, että olen vähän yksin. Olisi inspiroivaa jos olisi joku toinen.

En vain yksinkertaisesti YMMÄRRÄ suomalaista "romaanitaidetta". Itse asiassa VIHAAN sitä. Miksi niiden kaikkien täytyy olla niin vitun samanlaisia? Tylsä keski-ikäinen päähenkilö elää harmaata arkea ja tekee tylsiä asioita, ja kaikki haisee tiskiaineelta. Miki L. saapuu pelastamaan tilanteen ja päättää tehdä poikkeuksen tähän kuvioon. --> Tylsä keski-ikäinen päähenkilö elää harmaata arkea ja TÄMÄN LISÄKSI ihastelee bensa-asemia. VITTU

Silloinkin kun tarina on iso, kirjoittaja yleensä lässäyttää sen tuntemalla jotain sisäistä tarvetta olla "vaatimaton" ja suhtautua tarinaansa "terveellä järjellä" ja "arkisesti" tai kenties "ironisesti".

Suuruudenhulluus on vain inhimillisen mielikuvituksen kunnioittamista. Tulipa taas suuruudenhullu lause, lisätkää se Olli Branderin brainyquoteihin.

Teillä on käytössänne kaikki mahdollinen ja ei-mahdollinen. Voisitte tehdä mitä tahansa todellisuudella ja epätodellisuudella ja heitätte sen mahdollisuuden hukkaan.

:(

..........................


Tässä yhtenä päivänä liotin teepussia teekupissa, kun äkkiä iski kauhea kylmä tunne: "Miksi The Sundays?"

Jähmetyin ihan kirjaimellisesti liikkumattomaksi niin kuin usein silloin kun muistan jotain noloa menneisyydestä.

Hetken kuluttua toivuin ja jatkoin matkaani sohvalle. Istuin alas ja sitten vielä pahempi: "Miksi Gatsby?"

Laskin teekupin alas painajaismaisen häpeän ja itseinhon vallassa enkä pystynyt tekemään mitään.

Puolitoista päivää meni näin. Olin todella syvällä tässä: "Miksi thesundaysgatsbymorrisseyhoudininealcassadyoscarwilderiverphoenixjamesdeanarmenianeuroviisukappalestayaliveremuslupin?"

En tiedä kuinka tavallista on jotenkin hävetä sitä, että diggailee asioista. Minulle tällainen kokemus on itsestään selvä. Muistan kun 13-vuotiaana lakkasin yhtäkkiä tietoisesti pitämästä kaikesta mistä olin lapsena pitänyt ja vaihdoin tykkäämisen häpeämiseen. Kuuntelin kuulokkeista musiikkia mahdollisimman hiljaa, jotta kukaan ei kuulisi mitä kuuntelin, enkä kyllä sitten itsekään kuullut mitä kuuntelin.

Tosiasia on, että tunnen vetoa "noloihin" juttuihin. En välttämättä edes pidä niistä, tunnen niihin vain vaikeasti määriteltävää vetoa. Pidän The Sundaysista. Gatsbysta en edes pidä, tunnen sellaiseen vain vetoa. Jonkinlainen ärsyttävyys ja rasittava suuruudenhulluus vetoaa meitsiin. Sitten kaikista näistä asioista tulee jonkinlainen outo kokonaisuus. Morrisseyltä olen oppinut sen, että kannattaa luovasti imeä mahdollisimman paljon mahdollisimman jännittäviä vaikutteita itseensä; näistä asioista, jotka tulivat sinua ennen, lopulta rakentuu se kuka sinä olet.

"Olli Brander" ei tietääkseni ole mikään erillinen henkilöhahmo (vaan minä, tai en tiedä), mutta se rakentuu mm. tällaisista asioista, ja joskus vain iskee sellainen vastenmielinen krapulainen tunne että mitä tekemistä minulla on näiden asioiden kanssa? mikä oikeus minulla on omia niitä? mikä oikeus minulla on kirjoittaa niistä? mitä vittua minä muka tiedän niistä?

Olin tässä pari vuotta aika vapaa tästä häpeästä. Jotenkin kirjoittelin vain eteenpäin. Mutta nyt se typeryyden tunne alkaa taas hiipiä elämääni.

Pelkään koko ajan, että jonain päivänä vain kasvan aikuiseksi ja menetän kaiken sen mikä tekee tästä ollibranderjutusta millään tavalla inspiroivaa. Ne asiat, jotka tekevät minusta ärsyttävän, ovat samalla ne asiat jotka antavat tälle jutulle hengen ja elämän. Entä jos kohta vain unohdan tämän kaiken ja alan kirjoittaa tiskiaineelta haisevaa "suomalaista romaanitaidetta"? Se olisi pahempaa kuin kuolema.

Olen huomannut että häpeää ei oikein voi tietoisesti kääntää pois päältä. Sen voi siis antaa lamaannuttaa. Tai sitten voi vain päättää toimia häpeästä huolimatta. Tämä on ainut mielekäs vaihtoehto.

Lopulta, rationaalisesti ajatellen, on aivan ymmärrettävää miksi juuri minä tunnen vetoa juuri näihin asioihin. Ja vaikka se ei olisi lainkaan ymmärrettävää, saisin tuntea niihin vetoa silti. Siispä, kolmannen kerran, hyvät naiset ja herrat ja ne jotka eivät ole kumpaakaan, Armenian euroviisukappale:

29 kommenttia:

  1. Tämä on tällainen seikkailuromaani, lopuksi kaksi esseetä

    VastaaPoista
  2. Jos tässä merkinnässä lukee "eilen", niin se tarkoittaa siis "toissa päivänä"

    VastaaPoista
  3. Tää on koko lailla suosikkini sulta ehkä koskaan, aina noita jälkisanoja myöten.

    Ja usko pois, tiskiaineen alla elää paljon sieniä ja bakteereja ja kaikenlaist kuhisevaa... helvetin omituista elämää ympäri maata. Silti muakin ihmetyttää usein, miksi niin moni kirjoittaa taloa rakentavista perheenisistä, gradunviimeistelijöistä, sota-ajan mummoista ja sisällissodan neitsyeistä tms.

    Anna joku sneak peek suunnitelmastasi. Tällä hetkellä mä en tunne ketään, jolla olisi mitään suunnitelmia, siis poislukien tietty mä. Siis. Mulla on suunnitelmia. Oon jonkun suunnitelma, juuh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidän lopulta mahdollisena, että jostain pinnan alta tulevina vuosina ilmestyy muitakin kuin minä. Vähintään globaalilla tasolla. Tai sitten minun pitää ilmestyä ensin, jotta joku muu tajuaisi ilmestyä perässä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Suuruusharha), vähän niin kuin Matti Saari ilmestyi vasta Pekka-Ericin jälkeen.

      Suomalaisissa romaaneissa on jokin tietty sama viba miltei kaikissa. Siis sellainen epämääräisen arkinen, korostetun tavanomainen, raskas, puoliksi puhekielinen normi-ihmisten normikohtaloviba. En voi sietää sitä, en vain voi. En ymmärrä sitä, en tajua miksi kukaan haluaisi lukea tai kirjoittaa sellaista. Ehkä ihmiset vain eivät tajua että muustakin voi kirjoittaa, tai sitten suomalaista kirjallisuutta kirjoittavat pääasiassa tylsät ihmiset.

      Mun Suunnitelma on aika monivaiheinen ja monimutkainen, tietyt osat siitä voi paljastaa vasta jälkeenpäin. Jotta mikään tästä voi toteutua, ensin pitäisi tietysti kirjoittaa helvetin hyvä kirja. Working on it

      Poista
    2. Jokin lauserakenteissa tai sellasessa tuntuu nykyään olevan huolestuttavan samankaltaista lähes kaikessa kotimaisessa proosas. En tajua, miten silleen kävi. En tiedä, tekeeks kirjotuskurssit vai kustantamot vai kenties molemmat kirjallisuudesta sellasta. En ees tiedä loppujen lopuks, "tekeeks" kukaan tai mikään tietoisesti mitään sen eteen, kysehän on vaan kielen muutoksesta, mut joo, se häiritsee mua.

      Mikä projekti sul nyt on päällä? Tuntuu, et oot aloittamas ja hylkäämäs jotain koko ajan ja kaikista niistä kuitenkin yhtä varma. Mitä tapahtui niille edellisille kässäreille?

      Poista
    3. Rehellisesti sanottuna en tunne kotimaista proosaa kovin yksityiskohtaisesti. Joskus yritän tutustua ja avaan jonkin kirjan jostain kohtaa, mutta jahas 80-luku ja ollaan isän kanssa mökillä / isä tulee kännissä kotiin / akateeminen päähenkilö tulee kännissä kotiin / joku puuhastelee tai nikkaroi jotain ja mietiskelee / mielensäpahoittaja / jokin sota viime vuosisadan alkupuolella, ja en vain jaksa.

      Edelliset projektit odottavat sitä että jaksan taas inspiroitua niistä tarpeeksi. Sitä ennen http://ollibrander.blogspot.fi/2014/11/aion-kirjoittaa-tallaisen-kirjan.html. Ja siis toivon että tämän jaksan nyt kirjoittaa kerralla loppuun. Pidän sitä mahdollisena. Ainakin tää tuntuu hyvin erilaiselta kuin edellisen kirjoittaminen. Virheistään oppii, tms.

      Poista
    4. En oo ollut aidosti ja taivaallisesti varma sen jälkeen kun olin 16. Mutta silloin kirjoitin tietyssä mielessä paremmin kuin koskaan sen jälkeen, juuri SIKSI että olin varma. Ja siksi yritän nykyäänkin olla varma jopa vasten todennäköisyyksiä ja ikävää tervettä järkeä, uskoa vihreään valoon

      Poista
    5. Aa, toi. Ideassa on jotain hyvin paljon samaa kuin aikaisemmissa käsikirjoituksissas?

      Pidätkö muuten sitä, mitä yleensä kirjoittelet tänne (päivistäs, huomioistas, mielipiteistäs) arkisena?

      "Arkinen" on muutenkin aika outo sana. Se on sidottu johonkin hyvin perinteiseen mutta kuitenki moderniin käsitykseen tietystä osasta viikkoa, ja se käsitys taas poissulkee jo lähtökohtasesti niin paljon elämää. Outoja asioita tapahtuu koko ajan, kaikille.

      Btw, potterit ja gatsbyt aside, mitkä on kirjoja (tai oikeastaan vois puhua kirjoittajista) jotka on sulle todella merkinnyt?

      Poista
    6. Tiedostan muuten koko ajan tämän "uskon itseeni ja pystyn vielä suuriin asioihin" -ajattelun nolouden ja amerikkalaisuuden, mutta tässäkin asiassa häpeä pitää vain ignoorata koska muuten makaisin sohvalla enkä saisi mitään aikaan. Nyt makaan sohvalla mutta saan välillä asioita aikaan. Rationaalisesti ajatellen en ymmärrä miksi ylipäätään olisi väärin ajatella näin. Silti tämä Itseeni Uskominen tuntuu jotenkin rumalta ja likaiselta. En tiedä, Cheekin omakehu vois ehkä ollakin ihan ok jos 1) Cheekin jutussa olisi myös sisältö, 2) omakehun kanssa ei kulkisi käsi kädessä muiden tallomisen meininki.

      Onko tää arkista? En tiedä. Tuntuu että arki muuttuu koko ajan. Joka kuukausi tuo nyt mukanaan jotenkin uudenlaisen arjen. Onko tää arkista? Bhbgjdf.

      Bukowski merkitsi jotain muttei kuitenkaan tarpeeksi, Kerouac merkitsi jotain muttei kuitenkaan tarpeeksi, Kafka merkitsi jotain muttei kuitenkaan tarpeeksi, Wilde merkitsi jotain muttei kuitenkaan tarpeeksi. Pirkko Saision omaelämäkerrallinen trilogia merkitsi valtavasti, _valtavasti_ enkä tiedä vieläkään että miksi. Itse asiassa Saision Kohtuuttomuus oli vielä tärkeämpi. Sekin on vähän käsittämätöntä, mutta muistan että se tuntui jotenkin todella mullistavalta ja päähenkilöiden välinen suhde vaikuttaa jotenkin edelleen siihen mitä kirjoitan. En tiedä. Kaiken kaikkiaan nää kirjat ei ole tylsää suomalaista kirjallisuutta vaan jotain itsenäisempää ja jännittävämpää; Pirkko Saisio on itsenäinen ja jännittävä. Antti Nylén merkitsi hyvin valtavasti, se on ymmärrettävämpää ja siitä nyt olen kirjoittanut paljon. Antti Nylén pystyy kirjoittajana asioihin joihin kukaan muu (mukaan lukien minä) ei pysty. Pottereiden lisäksi muuten Tomi Kontion trilogia oli tosi cool juttu joskus kauan kauan sitten, luin ne kirjat joskus muutama vuosi sitten uudestaan ja sellaisia kirjoja pitäisi kirjoittaa satakertaisesti enemmän Suomessa ja kaikkialla. Jannen blogi! Sitten on tietty pienehkö joukko yksittäisiä teoksia, mutta ne ovat jotenkin niin irrallisia että tuntuisi oudolta mainita ne. Ja sitten on tietty joukko kirjoja, joista sain aika paljon vaikken pitänyt niistä yhtään, esim. Knausgård. Kaiken kaikkiaan suurimmasta osasta avaamiani kirjoja en saa yhtään mitään, yhtään mitään. Gatsby nyt on tää uusin love story, siinä on jonkinlaista täydellisyyttä mutta yritän väittää edelleen etten muka pidä siitä.

      Poista
    7. "Ideassa on jotain hyvin paljon samaa kuin aikaisemmissa käsikirjoituksissas?"

      Selvennä tätä vähän. Tai siis varmasti on. Mun päässä nää kaikki on aivan erilaisia maailmoja, mutta tiedän että kaikkien luurangoissa on jotain samankaltaisuutta.

      Poista
    8. Outsiderhahmo (joka pohjaa suhun) tempaistaan johonkin hahmokavalkadin (esim. Witt tjsp.) ympäröimään Mysteeriin tms josta lähtee tollanen hyvin juonivetoinen kudoelma päälle, käytät ite sanaa "page turner". En nyt osaa tiivistää sitä, mutta siiis käytännössähän toi on hyvin, hyvin samankaltainen lähtöasetelma, tulokulma ja maailma kuin kaikissa sun edellisissä kässäreissä (tai enhän mä niistä tiedä juuri muuta kuin esittelemäs synopsiksen, kuten en tostakaan) Siis koko toi lähtöasetelma.

      Siis kun jokaisen kässärin voi periaatteessa pitsata jollain tavalla, niin nää sun esittelyt on musta huomattavan samankaltasia. Siis äärimmäisen huomattavan samankaltaisia.

      Poista
    9. Btw, Keväällä isä sai siivet oli varmaan ensimmäinen kirja, jota muistan lukeneeni muutenkin kuin pakosta, joskus ala-asteella. En muista siitä paljon, en oikeastaan mitään muuta kuin että mä halusin todella lukea sitä ja että sen tapahtumat pystyi kuvittelemaan tosi elävästi, itse asias älysin vasta nyt googletettuani "tomi kontio trilogia" ja nähtyäni ton kannen, et mikä kirja se oli. Joo. En muista, luinko sitten ikinä sitä loppuun, mut kyl se jäi mieleen.

      En ole lukenut ikinä Pirkko Saisiota. Outoa. Pitääkin lukea Pirkko Saisiota. (tää virke tuntui jo kirjoittaessa tietoiselta pastissilta sun tavastas kirjoittaa?)

      Poista
    10. Tästä oon tietoinen ja pyrin tiettyyn toisteisuuteen. Pyrin jopa toistamaan tiettyjä lauseita ja pieniä kohtauksia kirjasta toiseen. Kirjojen maailmat myös risteävät jonkin verran keskenään. (Ihmiset puhuvat mulle toistuvasti Wittistä, onko siinä sanassa jotain erityisen mieleenpainuvaa vai olenko vain toistellut sitä riehakkaasti? Olenko jossain välissä edes ehtinyt selittää kuka Witt on?)

      "Näkökulmahenkilöt" ovat oikeasti aika erilaisia keskenään, mikä varmaan selittyy lähinnä sillä että henkilö johon ne pohjaavat on muuttunut aika paljon ja aika usein. Toisaalta Oskar Blom ei kyllä ole minä millään mittareilla.

      Ja siis toi Lähtöasetelma on mulle Pyhä. On jotenkin tärkeää että kaikki alkaa siitä että maailmaansa tyytymätön päähenkilö kohtaa tuntemattomia, jotka mullistavat kaiken ja vetävät hänet aivan toisaalle. En tiedä että miks. Varmaan siksi, että se on ollut jo pitkään asia jonka olen itselleni toivonut tapahtuvaksi enemmän kuin minkään muun. Se on terapiakirjallisuutta ja toivon pitämistä elossa. (Toinen vaihtoehto vois olla se, että joku näkökulmahenkilön ennestään tuntema ihminen paljastuisi joksikuksi aivan muuksi kuin on ja olisi sitä kautta käytännössä uusi tuttavuus. Toisaalta kokonaan uusi tuttavuus on helpompi lähtökohta.)

      Joka tapauksessa kaikissa näissä kirjoissa on kyllä ihan eri fiilikset ja tunnelmat. Tarinoissa on toistuvia elementtejä, esim. vanhat epämääräiset tilat ja rakennukset, mutta muuten itse juonilla sinänsä ei ole paljon tekemistä keskenään. Ne on myös kirjoitettu kaikki selvästi eri tyyleillä, ja tämäkin johtuu lähinnä siitä että kirjoittajan aivot ovat muuttuneet koko ajan.

      En muuten kirjoita mitenkään tietoisesti näin, don't make fun of daddy's voice!

      Poista
    11. + Niin ja mun kirjoissa ihmisillä on yleensä tyhmät nimet

      Poista
    12. No, se täytyy sanoa, että on sulla ainakin näiden synopsisten (miten tää sana edes taipuu?) suhteen aina heittää pöytään joku uus kortti. Mielenkiintoista, muuta ei kyllä pysty vielä(kään) sanoo!

      Jos aiot pistää joskus taas jotai pätkiä, niin odotan kyl edelleen innolla, ja varmasti monet muutkin odottaa.

      Poista
    13. Tuli muuten nyt mieleen, et tässä sun tänpäiväses blogikirjotukses on todella paljon sellasta, mitä mä olisin tavallaan lukiessani halunnut mulle kuvailtavan (on tää hyvä vieläkin, mind).

      Ihan jotain perusjuttuja ympäristöstä ja ihmisistä. Niitä molempia on täs paljon, ja itse asias ne sai mut lukemaan tätä tekstiä niin innostuneesti. Miten ne elehti, millaset vaatteet niillä oli päällä, mitä ne sanoi... mä en tiedä yhtään mitään terapeutilla käymisestä. Se tuskin on samanlaista kuin jenkkileffoissa, siis tyyliin maataan sohval eikä katota siihen terapeuttiin. Vai onko?

      Tietty täähän on enemmän päiväkirjamerkintä, joten luonnollisesti tähän blogiin kirjottaa varmaan eri tavalla ja miettimättä välttämät tällasia asioita, ja just niin pitääkin olla jos siltä tuntuu. Tulin vaan miettineeks tän takia enemmänkin sun tekstejä, ylipäätään näit tekstejä ja niit kässäriotteita, ja yritin muistella et onks samanlainen vaikutelma jääny niistä. En tiiä. Meen varmaan nukkumaan kun oon tosta "Julkaise"-napista painanut, joten en aio nyt alkaa selailla enemmän. Mut miten sä itte koet ton sun ns. kirjoittajan näkökulmas?

      Poista
    14. Musta tuntuu että pätkien laittaminen pitkästä kirjasta ei välttämättä ihan toimi. En tosin tiedä, tän kirjan kanssa se voiskin toimia, koska tää on monessa suhteessa parempi kuin edellinen. Ehkä trailerit voi toimia kirjojenkin kanssa, pitää ehkä kokeilla uudestaan joskus.

      Sanoisin että tää kirjoitus eroaa mun kirjojen kerronnasta aika olennaisesti. Tässä kaikki juostaan läpi, mun kirjoissa pikemminkin jäädään johonkin keskusteluun ja kerrotaan siitä tilanteesta kaikki. Hyvin harvoin kerrotaan mistään yleisluontoisesti ja ohimennen - koko kirja on pelkästään toistensa jälkeen tulevia pitkiä kohtauksia siinä hetkessä. Haluaisin löytää jonkin välimaaston läpi juoksemisen ja viipymisen väliltä, koska välillä tuntuu että sanon oikeastaan liikaa.

      Terapeuteilla on mun kokemuksen mukaan yleensä jotenkin oman makunsa mukaan sisustetut vastaanottohuoneet, ja siellä sitten istutaan vastakkain sohvilla tai nojatuoleissa. Ollaan siis ihan kasvotusten. Mun mielestä sellainen järjestetyn tuntuinen sosiaalinen tilanne, josta EI PÄÄSE ULOS, on stressaavimpia asioita mitä on. En tykkää näistä terapiakokeiluista, varmaan lopetan kohta.

      Poista
    15. Pulikoituani taas yön tässä kirjassa voin sanoa, että nää kirjat on oikeasti tunnelmiltaan hyvin kaukana toisistaan. Ainakin mulle. Mutta myönnän että olen Woody Allen, tietyllä tavalla se on aina sama temppu

      Poista
    16. Viimeks pistämäs pätkät oli ainakin lyhyempiä kuin oletin. Tavallaan parhaiten antais kuvaa, jos pistäisit pitemmän pätkän, ehk kokonaisen kappaleen tai vähän vähemmän, oikeastaan ihan mistä tahansa kohtaa, ja pohjustaisit vaan lyhyesti siitä mihin kohtaus sijoittuu. Tälleenhän yleensäkin kirjoista napsitaan joku näyte.

      Poista
    17. Se vois olla hyvä. Hmm katsotaan.

      Poista
  4. voisin sanoa että mikä tahansa kirjoitus joka sisältää tän helvetin myötähäpeää herättävän mut helvetin kovan euroviisubiisin on ihan loistava. on aika cool and edgy loppupeleissä tykätä noloista jutuista, tai siis huomaa että no vittu onhan mussa jotain erilaista kuitenkin ku noissa muissa. oon edelleen auki bissen (tai kaksi??) sulle, täytyy korjaa asia joskus vielä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole yksin! Joo, oikeasti, tää biisi on niin h e l v e t i n hyvä. Alku on lupaava, mutta se osa jossa jännite kasvaa ja Aram vain laulaa monta kertaa hiljaa "You're not alone" ennen kuin hän riehaantuu ja tuulet puhaltavat ja tulee hurja megalomaaninen loppunousu... siitä lähtien on vain euforiaa. Aivan uskomatonta, oikeasti, voi Luoja. Muistan että itse live-esitys euroviisuissa oli tärisevä ja epävireinen, mutta sellaisessakin on oma charminsa. Mmmmm!

      Joo, kaljaa! Milloin vaan sulle käy. Lordi \,,/

      Poista
  5. meillä oli keväällä koulussa ~euroviisukatsomo~ ja kun not alone tuli, joku sanoi että shh nyt tulee se dubstep-biisi.
    hyvä kappale, kuuntelen sitä aina välillä. samoin kuin rise like a phoenixia.

    the great gatsby kokonaisuutena on musta sen verran hieno ja hyvä kirja että ostin sen paidankin. samanlaisen kuin emma watsonilla. http://media2.popsugar-assets.com/files/2013/08/16/764/n/1922398/69910628f43b5178_102810PCN_Emma01_wm.xxxlarge/i/Emma-Watson-sported-Great-Gatsby-sweatshirt-NYC.jpg

    häpesin jossain vaiheessa monia asioita kun ajattelin että vaikutan niiden takia milloin miltäkin, mutta sit aloin pikkuhiljaa jostain syystä suhtautua jotenkin uhmakkaan suojelevasti kaikkiin "noloihin" juttuihin. jos oisin ikinä päässyt esimerkiks tokio hotel -ilmiöön sisään, niin puhuisin siitä varmaan vieläkin koko ajan. tokio hotelin sijaan tykkäsin tästä: https://www.youtube.com/watch?v=FPShFK0g7qs

    en nyt tiedä miksi tuokin piti jakaa. halusin vaan tulla noloilee

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kesti hetken ennen kuin opin tykkäämään Rise like a pe...phoenixista; jokin siinä melodiassa vain ei toimi mulle, mutta kun pääsin tämän yli, löysin biisin voimauttavan taian.

      Wow, toi paita, siistii. En tiedä miksi Gatsbystä tykkääminen on mun mielestä niin noloa ja häiritsevää. Ehkä se liittyy siihen että Gatsby henkilönä on niin n o l o. (Miksi kirjoitan n ä i n?) Joku itseironian puute tai jotain. Kuitenkin siinä kirjassa on tiettyjä t ä y d e l l i s i ä hetkiä, dramaattisella tavalla psykologisesti tarkkanäköisiä kohtia, vähäeleisyydellä suuruutta luovia juttuja, emt. Ja se on kaikki vain niin hottii

      En oo kuullut tota biisiä ennen, mutta katson nyt videota ja se on kyllä tosi nolo. Tokio Hotelkin oli tosi nolo. Vihasin Tokio Hotelia teiniurpona ennen kuin havahduin siihen että Tokio Hotel on hyvä ja että vihasin sitä vain laumasieluisuuttani. Ready Set Go on loistava.

      Poista
  6. Antti Salminen - Lomonosovin moottori

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan käsittämättömän loistava.

      t. toinen anonyymi

      (paitsi jos toi olinkin minä humalassa enkä muista... tuli jotenkin sellainen hämmentävä tunne)

      Poista
    2. Kertokaa lisää Lomonosovin moottorista!

      Poista
  7. Jos olisin viisaampi ihminen, lakkaisin osallistumasta tähän Miki Liukkosen dissaamiseen välittömästi.

    Lakkaan osallistumasta siihen.

    Olen harrastanut sitä vain siksi, että koen että Mikillä olisi tilaisuus oikeasti tehdä jotain suurta ja poikkeuksellista. Mutta jos Miki ei halua tehdä "jotain suurta ja poikkeuksellista", niin mitä vittua se minulle kuuluu.

    VastaaPoista

Sano mulle jotain tai kuolen